The Project Gutenberg EBook of Huutolaiset, by Theodolinda Hahnsson

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Huutolaiset

Author: Theodolinda Hahnsson

Release Date: January 25, 2005 [EBook #14802]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HUUTOLAISET ***




Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.



[Transcriber's Note: Alkuperäisessä teoksessa lukujen numeroinnissa 
on virhe ja siksi lukunumero yksitoista puuttuu.]




HUUTOLAISET


Theodolinda Hahnsson


Alun perin julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.




ENSIMMÄINEN LUKU


Oli kaunis, valoisa talviaamu. Täysikuu kumotti taivaalla ja kynttiläin
valo näkyi joka ikkunasta K:n pitäjän kirkonkylässä, sillä nyt oli
jouluaamu, ja silloinhan köyhinkin mökkiläinen hankkii itsellensä
kynttilän.

Seppälän kestikievaritalossa oli kello täsmälleen viisi, kun pieni
tyttönen astui tupaan. Hän seisahtui ovelle ja kysyi hyvää huomenta
lausuttuaan: »Mitä kello on?» Emäntä, joka tuvassa askaroitsi, katsoi
seinässä olevaan kelloon, vastaten: »Kelloko? Viisihän se on. Mitäpä
sinä tyttö riepu näin aikaiselta liikkeellä olet?»

»Minä pääsen kirkkoon! Äiti antoi takkinsa ylleni, ja lukkarin matamilta
sai Iiri lainaksi hänen tyttö-vainajansa takin. Matami myöskin lupasi
kirkonaikana käydä sairaan äitimme luona.»

»Kyllä karja-Marikin saa mennä äitiänne katsomaan. Hely rukka, tuossa on
sinulle voileipä. Kuivanpuolista teillä kyllä lienee, kun on äitikin
kipeä. Ei taida juuri joulusta tietoa olla.»

»On meillä kolmihaarainen kynttilä. Koska äidillä oli vähä talia, niin
hän sen laittoi, vaikka olikin kipeä. Ruukussa hänellä oli talia, ja
siihen hän vain kynttilää kastoi. Hän on aina joka joulu Vapahtajan
tuloksi laittanut meille kolmihaaraisen kynttilän. Nyt on meidän tupa
niin valoisa, että Marttikin sanoi Jeesuksen näkevän joka nurkan ja
pielen -- hän ei ymmärtänyt, että Jeesus kyllä kaikki näkee
pimeässäkin.»

»Vanhako hän nyt on?»

»Kynttilänä täyttää kahdeksan.»

»Hm -- pieni olisi äidistä jäämään.»

Huomenkello rupesi soimaan, ja Hely riensi kotiinsa, joka oli vastapäätä
kestikievaritaloa.

Tarkastakaamme tätä pientä kotia, johon Hely nyt tuli. Se oli
ulkonäöltään samanlainen kuin tavalliset mökit, joita joka kylässä
näkee, mutta jos astumme sisään, niin jäämme ihmettelemään, miten tuo
viisikyynäräinen huone, jossa asuu äiti ja kolme lasta, saattaa olla
noin siistinä. Siellä on kullakin lapsella pieni nurkansoppi, missä,
mikin pitää lelunsa -- pulikoita, kuusenkäpyjä y. m. Ikkunalla palaa
kolmihaarainen kynttilä levittäen suloista juhlallista jouluvaloa
huoneeseen; mutta lasten äiti, jonka ohjaavan käden jälkiä tarkastamme
-- hän makaa sairasvuoteella. Hän on köyhä leski. Miehensä, joka
herraskartanossa palveli, on jo ollut kuolleena muutaman vuoden. Lapset
eivät kuitenkaan köyhyydestä ole tietäneet, sillä äiti eli Antin-Liisa,
joksi häntä nimitettiin, on heille aina heidän pienet tarpeensa
työllään hankkinut niin kauan kuin hän terveenä oli, ja niin hän vielä
nytkin on toimittanut heille heidän joulutarpeensa. Jaksaako hän enää
muuta -- sitä on vaikea päättää, sillä heikolta sairas äiti näytti, kun
hän luoden raukean katseen tyttöseensä, joka kievarista palasi, sanoi:

»Joudu, Hely, ottamaan takki yllesi! Iiri pieneni, kiirehdi sinäkin,
jotta pääsette penkkiin, ennenkuin ahdinko tulee. Hely, ota sukkanauhani
ja sido se vyötäröillesi, että takki paremmin sinua lämmittää.»

Lapset tekivät, kuten äiti käski. Ennenkuin läksivät, juoksi Iiri vielä
hyväilemään äitiänsä sekä peittämään rahilla nukkuvaa pikku Marttia, ja
sitte he menivät kirkolle. Kun kirkkoon ennättivät, oli se vielä melkein
tyhjä. Ihana valovirta tulvaili heitä vastaan, ja pienet enkelinkuvat
alttaritaulussa näyttivät suloisemmilta kuin milloinkaan. Lapsista
tuntui, ikäänkuin he ensi kerran olisivat nähneet nuo enkelit. He
pyrkivät aina lähemmäksi, ja vihdoin olivat ihan alttarin kohdalla. Hely
tahtoi osottaa sormellaan enkelinkuvaa, joka hänen mielestään oli
suloisin, mutta eipä sormet tulleetkaan näkyviin, sillä hihat olivat
niin pitkät, että kätkivät kokonaan pienet kätöset. Lapsukaiset olivat
aivan unhottaneet, että kirkonmenot kohta alettaisiin, mutta lukkari,
joka juuri kulki heidän ohitsensa, käski heitä menemään penkkiin. Hely
katsoi taaksensa ja hämmästyen, nähdessään kirkon penkit täynnä väkeä,
tarttui hän Iirin käteen ja veti häntä muassaan läheiseen penkkiin, joka
vielä näkyi olevan tyhjä. He menivät ihan penkin perälle, jotta eivät
olisi kenenkään tiellä, mutta kauan eivät siinä istuneetkaan, ennenkuin
muhkea, ketunnahkaiseen turkkiin puettu rouva ja lihava herra sekä nuori
tyttö ja kadetti astuivat penkkiin. Viimeksi mainitut olivat siinä
iässä, jolloin lapsuuden ajasta juuri on tultu nuoruuden ikään. Nämä
henkilöt, jotka tässä esitämme, ovat Eversti -- niin miksikä häntä
nimittäisin? Yhteinen kansa sanoi häntä Kartanon everstiksi, mutta jos
hänen nimeään, kysyi esimerkiksi joltakin kyytipojalta, niin tämä
kynsien korvantaustaan vastasi: »En sitä nyt muista, on se oikein
aatelia.» Koska tuo nyt on varma, että nimi on aatelinen, mutta ettemme
siitä selvää saa, niin päätämme nimittää häntä Aateliksi.

Everstinna Aateli, joka istui lähinnä pienokaisia, vilkaisi aina
välimmiten sivulleen ja veti turkkinsa paremmin ympärillensä, ikäänkuin
hän olisi pelännyt, että sen silkkipäällys olisi tarttunut Iirin
karkeaan takkiin. Iiri huomasi, että hän ja sisarensa olivat liikana
kaluna näitten ylhäisten penkissä ja koetti syrjääntyä penkin perään
niin kauas kuin suinkin saattoi. Mutta kun ruvettiin veisaamaan, silloin
lapset kokonaan unhottivat nuo mahtavat penkissä olijat ja veisasivat
kirkkaalla äänellä äitinsä virsikirjasta:

      »Ah Jeesuinen minun Herraisen',
      tule minun sydämeni karsinaiseen».

Everstinna kuuli lasten kauniit äänet ja katsahti vielä kerran sivulleen
ja sitte alttaritaulun enkelinkuviin -- mitä katsoi hän? -- Vertailiko
hän noita pieniä eläviä kasvoja taulun enkeleihin?

Kirkonmenojen loputtua, kun kirkosta lähdettiin ja everstinna lapsineen
juuri astui rekeensä, menivät penkissä istuneet pienokaiset heidän
sivutsensa.

»Mamma, näittekö noita lapsia? Erittäin sievät muodot. Vahinko, että
olivat noin epä-esteettisessä puvussa.»

»Hm, Aksel hyvä, talonpoikaislapsia -- köyhiä, mitäpä noista -- kuka
heitä katseli -- hm -- kauniita tosiaan! Heikki, kääri peite paremmin
röökinän jalkojen ympäri! Onko eversti jo reessään?»

»On kyllä», vastasi Heikki palvelija.

»Aja sitte. Tyhmät nuo lapset, tunkeutuivat meidän penkkiimme. Olen aina
tahtonut, että meillä olisi lukko penkissämme, mutta papistot ja
isännät, tuommoiset mokomat, panivat vastaan, ja siihen nyt saa tyytyä.
Gösta on aina niin liiaksi hyvä; tietysti hän, jolla on relatsionit --
suurisukuiset tuttavat ja sukulaiset -- olisi tuon saanut käymään
päinsä, mutta hän ei ottanut asiaan kiinni oikein voimakkaasti; häneltä
puuttuu energiaa.»

»Mitäpä se sitte, vaikka siinä talonpoikaislapset istuivatkin», sanoi
neiti Aateli, »ei se mielestäni ollenkaan meitä haitannut, tuollaiset
pikku sirkat.»

»Oh, Lilli, orpanasi Arvon mielipiteet», virkkoi Aksel. »Arvo saattaa
kyllä olla hyvä poika, mutta ellei hän olisi sukukartanon perillinen,
luulen, ettei pikku sisareni noin hänen mielipiteitään matkisi.»

»Siitä minä en huoli, että hän on sukukartanon perillinen, mutta hän on
kovin kaunis ja tanssii oikein mainiosti, kun vain tahtoo. Mutta hän on
välistä niin ilkeä, ettei viitsi, ja senpä vuoksi minä äärettömän
mielelläni tahtoisin tanssia juuri hänen kanssaan.»

»Aksel kulta! Mene, poikani, papan kuskipenkille; reki kulkee niin
raskaasti, että pelkään hevosilla olevan liiaksi kuormaa.»

»Mitä vielä! Tässä on paljon mukavampi. Pianhan sitäpaitsi jo olemme
kotona.»

»Mamma rakas, koska setä Aateli meille tulee?» kysyi Lilli.

»En tiedä, pappa on vähän itse aikonut lähteä Ihalaan.»

»Ja me pääsemme mukaan, eikö niin? Koska lähdemme?»

»Enkeliseni, enhän vielä tiedä sitä varmaan. Ehkä tulevat sieltä meille»
--

»Ptruu, ptruu», kuului everstin reestä, ja samassa ajoi kuomurekikin
pihaan. Eversti perheineen tuli kotiin.

Palvelustyttö juoksi portaita alas ja tuli auttamaan herrasväkeä
reestä.

Tultuansa eteishuoneeseen sanoi everstinna: »Huhhu, oikein tuli kylmä.
Joudu, Mari, kattamaan aamiaispöytää! Lämmin suklaati oikein tekee
hyvää, mutta, Mari, ota vain siitä kaakusta, joka on alettu.»

Eversti hieroi käsiään ja kiirehti kamariinsa sikaria sytyttämään.
Tuokion kuluttua kuului everstinnan ääni huutavan: »Pappa kulta,
suklaati on pöydällä!»

»Tulen, tulen», vastasi eversti ja kiirehti niin pian, kuin hänen
lihassaan olevan ihmisen on mahdollista, herkullisen joulupöydän ääreen.

»Minun on kovin uni», sanoi Lilli, »en jaksa syödä muuta kuin vähäsen
vain, pienen voileivän ja ehkä vähän piirakkaa ja kupillisen suklaatia.
Mari, kaada kupillinen!»

»Rovasti piti kauniin saarnan tänään», sanoi eversti.

»Kyllä», huokasi everstinna, »hän puhui hyvin kauniisti Jumalan
rakkaudesta ja Vapahtajan syntymisestä sekä kehoitti ihmisiä rakastamaan
toisiansa, mutta Jumala paratkoon, lähimmäisenrakkautta näkee sangen
vähän!»

»Kirkossa oli äärettömän paljo väkeä», virkkoi Aksel. »Oikein
koomillista täällä maalla katsella kirkkokansaa. Tosiaan häiritsevää on,
kun näkee kaikenmoisia vaatetuksia ikäänkuin naamiohuveissa. Nuo pienet
kauniit tyttöset, jotka olivat eksyneet meidän penkkiimme, nekin
esiintyivät äitinsä taikka muorinsa takissa.»

»Niin, Gösta hyvä», sanoi everstinna, »kun ei meillä ole lukkoa
penkissämme, niin sepä siitä nyt on seurauksena, että saamme istua
kaikenlaisten kerjäläisten kanssa samassa penkissä».

»Hm, oletko kuullut, miten muinaisen maaherran kävi, kun tahtoi penkin
ainoastaan omaa perhettänsä varten?»

»No miten?»

»Kaupungin lääkäri, joka näki penkissä olevan tilaa, vaati maaherraa
laskemaan häntäkin penkkiin, mutta maaherra tästä suuttuneena kutsutti
kotiintultuansa lääkärin luokseen ja nuhteli häntä, sanoen: 'Kuinka
uskallatte tehdä vasten _minun_ mieltäni? Ettekö tiedä, että yksi ainoa
rivi kynästäni saattaa viedä teiltä viran?' Mutta lääkäri, joka oli
ammatissaan erinomaisen taitava ja tiesi, että häntä maaherrakin väliin
välttämättömästi tarvitsi, vastasi ihan levollisesti: 'Ja ainoastaan
sana _minun_ kynästäni saattaa viedä teiltä _hengen_'. Eikä siellä sitte
pantukaan enää penkkiä lukkoon.»

»Olipa hän viisas mies, tuo lääkäri, hänestä minä oikein olisin
pitänyt», virkkoi Lilli.

»Uh, raaka hän oli», vastasi everstinna.

»Nouskaamme jo ruoalta», sanoi eversti. He nousivat ja sitte menivät
tunnin ajaksi levolle, koska olivat aikaisin olleet liikkeellä; ja me
jätämme everstin perheineen uneksimaan, seurataksemme pienoisia
kirkonkävijöitämme, jotka paljoa pikemmin ennättivät kotiin kuin eversti
perheineen.

Hely pisti heti kotiin tultuansa puita pesään, jotta saivat lämmitellä.
Lukkarin vaimo eli matami, joksi kansan oli tapa häntä nimittää, oli
tuonut joulupuuroa ja pannukaakkua, jota hän oli kehoittanut sairasta
syömään, mutta kun ei sairas jaksanut, käski hän nyt lapsia aamiaiselle,
eikä heitä suinkaan tarvinnut kahdesti kehoittaa.

»Kyllä lapsille ruoka maistuu», sanoi matami, kun näki, miten hartaasti
he söivät ateriaansa. »Syökää, syökää vain, lapset, että kasvatte,
ruoasta sitä voimia saa, ja voimia sitä kuitenkin kysytään teiltäkin.
Lapsiparat, täytyneekö teidänkin äidittömiksi jäädä?»

Iiri laski pois puulusikkansa, kyyneleet rupesivat vierimään ja hän
juoksi äitinsä luo ja syleili häntä, sanoen: »Äiti, ethän jätä meitä,
äiti kulta! Sitte tahdon minäkin kuolla.»

»Jos saisin, lapsi, sinut mukaani, silloin en huolehtisi. Sinulla on
niin hellä ja arkatuntoinen luonto, että pelkään saavasi paljon
taistella täällä maailmassa; vaan kyllähän Jumala teistä huolen pitää.»

»Kyllä hän jonkun neuvon keksii», huokasi matami. Ovi aukeni taas, ja
eräs naapurimuija astui sisään. »Päivää, Taaven-muori!» sanoi matami.
»Olipa hyvä, että tulitte, minun täytyykin jo mennä. Jos teiltä, lapset,
jotakin puuttuu, niin tulkaa meille sanaa tuomaan, kyllä sitte koetan
auttaa. Ehkä muori jää tänne Liisan luo, niin lapset turvallisemmin
häntä hoitavat, kun heillä on neuvonantaja.»

»Kyllä minä jään, yksinäinenhän olen, ei minua kukaan kotona kaipaa;
sama missä olen.»

»Jumalan haltuun siis. Katsokaas, jopa hän nukkuu! Hm, väkisin sain
hänen syömään muutaman lusikallisen puuroa, ja nyt hän sai unta.
Tiettyhän se on, kun ei syö, että hiukaisee eikä sitte untakaan saa. --
Olkaa nyt vain hiljaa, ettei hän herää.»

Matami läksi. Muori otti virsikirjan lukeakseen, ja lapset rupesivat
kukin hiljaa leikkimään nurkkasessaan.




TOINEN LUKU


Seppälän kestikievarin isoa salia lakaistiin ja siivottiin, sillä sinne
odotettiin pitäjän miehiä. Vaivaisjohtokunta oli päättänyt pitää siellä
huutokauppaa, ja huudolle pantavat olivat Antin-Liisan lapset. Liisa oli
päässyt pois maallisista vaivoistaan, mutta Iiri, jota hän pelkäsi
jättää tänne maailman myrskysäitä koettelemaan, jäi sisarensa ja
veljensä kanssa vaivaisjohtokunnan huostaan ja oli pantava
huutokaupalle.

Kulkuset kuuluivat, ja Seppälän piika kurkisti akkunasta ulos. Näkyipä
sieltä hevonen ja reki, mutta eihän sitä erottanut vielä, tuliko siellä
matkustavainen vaiko pitäjän miehiä. Emäntä raotti ovea, huutaen:
»Hanna, mitä siellä kurkistelet? Tomuastia ja luuta ovat lattialla
vielä, ja rovasti ajaa tuossa paikassa pihaan!»

»Onko se rovasti? En minä häntä oikein tarkkaan tuntenut.» Ja nyt
kiirehti Hanna kokoomaan viimeiset tomut ja juoksi sitte huoneesta pois.

Emäntä meni rovasti Nurmea vastaan, joka jo oli ennättänyt pihaan.
Siellä isäntä vierasta auttoi reestä, ja nyt he tulivat yhdessä saliin.
Kestikievarin isäntä kuului myöskin johtokuntaan.

»Rovasti on hyvä ja pistää piippuun, sillä välin kuin tässä muitakin
varrotaan», sanoi isäntä.

»Kiitoksia! Mihinkähän nyt saatanee nuo lapset? Ikävä, että heidät
täytyy erottaa, sillä luultavasti ei kukaan ota heitä kaikkia.»

»Ei ikään. Jos heistä maksettaisiinkin vähän runsaammasti, niin ehkä
sitte olisi ottajia, mutta se maksu on niin vähäinen, ettei siitä hyödy.
Muijani tahtoisi tuon Hely tytön -- se nyt jo tekisi asioitakin, ja on
se sievänmuotoinen tyttö, jota saattaisi panna herrojakin passaamaan.
Mutta mitäs niistä toisista, emme niitä tarvitse.»

Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi johtokunnan miestä, kirkkoväärti ja
herastuomari. Rovasti läheni heitä lausuen hyvää päivää.

»Kah, eikö täällä vielä muita olekaan», sanoi herastuomari.

»Ei ole vielä», virkkoi Seppälä, »lienee siellä tietkin vähän tukossa,
oli niin kauhea tuisku illalla.»

»Kukahan nyt tulee?» sanoi kirkkoväärti. »Olleekohan posti, koska
porokellon ääni kuuluu?»

»Ei, se meni jo aamulla», vastasi kievarin isäntä.

Kauan ei ukkojen tarvinnutkaan tuumata, kuka matkustaja oli tulossa,
sillä sisään astui nuorukainen, joka katseltuaan ympärilleen sanoi
kohteliaasti kumartaen: »Suokaa anteeksi, olen erehtynyt; nämä huoneet
eivät näy olevankaan matkustavaisia varten.»

»Kestikievarihuoneet ovat rakennuksen toisessa päässä», sanoi Seppälä,
»jahka minä tulen näyttämään». Hän aikoi juuri lähteä, mutta samassa
nuorukainen huomasi rovastin ja huudahti: »Kas, rovasti Nurmi! Joko Ahto
on lähtenyt Helsinkiin?»

»Nuori Aateli Ihalasta -- vai niin! Enhän aikonut tuntea. Ahto lähti jo
viikko takaperin, luennot yliopistossa ovat alkaneet. Menette kai
Helsinkiin tekin?»

»Menen, mutta nyt lähden ensiksi setäni, eversti Aatelin luo. En saanut
kyytimiestäni tulemaan sinne asti, vaan minun täytyi tämän pienen matkan
tähden vielä poiketa tänne. Kyytimieheni sanoi kulkeneensa hevosellaan
jo niin monta matkaa, ettei tahtonut tulla edemmäksi, kun on tietkin
tukossa. Mutta mitä täällä tehdään, koska tänne kokoontuu noin paljo
väkeä ja enimmiten miehiä?»

»Täällä vaivaisjohtokunta pitää huutokauppaa -- ikävää tointa. Niitä on
kolme lasta, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka nyt pannaan huudolle ja
annetaan vähimmän vaativalle kasvatettavaksi.»

»Suokaa anteeksi, mutta eikö rovasti laske leikkiä? Eihän ole
mahdollista, että meillä myydään ihmisiä?»

»Valitettavasti se on tosi, nuori herrani. Minä olen aivan samaa mieltä
kuin te, että se on kauheaa, mutta ei ole muuta keinoa; niin sitä
tehdään joka paikassa, ei meillä ole asiat huonommalla kannalla kuin
muuallakaan.»

Nuori Aateli punastui, hänen ruskeat silmänsä iskivät tulta, ja häntä
olisi haluttanut sanoa rovastille: »Koettakaa vaikuttaa
seurakuntalaisiinne! He varmaankin antaisivat vähän suuremman summan
vaivaisten kassasta jollekulle kelvolliselle ihmiselle, joka ottaisi
lapset kasvattaaksensa», -- mutta hän huomasi samassa olevansa vielä
liian nuori opettamaan vanhaa miestä. Sentähden hän sanoi vain: »Minä
olen ollut lapsi näihin asti enkä ole tietänyt kaikista epäkohdista,
joita vielä löytyy -- mutta suokaa minun olla läsnä tässä huutokaupassa.
Niin inhottava kuin se lieneekin, tahtoisin kuitenkin nähdä, mitenkä se
käy päinsä.»

»Kyllä», sanoi rovasti, »se sopii aivan hyvin».

Väkeä oli kokoontunut koko joukko, muutamat saadaksensa jonkun noista
lapsista -- eli sen rahan, joka niistä maksettaisiin, -- toiset
uteliaina näkemään, mihinkä heidän entisen tuttavansa Antin-Liisan
lapset joutuisivat.

Huutokauppa alkoi, ja vasaramies ryhtyi toimeensa, kysyen ensiksi, mitä
vanhimmasta vaadittaisiin. Mutta juuri kun alkuun päästiin, huusi
Renkalan isäntä, jonka talo oli vähän matkan päässä kirkonkylästä:
»Tuokaa tänne kauppakalu vain, eihän sitä sikaa säkissä osteta,
täytyyhän nähdä, mitä tavaraa teillä on, häh, häh» -- ja isäntä nauroi
omaa sukkeluuttaan niin, että hänen lihava vatsansa hölkkyi.

Nuori Aateli sanoi hiljaisella äänellä rovastille: »Suokaa anteeksi,
että lausun mielipiteeni, mutta eikö olisi yhdentekevää, jos vain
mainittaisiin lasten ikä.»

»Kyllä, siksi en olekaan tahtonut heitä tänne.» Ja nyt sanoi rovasti
kansalle: »Kun tietää lasten iän, niin ei minun mielestäni ole
tarpellista tuoda heitä nähtäviin. Vanhin tyttö ori kolmentoista-,
toinen yhdentoista-vuotias, ja nuorin kahdeksan vuoden vanha poika.»

»Saaneehan heitä katsellakin sentään», virkkoi Renkala taas, »toinen on
enemmän, toinen vähemmän roteva, tuokaa tavara tänne vain -- hihi hii
--»

Aateli punastui. Hänen muotonsa ilmaisi suurinta inhoa tuota miestä
kohtaan. Näkyipä, että hänen oli vaikea olla ääneti, mutta hän oli
vieras tässä, jolla ei ollut mitään sanottavaa asiassa.

Hetken perästä tuli kestikievarin emäntä sisään, tuoden nuo kolme orpoa
muassaan. Hely oli sievännäköinen tyttö, jolla oli punaiset posket ja
niissä syvät veitikkamaiset kuopat, mutta Iiri oli iäkseen pitkä, hento
ja kalvakka ja hänen suuret harmaat silmänsä näyttivät niin
surullisilta, ettei häntä säälimättä saattanut katsella. Martti poika
seisoi vakaana kädet taskussa ja näytti välinpitämättömältä, ikäänkuin
olisi hänelle ollut yhdentekevää, minne joutui.

»Vanhin tyttö on jo koko riski, mutta tuota toista saa kyllä syöttää
turhaan vielä», tokaisi Renkala.

»Ei Renkalan ole pakko huutaa kumpaakaan», sanoi herastuomari.

Nyt alkoi huutokauppa uudestaan. Kestikievari huusi Helyn, ja sitte tuli
Iirin vuoro. Samassa kun alettiin huutaa, juoksi tyttö raukka
vasaramiehen luo, huudahtaen sydäntä vihlovalla äänellä: »Älkää panko
minua huudolle! Älkää, älkää! Seppälän emäntä, ottakaa minutkin ja
Martti veljeni!» Näin sanoen hän polvista syleili Seppälän emäntää.

Huuto lakkasi hetkeksi. Emäntä sai kyyneleet silmiinsä ja sanoi: »Hyvä
lapsi, en minä teitä kaikkia saata ottaa, ei teistä paljoakaan anneta,
mutta sen oitis äitinne kuoltua päätimme, että yhden teistä ottaisimme.»

»Ottakaa Martti kuitenkin!»

»No otetaan poika sitte», sanoi kestikievari. »Saatammehan panna hänet
kyytiä viemään jonkun vuoden päästä.»

»Annetaan huudon käydä järjestyksessä», sanoi kirkkoväärti.

»Seppälän emäntä, tehkää hyvin ja viekää lapset pois! Ne ovat jo
kylliksi olleet täällä», lausui rovasti.

Emäntä vei lapset huoneesta, ja kun hän palasi, oli Seppälän isäntä
huutanut myöskin Martin, mutta Renkala Iirin.

Aateli jätti hyvästi rovastin, sanoen: »Tämä oli surkein tilaisuus,
minkä minä olen nuorella iälläni nähnyt. Kun taas tulen kotiin, täytyy
minun oikein tutkistella meidän olojamme R:n pitäjässä, ovatko nekin
yhtä huonolla kannalla.»

»Varmaankin», sanoi rovasti, »miten saattaisivatkaan olla paremmalla? Ei
sellaisia asioita niin helposti muuteta.»

»Saadaanpa nähdä», uskalsi nuorukainen vastata ja läksi sitte pois.

Nuori Aateli meni kestikievarihuoneeseen. Hän kulki edestakaisin, sanoen
itseksensä: »Meidän kurjat, meidän orpo raukat! Nyt minä olen iloinen
siitä, että olen tuleva suuren tilan haltijaksi, sillä sellaisena saatan
enemmän vaikuttaa hyvää siinä, missä epäkohtia havaitsen. Ihminen
huutokaupalla -- kuinka alentavaista! Se on varma, että tuosta pitää
ainakin meidän seurakunnassamme loppu tuleman, jahka minä kartanoa
hallitsemaan rupean; kentiesi ennenkin. Isäni ei ole kova
vanhoillaanolija. Mutta jopahan hevonen on valjaissa.» Kiireesti
kirjoitettuaan päiväkirjaan nimensä läksi Arvo Aateli ulos. Pihalla
istui Renkala reessään ja huusi Iirille:

»Tule nyt joutuun, tyttö, ei sitä usein huutotyttöä isännän rinnalle
rekeen aseteta, hihi hii» --

Iiri riensi rekeen, kyyneleet vierivät hänen silmistään, hän katsoi
vielä kerran taaksensa, isäntä huimasi piiskallaan hevosta, ja Iiri
läksi uutta kotiansa kohti.

Arvo katsoi heidän jälkeensä. Eräs pihalla seisova vanha kyytimies, joka
myöskin loi silmänsä samaan suuntaan, sanoi: »Kyllä tuo lapsi sen tulee
tuntemaan, että on orpo.»

»Niin, minäkin ajattelin», vastasi Arvo, »että eiköhän kyyhkynpoikanen
ole joutunut haukan pesään?»

»No niin, en sitä juuri tahdo sanoa, paremmin nämä tänne jääneet ovat
haukan pesään joutuneet. Harvoin kestikievarissa nuoret menestyvät.
Mutta en minä sentään lastani tahtoisi nähdä kumpaisessakaan paikassa.»

Arvo istui rekeensä alakuloisena ja ajoi pois Seppälän kestikievarista.




KOLMAS LUKU


R:n pitäjässä pohjois-Hämeessä oli mäen päällä kauniin puiston keskellä
Ihalan uhkea sukukartano. Tuuheitten vanhojen puitten välistä pilkoitti
sieltä ja täältä sinertävä järvi kauniine saarineen. Aivan lähellä
rantaa näkyi sievä punaiseksi maalattu asunto, jota suuri vanha koivu
suojasi. Tässä pienessä rakennuksessa asui vanha neiti Joppe, joka ennen
oli ollut sukukartanossa taloudenhoitajana, mutta myöskin perheen
ystävänä ja neuvonantajana. Hän oli jo nykyisen patruunan isä-vainajan
nuorena ollessa talossa ollut ja nyt vanhana saanut oman asunnon, jossa
hän rauhassa sai viettää vanhuuden päiviään.

Tämän vanhuksen asuntoa kohti kulki Arvo Aateli verkalleen. Hän näytti
miettiväiseltä.

Vanha neiti Joppe katsoi ulos ikkunastaan ja ajatteli nähdessään Arvon:
»Poika näyttää niin vakaalta, mitäpä hän tuumanneekaan? Kukapa niitten
nuorten pääkkösistä tähän aikaan selvää saa -- on niin monta tuumaa ja
mieltä heillä, että tuskin itse tietävät mitä tahtovat; hyvä poika hän
on, ei hän minuakaan halveksi, tuleepa usein kysymään neuvoja minulta,
koska olen muka paljon kokenut. Noh, totta tällä iällä jo jotakin on
nähnyt, vaan eipä kaikki nuoret tahdo vanhan neuvoja seurata, mutta Arvo
sen kyllä tekee ja Jumala häntä siunatkoon!»

Ovi aukeni ja Arvo astui sisään. Vanha neiti pani lasit nenälleen
paremmin nähdäksensä lempi poikaansa.

»Kuinka täti jaksaa? Päivä on niin lämmin ja ihana, että luulin
tapaavani teidät ulkona.»

»Täältä on laveampi näköala. Minun sopii nähdä sekä järvelle että
Ihalaan päin, ja kun akkunani on auki, saan kyllin henkiä kesäistä
ilmaa.»

»Todella täällä onkin vilpoista ja herttaista olla.»

»Mitä posti tänään toi? Tuliko kirjeitä?»

»Tuli. Setäni kirjoitti isälle, kehoittaen samalla, että minä lähtisin
heille; mutta ei minua oikein haluta. Setä on kyllä kovin herttainen,
mutta en minä viihdy serkkujeni parissa, me olemme varsin erilaisia
mieliltämme.»

»Kyllä niin, sinä olet aivan isoisäsi, kapteeni-vainajan, luontoinen ja
ihan hänen näköisensäkin. Jaa jaa», sanoi neiti ja puhui ikäänkuin
itsekseen, »hän oli mies, joka katsoi ainoastaan ihmisen todellista
arvoa, eikä hänen mielensä milloinkaan hehkunut ulkonaisiin komeuksiin.
Mutta hänenkin vain täytyi kärsiä perityn korkeasukuisuutensa vuoksi --
niin -- niin, kärsiä sitä täytyy -- eihän siihen mikään auta, ei
rikkaus, ei köyhyys -- mutta mitä näistä puhuu, ovathan ne ajat jo
unohduksiin menneet.»

»Minä olen kuullut kaikkien puhuvan isoisästäni äärettömän suurella
rakkaudella, ja äitinikin oikein ilostuu, kun vain joku sanoo minua
isoisäni näköiseksi tahi luontoiseksi. Mutta isoäidistäni ei kukaan
mainitse mitään, ei pahaa eikä hyvää. Mikähän siinä on? Eikö hän ollut
hyvä?»

»Hyvänen aika, mitä kysytkään! Hän, joka ei pienimmälle sääskellekään
olisi mitään pahaa tehnyt!»

»Olipa hän myöskin hyvää sukua, koska oli aatelinen neiti.»

»Kyllä, tietysti.»

»No eikö häntä siis mikään vaivannut? Äitini myöskin aina noin
epäsuorasti vastaa, kun mummostani jotakin tahdon tietää. Niin, häntä ei
koskaan haluta kertoa asioista, joita hän on ainoastaan kuullut eikä
tarkemmin tunne. Mutta te, joka olette isoisäni aikana elänyt ja olitte
talossa sukulaisena ja perheen ystävänä, te kyllä nuo asiat tunnette.
Kertokaa nyt minulle isäni vanhempien elämänvaiheista.» Näin sanoen Arvo
nousi katsomaan isoisänsä ja isoäitinsä kuvia, jotka olivat ripustetut
vanhan neidin seinälle.

»Nuo molemmat, joita siinä katselet, eivät olleet luodut toisiansa
varten. Eivät he onnellisia olleet», sanoi neiti Joppe.

»Mitä, elivätkö riidassa?»

»Ei, ei suinkaan! Eihän niin jalo mies kuin kapteeni-vainaja koskaan
olisi riidellyt vaimonsa kanssa, eikä kapteenska koskaan ajatellut
toisin kuin hänen miehensä.»

»Sepä kumma! Ja sentään sanoitte, etteivät he onnellisia olleet» -- --

»Ottaisitko sinä halusta vaimon, joka aina vain sanoisi jaa, jaa, niin,
niin, kaikkiin asioihin, joista tahtoisit keskustella hänen kanssaan?
Jos niin on, neuvon sinua olemaan ilman vaimoa yhtähyvin, sillä mitä
tuollaisella kumppanilla tekisit, joka ei tiedä mitään itse ja sen
vuoksi on sinun ainaisena kaikunasi. Eihän kaksi ihmistä, jos viisaita
ovat, koskaan ole niin aivan yksimielisiä, etteivät joskus vedä vähän
vastakynttä.»

»Oliko hän siis hullu?»

»No ei, osa vähemmässäkin, mutta yksinkertainen hän oli oikein suuressa
määrässä.»

»Mitenkä isoisäni noin kummasti erehtyi kumppania valitessaan? Älkää
vain sanoko, että hän etsi rikkautta. Silloin minulta ryöstäisitte sen
jalon kuvan, jonka hänestä sydämessäni olen säilyttänyt.»

»Ei, hän ei rikkautta etsinyt. Minä tahdon sinulle kertoa
pääasiallisesti, mitenkä hänen kohtalonsa sellaiseksi tuli, kuin se oli:

Nuorukaisena hän rakastui erääseen papintyttäreen, joka oli hyvin
sivistynyt. Hän ei ollut mikään kaunotar, mutta vartalonsa oli sorea,
hänen poskillaan hohti raitis puna ja hän oli erittäin miellyttävä,
iloinen ja viisas tyttö. Nuoret tapasivat usein toisensa, vaikka asuivat
eri pitäjissä, sillä vanhemmat pitivät seuraa toistensa kanssa. Vuosi
vuodelta kiihtyi nuorten rakkaus, mutta kun isoisäsi vanhemmat
huomasivat sen, rupesivat he harvemmin pappilassa käymään sekä kokivat
kaikin tavoin estää nuoria tapaamasta toisiaan. Tuo järkevä tyttö
huomasi sen kylläkin pian. Hän taisteli nyt omaa sydäntänsä vastaan
kovan taistelun, jonka seurauksena oli se, että kapteeni-vainaja, kun
hän kosijana tuli tytön luo, sai rukkaset. 'Minä rakastan sinua', sanoi
tyttö kapteenille, 'ja tiedän myöskin ansaitsevani sinun rakkautesi.
Mutta sukulaisesi halveksivat minua siksi, etten ole samaa säätyä kuin
he, ja vähitellen he saattaisivat kentiesi muuttaa sinunkin mielesi, --
ja silloin -- niin, silloin olisi minun onneni hukassa.' Mutta kapteeni
vakuutti, ettei hän milloinkaan muuttuisi. Hän kirjoitti tytölle
kirjeen, jossa oli pieni muistoruno. Se kuului näin:

      'Armaastaan kyyhky pieni
      pois ennen eriää,
      kuin sinua, kallis Meeri,
      sun sulhos hylkäjää.'

Vaan tyttö pysyi lujana päätöksessään. Siitä kapteenin koko suku kovin
häntä kunnioitti. He sanoivat: 'Hän on todellakin jalo, emme parempaa
miniää toivoisi, jos hän vain olisi -- vapaasukuinen» -- mutta siinäpä
se oli se suuri juopa, johon viisas Meeri tiesi hukkuvansa, ellei olisi
aikoinaan pelastanut itseänsä. Meeri jäi kuitenkin naimattomaksi koko
iäkseen ja oli onnellinen, sillä kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät
häntä rakkaana. Kapteeni ei myöskään olisi tahtonut naimisiin mennä,
mutta kun hän oli sukukartanon omistaja, tarvitsi hän emännän taloonsa,
ja hänen vanhempansa kiusasivat häntä niin kauan, että hän vihdoin
suostui ottamaan vaimokseen erään köyhän aatelisneidin, joka oli hyvin
yksinkertainen. Kapteeni kyllä ilmoitti tytölle sydämensä tilan -- että
toinen oli hänen rakkautensa saanut -- mutta tyttö oli yhtä kaikki
tyytyväinen, kun sai kauniin miehen ja pääsi sukukartanon emännäksi.
Siinä nyt olet saanut kuulla, miksikä isoisäsi tuollaiseen naimiseen
meni.»

»En minä vain tässä suhteessa tahtoisi isoisäni kohtalon alaiseksi
joutua! Aatelisneitoa en myöskään ota, en milloinkaan. Sen olen
sanonutkin vanhemmilleni, jotta tottuisivat ajatukseeni. Heidän täytyy
se tietää, etten minä ketään yksinkertaista röökinää aio naida.»

»Hyvänen aika, mitä nyt tuumitkaan? Eihän kaikki röökinät ole
yksinkertaisia. Mutta kyllä sen sanonkin, että tyhmiä ihmiset ovat, kun
perittyyn, nimeen panevat enemmän arvoa kuin jaloon sydämeen. Vaan
kyllähän maailma siinä suhteessa nyt jo onkin muuttunut.»

»On kyllä. Mutta tässä nyt olen jutellut näin kauan, vaikka vanhempani
odottavat minua päättämään matkastani. -- Setäni mailla on paljo
jäniksiä ja lintuja; ehkä lähden sentään, niin pääsen metsästämään.»

»Katso vain, ettet huonoa saalista saa. Todella, minä varoitan sinua!
Tuollaiset nuket, kuin serkkusi on, harvoin tekevät järkevän miehen
onnelliseksi, mutta usein on tapahtunut, että ovat vieneet viisaan
miehen järjen, ja mies parat ovat huomanneet sen vasta silloin, kuin
katuminen on käynyt liian myöhäiseksi.»

»Älkää pelätkö, ei minua nuket miellytä, ajattelevien ja järjellisten
ihmisten seurassa olen aina parahiten viihtynyt. Mutta nyt minun täytyy
mennä. Hyvästi, täti!»

Arvo läksi käymään kotiin päin ajatellen: »Tuo täti minua on aina
lellitellyt, mutta toisaalta hänen neuvonsa monessa suhteessa kuitenkin
ovat parsineet sen, mitä hänen liiallinen hyväntahtoisuutensa ehkä olisi
minua vahingoittanut. Hm, hän pelkää, että mielistyisin serkkuuni; siitä
hän saa olla huoletta!» Arvo oli nyt ennättänyt kotiin ja läksi suoraan
äitinsä kamariin.

»No mitä kuuluu, poikani, oletko päättänyt lähteä?» kysyi hänen äitinsä.

»Olen», vastasi Arvo.

Patruuna Aateli tuli huoneeseen ja sanoi, nähtyänsä Arvon: »Sinä lähdet
kai jo tänään matkalle?»

»Lähden. Nyt on metsästysaika juuri käsissä ja metsälammet ovat täynnä
sorsia.»

»Nuo ikävät jahtimatkat», sanoi patrunessa, »ne minua aina
huolestuttavat; lankoni maatilalla on kovin synkkiä metsiä, entä jos
vielä eksytte siellä. Aksel ei suinkaan paljon tunne niitä.»

»Ahto Nurmi tulee kyllä mukaamme; kun kolmisin menemme, niin ei meidän
yhtään ole hätää, ja sitä paitsi Ahto kyllä usein on setäni mailla
metsästämässä ollut, kyllä hän ne tuntee. Tunteepa vielä Renkalankin
metsät.»

»Urholla saat ajaa ensi kestikievarivälin, vaan sitte kyydillä, sillä
minä tarvitsen hevosiani kylvöjen takia», sanoi patruuna.

»Hauskempi onkin kyydillä kulkeminen, sillä matka joutuu pikemmin.»

»Lähde nyt vaatteitasi säälimään matkalaukkuun», käski patrunessa, »minä
menen sinulle panemaan vähän eväitä mukaan».

Arvo meni kamariinsa, veti piironkinsa laatikon auki, otti sieltä
vaatteet, joita luuli tarvitsevansa mukaansa, ja rupesi niitä
sovittelemaan matkalaukkuun. Samassa vanha Maija, joka oli talossa kauan
palvellut, tuli sisään, tuoden esiliinassaan koko joukon sukkia, joita
hän tarjosi Arvolle, sanoen: »Tässä on uusia puhtaita sukkia, ottakaa ne
mukaanne.»

»Maija hyvä, en minä niitä kaikkia tarvitse.»

»Ottakaa vain! Jos jalat metsässä kastuvat, niin nämä ovat hyvät
olemassa.» Ja kursailematta Maija pani sukkaparit matkalaukkuun sinne
ja tänne, missä vain havaitsi pienen kolon vaatteitten välissä.

»Olkoot nyt siinä sitte», sanoi Arvo. »Mutta Maija hyvä, laittakaa
minulle kahvia, sitä mielelläni joisin, sillä semmoista kahvia, jota te
keitätte, en saa, ennenkuin takaisin palajan.»

»Voi, voi, tuota maisteria, mitä hän sanookaan! Kyllä maar sitä
semmoista jokahinen keittää. Menkää vain sisareni, lukkarin matamin luo,
hän laittaa varsin yhtä hyvää kuin minäkin -- vaikka vähän liiaksi
väkevää se sentään ehkä on, sillä hän on jo unhottanut, kummoista
hienommissa herroissa laitetaan. Aioin juuri pyytää, että maisteri
poikkeisi sinne lukkarille taikka antaisi kyytipojan viedä minulta
sisarelleni terveisiä. He asuvat siellä kirkonkylässä.»

»Kyllä tiedän ja toimitan terveiset perille, mutta kahvia tahdon täällä
kotona juoda.»

»Niin kai, sehän onkin aivan valmista lakin alla selkenemässä, ja
lämpimiä nisukaakkusia panen pöydälle, tulkaa vain juomaan.»

Maija kiirehti toimeensa, ja Arvo meni vanhempiensa kanssa juomaan
kahvia.

Hevonen oli portaitten edessä valjastettuna, ja kun Arvo oli juonut,
otti hän jahtilaukun ja pyssyn mukaansa, sanoi jäähyväiset vanhemmilleen
ja meni kääseihinsä. »Hei Urho, nyt sitä mennään!» huusi hän
hevoselleen, nykäisten ohjaksista, ja samassa mentiinkin niin, että
kääsit tärisivät.




NELJÄS LUKU


»Mitenkäs Iiri raasukin jaksanee nyt tuolla Renkalassa?» sanoi lukkarin
matami miehelleen, joka juuri astui huoneeseensa. »Taaven-muori kävi
täällä ja puhui, miten tyttö riepua pahoin kohdellaan. Kaiket päivää,
pyhät ja aret, hänen täytyy käydä paimenessa, oli ilma sitte millainen
hyvänsä, ja kun läpimärkänä kotia palaa, saa hän vain samoissa
repaleissa olla, ei kuivaa nuttua lapsen ylle anneta. Ruoka on myös
huonoa.»

»Lienevätkö kaikki tosia? Kyllä minä tiedän, ettei Renkalassa
herkkusuuna olla saa, sillä ukko on saituri, mutta jos tytölle annetaan
tarpeeksi ruokaa, niin ei ole hätää, sillä on sitä kerjäläinenkin
pyöreäposkinen, vaikkei muuta syö kuin kalaa ja leipää eikä muuta juo
kuin raitista vettä.»

»Niin, mutta kyllä se sentään on surkeata -- lapsi on lapsi ja
tarvitsisi kyllä joskus muutakin. Heillä oli niin hellä äiti, että
harvalla on semmoista, eikä tyttö parka saattanut ennen aavistaakaan
noin kovia ihmisiä löytyvän. Minä tässä tuumasin juuri, että mitähän
Liisa-vainaja nyt ajattelisi, jos näkisi heikon kalpean tyttösensä yksin
kävelevän Renkalan synkkiä metsiä, suurta karjalaumaa paimentamassa.»

»Hän varmaankin ajattelisi», vastasi lukkari tyvenesti: »kumma, etteivät
lukkarilaiset ottaneet tuota lapsukaista, vaikka ei heillä itselläänkään
ole lasta, koska Jumala heiltä korjasi heidän ainokaisensa».

»Kyllä maar minä olisin ottanut, jos sitä oikein olisi tuumittu, mutta
ethän sinäkään käskenyt, sanoit vain: 'Kuules, entä jos ottaisimme Iirin
kasvatiksemme, mitäs tuosta tuumit?' Näin sinä sanoit.»

»No niin, sanoinhan minä sillä tavoin.»

»Sanoit sinä, ja minä siihen sitte vastasin että eihän meidän auta ottaa
kaiken maailman köyhiä luoksemme, vaikkei meillä omia lapsia ole; enhän
minä muuta sanonut. Kylläpä minä sen puolesta olisin tuon tyttö rievun
ottanut, jos paremmin olisit toivosi ilmoittanut, mutta olit sitte vain
ääneti etkä puhunut mitään ja minä luulin, että sinä olit samaa mieltä
kuin minäkin.»

»En tahtonut lasta miksikään riitakappaleeksi välillemme. Sinulle
hänestä olisi suurempi vaiva tullut, siis oli se paremmin sinun
päätettäväsi, ottaisimmeko hänet vai emmekö, ja vastauksestasi
havaitsin, ettei sinua haluttanut ottaa häntä.»

»Hyvänen aika! Se on sitte minun syyni, jos lapsi on onneton!»

»Ei suinkaan, en sitä tahdo sanoa; emmekä me tiedä, onko tytölle
vahingoksi, että hän saa kovan koulun käydä, vaikka se meistä näyttää
liika kovalta.»

»Minun täytyy mennä Renkalaan, mutta mitä minä asiaksi teen?»

»No onhan sinulla asiaa, kun menet tyttöä katsomaan.»

»Mutta jos ukko suuttuu ja hänen tyttärensä, ylpeä Eveliina -- emännästä
en huoli, hän on kuin nahistunut nauris, ei makea eikä karvas.»

»Suuttukoon! Emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole hänelle velkaa,
kuten muut meidän kyläläiset.»

»Niin, suuttukoon vain. Minä puen ylleni ja menen katsomaan tyttöä.»
Matami rupesi pukeutumaan, vaan sanoi sillä välin: »Seppälässä hän on
joskus pikimmältään käynyt illalla, sitte kun karja jo on kotia ajettu,
ja Seppälän emäntä sanoi että hänen on kovin käynyt sääliksi lapsen
tila. Hyvästi nyt, ukkoseni, sanot aina minun liikojakin puhuvan, mutta
jos sinäkin enemmän puhuisit, olisi Iiri ehkä nyt meillä.» Näin
sanottuaan matami puikahti ulos ovesta ja meni kulkemaan Renkalan taloa
kohti, joka oli virstan päässä kylästä.

Matami käveli hiljakseen maantietä pitkin, jonka molemmilla puolin
viljavainioitten kultaiset tähkäpäät raskaina nuokkuivat. Hänen
ajatuksensa lentelivät sinne tänne, niinkuin ihmisen ajatukset ainakin
lentelevät -- hän katseli vainiota ja ajatteli: »Seppälän ruiskin olisi
leikattava -- kumma, etteivät jo ole käyneet minua pyytämässä
talkooruokia valmistamaan -- kukapa heillä juurikkalaatikkoa laittaisi,
jollen minä sitä tee? -- Taaven-muorikin on aina Kartanon työssä ja
piiat pannaan vainiolle; emäntä ja Hely vain ovat kotona. Menee sen
Helyn aika herrojakin passatessa, ainahan ne sitä huutavat -- ja
lapsihan se vain onkin, kolmentoista-vuotias -- mitäpä hän vielä
jaksaisi tehdä. Ei, kyllä emäntä minua tarvitsee. Hely raasun täytyy
herroja passata -- Ei emännän aina tarvitsisi tyttöä lykätä
matkustavaisten käskettäväksi -- orpo raukka! Kyllä orvon käskee --
varsinkin kun hänestä tulee semmoinen kaunis tyttö, kuin Hely on --
kauneus ei ole köyhälle onneksi.»

Vainion mitta oli nyt loppunut, ja maantie kulki karkean kuusimetsän
läpi aina lähelle Renkalaa. Matami käveli eteenpäin vähän kiireemmin,
kun joutui vilpoiselle metsätielle. Sielläpä näkyi eräs muijakin tiellä
kulkevan. Matami kiirehti askeleitaan ja saavutti pian edelläkulkijan,
joka oli jo ennestään tuttu Taaven-muori.

»Hyvää päivää, muori!»

»Kah lukkarin matamiko se onkin! Ajattelin, kuka siellä tuli.»

»Renkalaanko menette?»

»Renkalaan. Täytyy mennä kysymään, joko pian leikataan, sillä minua on
pyydetty Kartanoon pyykille, mutta jos nyt ruvetaan ruista leikkaamaan
Renkalassa, niin on minun sinne meneminen. Minun täytyi ottaa vähän
jyviä Renkalalta, kun en päässyt uutisiin -- ei muilla ollut tähän
aikaan liikenemään, tarvitsevat siemeneksi vanhansa, eikä Renkala
ottanut rahaa, ottaa vain päivätöitä, ja niitä saan nyt tehdä niin
monta, että kyllä ne jyvät maksamaan tulevat. Mutta mitäs köyhä
rikkaalle voi, häneen täytyy turvata, kun on puute, vaikka sitte kuinka
kiskoisi, -- ja kyllä kiskookin.»

»Kuinkahan Iiri parka siellä nyt jaksanee? Häntä minä menen katsomaan.
Olen kovin mielipahoissani siitä, etten ottanut häntä meille.»

»Olihan matami siellä huutokaupassa.»

»He, olin, mutta kun se meidän pappa nyt on semmoinen, ettei se niin
asioitaan puhu, en minäkään omin päin tahtonut päättää mitään. Ajattelin
vain sitte, kun Renkala tytön huusi, että olisi se joutanut meilläkin
olla tuo Iiri ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa, ja kun sitä
sitte puhuin ukolle, niin oli hän ajatellut ihan samoin, mutta tiesinkö
minä sen, koska ei hän mitään puhunut. Se nyt on semmoinen tuppisuu se
meidän pappa -- en sitä sano häntä moittiakseni, sillä kyllä hän sen
puolesta on erinomaisen hyvä mies ja paljon parempi kuin minä, mutta
kullakin ihmisellä on oma luontonsa; minä vain tarkoitan sitä, että
monessa asiassa kävisi paremmin, jos enemmän keskusteltaisiin.»

»Matami hyvä, jos te olisitte ottanut ne kaikki kolme, niin olisitte
hyvän työn tehnyt. Lasten äiti tuolla taivaassa olisi siunausta
rukoillut teille.»

»Ei muori hyvä semmoisella muonalla, mitä niistä annetaan, emme heitä
kaikkia olisi saattaneet kasvattaa.»

»Niin, mutta kunnan miehet joutaisivat kyllä maksaa enemmän, silloin kun
saavat lapset hyvään paikkaan.»

»Samaa mieltä minäkin olen, mutta eipä sitä tehdä.»

»Jos rovasti kehoittaisi -- kyllä maar sitä niin tehdään, kuin rovasti
tahtoo.»

»Kyllä kai, mutta hän on liian pehmeä. Hän tahtoo aina noudattaa
pitäjäläistensä mieltä, ja siksipä hänestä kovin pitävätkin, mutta ei se
liika hyvyyskään aina paikallaan ole.»

Matamin ja muorin jutellessa oli aika kulunut pikaisesti, ja nyt he
näkivät jo edessään Renkalan suuren kivinavetan. »Minä kierrän tästä
vain navetan kujasta taloon», sanoi muori, »mutta menkää te tuolta
isosta portista.»

»Ei sillä väliä ole, vaikka tästäkin menisin, mutta saatanhan sentään
tuoltakin --» Matamin päähän juolahti taas ajatus: »En huolikaan, menen
vain isosta portista, mitä sitä tarvitsee nöyränä kulkea takakujista --
emme me hänen kirjoissaan ole, emme ole velkaa hänelle emmekä muille.»
Ja matami meni kuin menikin isosta portista.

Pihalla oli Renkala. Hän seisoi siinä kädet taskussa katsellen kohti
taivasta, joka näkyi vetäytyvän synkkiin pilviin, mutta samassa läheni
matami sanoen: »Hyvää päivää, isäntä, terveisiä meidän mäeltä.»

»Jumal'antakoon! Käykää sisälle, saamme kohta myrskyilman. Väkeni on
pellolla leikkaamassa, mutta pian kyllä heidän täytynee tulla sieltä
pois.»

»Kyllä kai, näyttää siltä, kuin rupeaisi Herran voima käymään». Tupaan
tultiin. Matami lausui emännälle, joka istui tuvan perällä: »Onhan
emäntä kotona; hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä! Kuinka täällä
jaksetaan?»

»Kiitoksia kysymästänne», vastasi emäntä, »aina hiljakseen vain.
Istukaa.»

»Kiitoksia!»

»Kuules, akka, pane pannu tulelle.»

Emäntä meni halustakin, sillä kahvi se hänen parastansa oli. Siihen hän
aina turvasi, kun miehen ylivalta talossa hänelle liika raskaaksi kävi.

Jäätyänsä isännän kanssa kahden kysyi matami: »Miten Iiri nyt jaksaa?
Hupaista olisi nähdä Liisan likkaa.»

»Mikäpä häntä vaivaisi?» sanoi isäntä ynseästi. »Ruokaa on ja vaatteita
ruumiin verhoksi -- mitä tuommoinen orpo muuta tarvitsee.»

»Minusta orpo juuri tarvitsee paljonkin muuta», sanoi matami.

»Mitä maar! Jota tarvitsee, sitä hän saakin. Hänelle annetaan työtä
semmoista, jota hän jaksaa tehdä, se on hänelle hyvä, ja jos kuritusta
kaipaa, niin kyllä hän sitäkin saa. Ettekö luule vai? -- hihi hii.»

»Missä hän on nyt, tuo lapsi?»

»Paimenessa on. Siellä hän on paikallaan; ei hänestä täällä kotona vielä
apua ole.»

Paimenessa, Renkalan synkissä metsissä, pieni yksitoistavuotias Iiri --
matamin sydäntä oikein kouristi hänen tuota ajatellessaan. Hänen
huulillansa oli juuri kova nuhdesaarna, joka kuitenkin jäi pitämättä,
sillä nyt löi salama niin, että koko tupa oli ikäänkuin tulessa, ja
rakeita pomppaili vasten akkunoita, jotta ruudut ratisivat. Väki tuli
juosten pellolta pois; naiset olivat nostaneet päällimmäisen hameensa
hupuksi päähänsä, ja niin riensivät he sitte kotiin renkituvan suojaan.

Emäntä tuli sisälle, tuoden kahvipannua, ja samassa myöskin Eveliina,
talon ylpeä tytär, astui tupaan; hänellä oli nisuleipäkori ja kahvikupit
tarjottimella, jonka hän laski pöydälle. Hän tervehti matamia, sanoen:
»Tulin aivan märäksi, mutta en tässä Herran ilmassa saattanut mennä
luhdista toisia vaatteita ylleni muuttamaan, ja tuleehan lämmin, kun
kahvia juodaan.»

»Niin, mikäpäs meidän hätänä täällä, mutta Iiri raukka, joka metsässä on
tässä kamalassa ilmassa» --

»Kyllä ne paimenet saavat ilmoja koetella, eikä tuo niin pahalta
metsässä tunnu, pääseepä hän puun suojaan», vastasi Eveliina.

»Eveliina, tule tarjoamaan kahvia, olen jo kaatanut.»

»Kyllä! Kas kun hiirikin on leipää nakerrellut -- tuosta on karvinut;
saakoon Iiri sen, kun hän tulee --»

Näin haastellen Eveliina erotti hiiren nakertaman palan Iiriä varten ja
tarjosi kahvia vieraalle, joka ei oikein jaksanut mielinestettään juoda
ajatellessaan pikku tyttöstä, jota hän sääli, mutta jonka hyväksi ei
hänkään ollut mitään tehnyt.

»Kunpa ilma selkenisi, että pääsisin kotia! Mistähän se rajusää noin
äkkiä tulikaan?»

»Kyllä minua kovin raukaisikin koko aamupäivän», sanoi emäntä. Mutta
häntäpä enimmiten aina raukaisi, ja mistäpä sitä sitte tiesi, oliko
ukkonen ilmassa vai ei.

Rakeita ei enää tullut, mutta aina yhä sateli ja tuuli. Isäntä katseli
ulos ikkunasta sanoen: »Ei tänään leikkaamisesta tule mitään. Eveliina,
saat viedä väelle kahvia -- meidän on, näette, matami hyvä, näin
leikkuuaikana tapana kahvilla kestittää väkeämme. Jos kupin tai pari
saavat, niin mitäs se meillä tuntuu -- juuria poltetaan -- ei siinä
montakaan kahvipapua ole, mutta herkkuna juovat vain ja tekevät työnsä
halukkaammin, kun heitä kestitään.»

Eveliina heitteli ylpeästi päätään, mutisten: »Ei ikään se niin pelkkää
juurikahvia ole, kyllä se vain tavallista on, semmoista ja ehkä
parempaakin kuin muualla.» Sitte meni hän pannuineen kampsuineen
renkitupaan, mutta palasi heti jälleen, pyytäen isäänsä Taaven-muorin
puheille. Isäntä ja Eveliina menivät molemmat, mutta emäntä jäi matamin
kanssa juttelemaan. Hänen ajatuksensa eivät koskaan erittäin kiireessä
lennossa olleet, ja niin ne nytkin vain vielä pysyivät tuossa
kahviasiassa kiinni.

«Isäntä sanoi, että juuria vain poltetaan», virkkoi emäntä, »mutta ei
hän tiedä, kuinka paljo sitä kahvia menee -- ei miehet semmoisia
ymmärrä. Meidän täytyy ostaa isännän tietämättä. Aina silloin tällöin
viedään jyvä- tahi jauhopussi maakauppiaalle, ja hän antaa sitte kahvia
vaihetukseen. Kai sitä runsaammin meidän puolelta annetaan, mutta eihän
se meidän isännän laarissa tunnu.»

»Hyvänen aika, miten emäntä sillä tavalla tekee -- sehän on selvää
varastamista!»

»Älkäähän toki niin sanoko, omaa tavaraanipa se on, mutta koskei isäntä
anna rahaa, niin täytyyhän näitä keinoja sitte käyttää.»

»En minä vain meidän ukolta salaa mitään ostaisi. Ajatelkaas, kun
lapsenne tuollaisiin salakauppoihin oppivat, niin tuleehan heistäkin
pettureita. He pettävät varmaankin teitä taas, jos te heitä kiellätte
liiaksi koreilemasta tahi muusta sellaisesta.»

Emäntä huokasi. »Mistäpä minä heitä kieltäisin? Eveliina tekee, miten
itse tahtoo. Jollei isä anna tarpeeksi hänelle, niin kyllä hän aina
keinon keksii, millä saa.»

»Niin, enkö sitä arvannut! Totuus, emäntä hyvä, totuus on aina paras.
Jos itse pysyisitte totuudessa ja kasvattaisitte lapsianne totuuteen,
niin vähitellen miehennekin antaisi teille ja lapsillenne enemmän
valtaa.»

»Eihän meillä ole kaikki niin kuin olla pitäisi», sanoi emäntä huoaten,
»mutta mikäpä sitä nyt enää auttaa, asiat ovat kuten ovat; se _meidän_
on aina ollut niin kovanlainen, se siinä syynä.» Enempää ei matami ja
emäntä ennättäneet haastella keskenään, kun jo kuului lehmänkellojen
ääni ja karja tuli kotiin.

»Kas kuinka aikaiselta lehmät tulivat kotia», sanoi matami. »Lieneekö
kello vielä kuusikaan?»

»Kuuden vaiheilla ehkä on. Pahan ilman takia kai nekin suojaa hakevat.»

»Nyt saan nähdä Iiri parankin --»

Tuskin oli matami sanansa sanonut, ennenkuin Eveliina tuli sisälle ja
kertoi, että karja oli kotona, mutta ettei Iiri ollut mukana. »Tytöstä
ei niin väliä ole», jatkoi Eveliina, »kyllä kai hän tulee, mihinkä
lienee mennyt, ehkä niityn latoon suojaan, -- mutta iso Ruskanenkin on
poissa. Jahka nyt sade taukoo, täytyy meidän mennä hakemaan lehmää;
pilvet näkyvät käyvän ohuemmiksi.»

»Hakekaa nyt vain se lapsi!» huudahti matami. »Sehän hirmuista, että
tytön on täytynyt olla siellä yksin -- salama on ehkä hänet kuoliaaksi
lyönyt. Voi lapsi parkaa!»

»Miksi ei matami huutanut häntä silloin, kun kaupalla oli -- saisitte
nyt mielin määrin häntä lellitellä», virkkoi Eveliina.

»Niin, miksikä en sitä tehnyt? -- Mutta nythän ilma jo selkenee ja
minunkin täytyy lähteä, ennenkuin taas uudestaan sade tulee. Hyvästi,
emäntä! Hyvästi, Eveliina, älä ole orvolle ylpeä.»

»Tulen neuvottanne toimeen. Hyvästi.»

Lukkarin matami läksi pois, mutta ajatteli kävellessään kotiin päin,
että hän kyllä tietäisi, mitä tekisi, jos nuo lapset nyt vasta olisivat
huutokaupalla. Vaikkei ukko mitään puhuisikaan, vaan olisi tuollainen
tuppisuu kuin onkin, niin päättäisi hän, matami, vain omin päinsä -- ja
silloin olisi Iiri kuten hänen oma lapsensa, hänen oma tyttö-vainajansa
-- ja hyvä hänen sitte olisi oltava. Mutta eihän se ajattelemisesta nyt
enää parantunut --

»Ja mihinkä se tyttö nyt on joutunut tässä kovassa ilmassa?»

Näin tuumaili matami yhäti samaa asiaa, kunnes ennätti kotiin.




VIIDES LUKU


Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla.
Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli
kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut
vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen
mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen
ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa
kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei
hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin
keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa,
vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:

      Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo!
      Hoi la la laa lilu laa laa laa.
      Metsässä orpokin riemuita saa!

      Hoi, hoi, karjani metsään!
      Hoi la la laa lilu laa laa laa.
      Linnut ne vapaina laulella saa!

      Voi, voi, äitini luokse
      Läksisin vain! Lilu laa laa laa.
      Häntä en mailmassa nähdä saa.

      Hoi, hoi, lammelle karja!
      Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan!
      Rannalla kukkia poimia saan.

      Hei, hei! Puolat ne hohtaa
      Metsässä jo. Lilu laa laa laa.
      Niitäpä paimenkin maistella saa.

Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa
lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes
ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän
vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja
pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä
hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin
suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan
unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on
huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri
unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat
tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni,
ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa
sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.

Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa
enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja
piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken
sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei
kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan
yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni
nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät.
Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan
joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen
eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan
vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi
eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta.
Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui
astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.

Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli
paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään
haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut
näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä
valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala
on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» -- mutta
sentään -- niin, se paha _mutta_ siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä
ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli
äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä
jättänyt.

Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta
sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan.
Iiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli
hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä
levähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet, ja
tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi,
kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi
lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän
yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja
salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova
raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi
silmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: »Mustike, Kirjo, hoi!
Ruskanen!» Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti
itkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa.
Hän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen
poskipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä.
Sitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi
varmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan
rangaistuksen. »Voi että nukuinkin!» huoahti hän vähän päästä.
Ennätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti
ollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas
selkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin
vaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin
klapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen
ennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.

»Missä sinä olet viipynyt?» tiuskasi Eveliina. »Karja tuli kotiin, mutta
iso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?»

Renkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: »Etkö tiedä, että paimenen
tulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se
sinun täytyy tietää.»

Iiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa.
Hän vastasi kuitenkin rehellisesti: »En tiedä, -- en tiedä, missä
Ruskanen on -- Metsässä söivät --»

»Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se
tietämän.»

»Ne söivät, ja minä -- minä istuin puun juurella ja söin myöskin -- ja
sitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte -- sitte nukuin -- uhuu --
ja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten
silmiä.»

»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi
tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka
tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan --
häh? -- Niinkö luulet?»

Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin
metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat
olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle,
kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan
tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen
Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut
seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä
ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja
eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan,
vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle
kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.

Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin
syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta:
»Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli
tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei
tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen
väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei
näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri,
mihinkä aitan avaimen panit?»

»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin -- voi, mihinkä minun se piti paneman?
-- Kun en nyt muista.»

»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»

»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»

Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille,
sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»

Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi
myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta
ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat
menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän
kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille
lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.

Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki
jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä
poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää --
hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän
muodon -- mutta tuolla ulkona -- siellä oli niin hiljaista ja avaraa!
Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat
viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän
yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen
silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse
ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, --
sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus
vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin
koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien
jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin
sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut.
Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen.
Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä
kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne
ystävällisesti iskivät silmää Iirille -- äitiköhän niistä katseli? --
»Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä
laulaa:

      »Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie,
      seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie?
      Onhan sijaa -- onhan sijaa seurueessa enkelitten.»

Jokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: »Uih! Renkala!» sekä
hypähti, huutaen »äiti, äiti!» nopeasti kuin lentävä lintu lammen
syvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi
vankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa
kanssa rantaan.

Rannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen,
jonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian
kuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken
perästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne
kiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä
Iirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen:
»Ei saa koskea». Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin
metsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät,
mutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme
nuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta
kolmas oli vain jonakin tienoppaana.

»Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet
saanut?»

»Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel -- jollen teitä
ennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä
juuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.»

»Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?» sanoi Ahto.

»Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri», virkkoi
opas. »Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet
ensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? -- Vaikka kukapa sen tietää, mitä
päähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä
tyttöä siellä on litistetty ja lätistetty -- toista se Helyn on meillä.»

»Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa
palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel.

»On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi
kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta
mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.»

»Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.

Iiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun
hänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin
mielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: »Hän tulee ja lyö minua
nyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta
minut!»

»Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme», lohdutti Arvo.

»Ei häntä saa viedä Renkalaan», virkkoi Kallu, »mutta voi, voi! mihinkä
hänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.»

»Renkala? Missä? -- Pelastakaa!» huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti
Arvoon.

»Me viemme hänet pappilaan», sanoi Ahto, »ja tuumataan isän ja äidin
kanssa, mitä on tehtävä».

»Parempi ehkä olisi viedä hänet lukkarin matamin luo», sanoi Kallu. »Hän
on ollut melkein kuin äiti näille.»

»Se on totta, se sopii. Mutta me tarvitsemme hevosen ja rattaat.»

»Minä juoksen nopeasti kievariin», virkkoi Kallu, »ja tuon sieltä
hevosen ja nappularattaat, niin pääsemme kaikin niillä; kyllä minä otan
Iirin syliini».

»Tee niin ja joudu nyt vain», vastasi Arvo.

»Uih, kuinka minua pöyristyttää, on kovin vilu!» valitti Iiri.

»Lähdetäänpä juoksemaan», ehdotti Arvo, »ehkä jaksaisit; sitte sinun
tulisi lämmin».

»Kyllä jaksan, mutta minnekkä juoksen?» sanoi Iiri.

»Lukkarin matamin luo, eikä sinun enää koskaan tarvitse mennä
Renkalaan», vastasi Arvo. »Katsos», lisäsi hän, »minä olen yhtä märkä
kuin sinäkin, juoskaammepas nyt -- tule ottamaan kiinni!» -- Arvo lähti
juoksemaan ja Iiri perässä. Tämä leikillinen todenteko oli niin
virkistävää Iirin mielelle, että hän aivan selkeni kummallisesta
horrostilastaan.

Ahto ja Aksel olivat jääneet koko joukon jälelle päin, sillä he panivat
koirat kiinni, ennenkuin läksivät kotiin kulkemaan. Nyt Arvo ja Iiri
taas rupesivat juoksemaan heitä vastaan, vaan kun heidät saavuttivat,
alkoi väsymys Iiriä vaivata. He astelivat nyt hiljakseen, kunnes
joutuivat ulos metsästä. Vähän aikaa he kävelivät maantiellä, mutta kun
Renkalan ohitse pääsivät, tuli Kallu aika kyytiä ajaa tärskyttäen.
Silloin he nousivat kaikin rattaille ja ajoivat nopeasti lukkarille.




KUUDES LUKU


»Kuules, ukko!» huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen,
»joku koputtaa meidän porstuan ovelle --»

»Mene pian aukaisemaan.»

»Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani -- vedä sinä housut
jalkaasi -- miehen sitä paremmin sopii mennä -- ota sentään pesänkorilo
käteesi -- entä jos olisi varkaita --»

»Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.» Lukkari otti vähän vaatteita
ylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: »Keitä
siellä on? Mitä tahdotte?»

»Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me», kuului vastaus. »Me
tahtoisimme tulla sisälle.»

Lukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja
Iirin. »Miten tyttö on seuraanne tullut?» kysyi lukkari hämmästyen, »ja
mistä tulette?»

»Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette», sanoi
Arvo ja osotti märkiä vaatteitaan -- »minä pyydän ensiksikin, että
tälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin
lämmintä juotavaksi».

»Kyllä, astukaa sisään.» Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä
vastaan, ja Arvo sanoi:

»Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli
tähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.»

»Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni», käski lukkari. »Hän on noin
märkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä
lämpimäksi.»

»No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan.
Mitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee,
eikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.»

»Ei teekään», sanoi Aksel, »eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän
on myöskin ihan märkä».

Lukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli
pukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin
laulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän
yksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin
syöksyvän lampeen. »Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet
pelastanut», lisäsi Arvo, »oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän
Renkalaa ja hänen nyrkkiänsä.»

»Niin, minä sen kyllä ymmärrän», virkkoi matami. »Kun olin illalla
Renkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi
elukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet,
koska tyttö noin pois suunniltaan tuli. -- Iiri rukka, mitäs
ajattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä
synti.»

»En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.»

»Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle
pelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme
sinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja
kyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.»

»Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän
tarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon
vankeja vankiloissa elättää kuin nyt», lausui Arvo.

»Kyllähän se niin on», huokasi matami, »mutta kukapa sitä aina kykenee
ja ymmärtää tehdä, mikä parasta on».

»Kai minä jo saan lähteä?» kysyi Kallu.

»Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena
pani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.»

»Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi
jalkaisin kotiin pötkiä», sanoi Aksel. »Ja sinä Ahto tulet meidän
mukaamme.»

»Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen», vastasi Ahto.

Kun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että
metsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.

Vieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte
laskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli
pelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella
tavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon
herralle, hyvälle pelastajallensa.

»Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa», sanoi matami.

Iiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja
turvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa
nauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.

Aamulla herättyään matami sanoi miehelleen: »Ole sinä nyt kotona Iirin
kanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön
olevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät --»

»Niin tiedän puolustaa lastani», vastasi lukkari, »sillä, tästä lähtein
hän on tyttäreni.»

»Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä
meidän tyttö-vainajamme sijassa.»

»Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää», sanoi lukkari.

Matami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi
kamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän.
Iiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte
silmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa,
missä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa
ympäri ja huudahtaen: »Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun
enää tarvitse mennä Renkalaan.»

»Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän
kasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden
sitte pappilaan.»

Matami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää
ja ajatteli: »Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa
hyvää ruokaa», mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi
näitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän
tapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.

»No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö
ole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento
ja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain
väkisinkin -- Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin
sinut vähänkin lihoomaan.»

Iiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten
vastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: »Älä lasta kiusaa, jahka hän
terveeksi tulee, kyllä hän syö.»

»Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö», sanoi matami, jättäen Iirin
kuitenkin rauhaan.

Aamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän
ensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami
oli tuskin ennättänyt lausua: »Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä»,
kun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan
ja nähtyänsä matamin virkkoi: »Onko totta, että se Iiri, joka lampeen
hyppäsi, nyt on teillä?»

»On kyllä.»

»Mutta jos hän menee sinne taas --»

»Ei hän mene», vastasi matami vakaasti. »Herra on auttanut hänet pois
mielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän
tyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin
kanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.»

»Käykää sisälle», pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin,
jossa talon perhe tavallisesti istui.

Tervehdittyään sanoi matami: »Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä
tavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?»

»Kyllä», vastasi rovasti. »Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin,
että hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää
Jumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.»

»Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin
kuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin
vaatimaan.»

»Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän
kasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen
kysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.»

»Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan
ole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte
miten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme
kouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.»

»Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.»

»Niin on; talvella täyttää kolmetoista.»

»Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa,
etteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme
-- eikö niin, lapseni?»

Ahto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin,
että Iiri vuoden päästä pyrkisi »isoon kouluun». »Minusta tuntuu»,
jatkoi rovasti, »ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle,
sillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi
olisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin
kohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin
hänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä,
ennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.»

»Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä», sanoi matami. »Oikein keveällä
sydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se
ole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.»

»On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä
saan Pääskysen.»

»Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.»

Taaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna
otti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille,
joka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä.
»Noh, täällä on miehellennekin kirje», sanoi hän antaessaan matamille
pienen kirjeen.

»Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.»

Matami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan:
»Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on
Suomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja
Iiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon
kouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään -- ja miksi ei
hyväksyttäisi --»

»Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt
vähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.»

»Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä
kouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa
ja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa
rovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä,
jotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun
Hämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. -- Kas tuolla tulevat Hely ja
Martti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?»

»Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan», vastasi Hely. »Voi Iiri kulta,
mikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?»

»En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.»

»Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli
päänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein
meidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.»

Hely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa
olentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.

»Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?» kysyi matami.

»Olen käynyt kansakoulua», vastasi Martti. »Hely ei enää käy, koska osaa
kaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa
sinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.»

»Onhan Kallu kyytipoikana.»

»Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina
häntä huudetaan» vastasi Hely.

»Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?»

»Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan
myöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua
panee, mihin vain kerkeän.»

»Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?»

»Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on
sitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.»

Matami mutisi itsekseen: »Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi» --
mutta ääneensä sanoi hän: »Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä
ja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy
eikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon
kirjeen -- mitä siinä sanotaan? -- Kah! Mikä sinun on? Olet varsin
kalpea -- Mistä se kirje on?»

»Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.»

»Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?»

»Hän on kuollut», vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti,
mutta jatkoi sitte taas: »Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä
kuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt
veli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää
ennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi.
Pekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä
Hämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä.
Pietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle
kyllä riittää varoja kasvatukseen -- mutta vanhempain hellää, ohjaavaa
kättä -- sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.»

»No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa
meidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee
Iirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme
-- silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa -- kymmenen
vuotta -- niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on
Pekko nyt orpo! Poika raasu! -- Hm, niin sitä mennään -- yksi tänään,
huomenna toinen --»

»Olenhan minä odottanut tätä», sanoi lukkari, »mutta katkeralta tuntui
se nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin
pitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit
vastaanottamaan.»

»Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa
sinne Pekolle, että hän tulee tänne.»

»Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.» Lukkari meni
kirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä
yksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä,
jotta se menisi postilaukussa.

»Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?» kysyi matami
Helyltä ja Martilta.

»Saamme kyllä», vastasi Martti.

»Emme kuitenkaan aivan kauan», muistutti Hely.

»Minä käyn tuolla vain naapurissa», virkkoi matami, »kyllä minä pian
palaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne
tule.»

»Kyllä!» huusivat lapset yhteen ääneen, »me otamme avaimen pois emmekä
laske ketään tänne». Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta
ja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että
unohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat
vahvat miehen askeleet portailta.

»Hely, joku tulee», huudahti Iiri, »ja avain on suulla. Pidetäänkö
ovesta kiinni?»

»Ole vaiti, ei se käy laatuun», vastasi Hely.

»Minä en pelkää», sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja
kädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.

Iiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti
seisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.

»Täälläkö sinä oleskelet», sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla?
Vai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta
rangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla;
kyllä minä tuommoiset kakarat opetan!»

Tytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen
lähemmäksi Renkalaa, sanoen; »Ette maar sitä niin otakaan lukkarin
kasvattityttöä kiusataksenne enää.»

»Mitä sinä senkin penikka sanot?» tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi
lyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui
kovasti Renkalan käteen, huutaen:

»Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat
sanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin
ja hänen perheensä oppilaaksi.»

»Sinä valehtelet», ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.

»Minä en ole milloinkaan valehdellut», sanoi Iiri vakavasti.

»Älkää syyttäkö ennen aikojanne», tokaisi Hely. »Matami tulee kohta,
kyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.»

»Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi
likka kuin teidän Eveliinasta», sanoi Martti uhkeasti.

»Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka
sorkan!» ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään,
sanoen:

»Ei maar, Renkala, -- ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa!
Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää
emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»

»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota
te täällä hyysäätte.»

»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä
häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»

Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi
hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi -- itsensä
tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.

»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt
meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»

»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä
hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»

»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely,
pelkäsinkös?» sanoi Martti.

»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He
sanoivat jäähyväiset ja läksivät.




SEITSEMÄS LUKU


Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin
koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin
perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä.
Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä
pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä
Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan
saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika
ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä
ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia
poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka
vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»

Selja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria
mansikoita ja sanoi: »Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette
tahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne -- arvatkaa
kenelle? -- Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja
Helvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän
seuraansa kelpaa.»

»Tuommoinen turvatti!» virkkoi Lilli. »Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan
Selja tuon huutotytön korottaa, -- sinun turvatiksesi ja omaksi
kumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.»

»Hän on kaunis tyttö», vakuutti Selja, »ette ole niin kaunista
nähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja
hän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli
oikein ihmeen kaunis.»

»Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?»
kysyi Arvo.

»Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!»

»Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?»

»Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.»

»Aivan niin teemme», sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli
katsoi heidän jälkeensä, ajatellen: »Minkä vuoksi hän meni noita marjoja
poimimaan -- kukahan ne saanee? -- Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa,
vai miten? Ehkä saan minä? -- -- Saapa nähdä! --»

»Emmekö sentään jää heitä odottamaan», sanoi Helvi.

»Jäämme!» huudahti Lilli. »Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan
tähän», ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.

»Kyllä he pian tulevat», sanoi Aksel, »mennään nyt vain, minun on kova
jano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta
melkein koko kylä kantaa juomavettä.»

»Me jäämme kuitenkin», virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt
tien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä
kuului vielä jonkun linnun ääni. »Oi kuinka ihanaa täällä on!» huudahti
Lilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin
teki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja
miettiväksi.

»Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä
käymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin
hauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan
hyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt
päiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut
hyödyttää ketään -- olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi
Seljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun
apuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan
hyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut
tyytymättömyyttä itseesi?»

»En juuri -- olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia.
Isäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa
mielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat
vakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä
miesmäisiksi.»

»En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti,
mutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.»

»Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja
ompelen, silloin kuin haluttaa -- mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat
juosten.»

Lilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi
istui paikallaan, ajatellen: »Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli
on, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.»

Arvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi
suuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta
syksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo
oli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. »Katsokaa!»
huudahti Selja, »eikö ollut mansikoita?»

»Ja minulla on koko tötteröllinen», sanoi Arvo; »annetaanpa teillekin,
koska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan», ja hän antoi muutamia
oksia Lillille ja Helville.

»Kenelle Arvo antaa marjansa?» kysyi Selja.

»Arvaappas -- jos arvaat, niin sanon.»

»Akselille -- ei, Ahdolle -- et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne
litistyvät, ennenkuin sinne ennätät.»

»Et arvannut.»

Puhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja
Ahdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi
Lilli: »Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?»

»Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa», vastasi
Helvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa
heleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja
vilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.

»Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä», sanoi Aksel. Hely otti saavin
syrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä
neitosille.

»Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin»,
sanoi Helvi.

»Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa», -- virkkoi Aksel.

Hely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen
mielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle,
ja Hely sanoi: »Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että
pääsemme kotiin.» Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja
lähtivät pois.

»Jatketaan nyt matkaamme», sanoi Arvo.

»Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole
muuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?» lausui Helvi.

»Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle,
joka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.»

»Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle», vastasi
Ahto.

»En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli», virkkoi Lilli, »entä sitte, jos
kauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin».

»Helvi puhui aivan oikein», lausui Arvo. »Ihmisen pitäisi varovasti
käyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman
sydämen.»

»Kyllä sitä käskisi», sanoi Aksel. »Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta
mihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?»

»Lukkarille», vastasi Arvo.

Lukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien
välissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä
jälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa
tiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon
ja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja
sanoi nöyrästi: »Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.»

»Kiitoksia», sanoi Arvo, »me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä
menet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin
minä kyllä hänen asiansa toimitan».

Selja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: »Oli siinä enemmänkin
marjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.» Iiri kiitti
marjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon
tuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut
jonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan,
riensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet,
sillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: »Onko matamilla
asioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.»

»Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa
Maijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee
olemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja
tänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti,
on nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä
kunnostuttaa -- ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa,
ja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu,
mimmoiseksi ihminen tulee.»

»Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?» sanoi Arvo, »en häntä olisi
tuntenutkaan». Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen
ihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti.
Arvo taputti tytön päätä, sanoen: »Kyllä luulen toiste paremmin
tuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.»

Kun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: »Tuosta tytöstä tulee vielä
oikea kaunotar -- hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja
hänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.»

»Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi»,
kertoi Ahto.

»Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli
poika», vastasi Arvo.

»Niin, hän on myöskin kestikievarissa», virkkoi Ahto. »Mutta tässäpä nyt
eroavat tiemme.»

Pappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa
kievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset
lähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.




KAHDEKSAS LUKU


»Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi
tuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt
viikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.» Matami
meni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa
järjestyksessä, -- pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin
asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli
lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä
everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat
metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo
ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta.
Samassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:

»Setä ja poika tulevat jo!» Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.

Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen
viisitoistavuotias poika.

»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä
uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso,
tuossa on sinun kamarisi» -- matami aukaisi porstuakamarin oven --
»tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»

Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja
lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko
päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet
päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»

»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla
söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään,
Pekko.»

Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle,
että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö
on?»

»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? -- Hän on
meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»

»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut
kaupungin tapoihin.

»Esitetty? -- Mitä esitetty?» -- kysyi matami ihmeissään, mutta samassa
tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni
on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri
kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.

»Tuoko se nyt oli esittämistä? -- Hm -- tässä, Pekko, minä siis esitän
sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään
nähnyt, vai kuinka?»

»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia
sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.

»Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein
ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.

»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin
harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.»

Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan
läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän
vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt
vihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta
hänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän
nautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.

Päivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja
tekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika
lailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi
toimiinsa.

Lukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama
näköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko
istahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri
mitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän
tirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän
näytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä
ujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi.
Hiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen.
Nyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon,
sanoen: »Oletteko tekin orpo?» Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut
huomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:

»Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin», ja
nyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei
hän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.

»Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin.
Minäkin olen orpo niinkuin tekin.»

»Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun
kasvattisisarekseni.»

»En osaa sinutella, kun olette niin hieno.»

»Hieno!» Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän
vilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin
edessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat
kiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi
sopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille,
sanoen: »Turhaa! mikä hieno minä olen -- sellainen kuin kaupungissa
tavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä
rupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee
hieno neiti.»

»Sinä! Kouluun minä pannaan.»

»Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja,
miten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö,
mutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä
tätimme ei osaa sitä tehdä -- hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän
kaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole -- oikein naurattaa,
kun kuuntelee häntä.»

»Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta
ollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen
maailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on -- minä sen tiedän, joka
olen ollut muuallakin.» Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille,
häntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami -- nehän olivat
kuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli
hän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli
matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän
sai osakseen matamin luona.

»Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko.

»En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä
mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä
lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»

Iiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja
katseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi.
Juuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle,
sanoen: »Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä
ja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki
niin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja
nuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen
herättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan
tuonne ulos, millaista täällä maalla on.» Näin lausuttuaan meni matami
pois.

Pekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: »On se sentään hyvä
ihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin
kummalliselta. -- Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että
itkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut -- mutta noilla
tytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt
koko tyttö» -- Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos
ikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion
pyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. »Eiköhän se ole Iiri»,
-- ajatteli Pekko, -- »varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.» Samassa
oli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan,
jonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän
hakaan päin: »Iiri, oletko siellä?»

»Olen kyllä», kuului vastaus.

»Missä olet?»

»Täällä vain.»

»En näe sinua.»

»Tule hakemaan.»

Pekko hyppäsi yli aidan ja huusi taas: »Haassako olet?»

»Niin», vastasi Iiri.

»Mitäs siellä teet?»

»Tule katsomaan», huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle,
ja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä.
Vihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä
pudotti kädessään olevan korin ja huudahti: »Kaikki minun kauniit
marjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!»

»Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?»

»Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.»

Pekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja.
Pian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta
Iiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti
ja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja
Pekko perässä.

»Hei! Täällähän on alaa -- kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi
on?»

»Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.»

»Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi
nimitetään?»

»Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona
kaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla
kartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein
kauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa
edemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen
akka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita
eläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat
ampua.

Kartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä
paukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä
vihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia
runsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin
kalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:

'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin,
ihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'

'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi
palvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'

Hetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa,
paitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa,
että kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän
täydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan
muutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte
minulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan,
että sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'

Kartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio
on hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein
kuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana
hallitsijana kalliolla.

'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.

Tyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli
hänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota
juomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava,
että sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.

'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää
koskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.

'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'

'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö
ilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.

'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.

Tyttö lauloi -- hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin
riemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä -- -- -- vaan kun aamu joutui,
taukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi
entisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla.
Herra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi
silmänsä sanoen: 'Vapautettu! -- oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!'
Ja silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan.
Mutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla
suremassa kaunista orjaansa.

Ihmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun
oikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä
Orjankalliolta.»

»Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole
hauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.»

»Pelkäätkö sinä?»

»Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?»

»Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.»

»Turhia!»

Lapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat.
Pekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat
huoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.

»No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?»

»Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme
Orjankalliolla katselemassa maailmaa.»

»Ja näimme everstin talonkin -- mutta mikä sen nimi on?» kysyi Pekko.

»Sen nimi on Kartano», vastasi matami.

»Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan», intti Pekko, »mutta minä
tarkoitan sen oikeaa nimeä».

»Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se
siksi nimitetty», sanoi matami. »Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään,
sillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin
sinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin
virkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.»

Lapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään.
Näin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne
kuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan
kouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle
kortteeria.

Iirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui,
sillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän
ollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin
pääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se
aika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne
ainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.




YHDEKSÄS LUKU


Vuosi oli kulunut siitä, kuin Iiri tuli lukkarille, ja pian se oli
mennyt. Onni vaihtelee -- ja pieni tyttö oli lyhykäisellä iällään jo
saanut kokea runsaassa määrässä sen vaihtelevaisuutta.

      Onni pilviin usein peittyy,
      mutta Herraan luota vaan:
      hänpä aikojenkin takaa
      kyllä armaillensa jakaa
      täällä onnenlahjojaan.

Iiri, joka äitinsä kuoltua ensin oli kyllin tuntenut orpouttaan, hän nyt
oli oikea onnen lapsi. Sekä lukkari että matami rakastivat häntä, aivan
kuin he omaa lastansa olisivat hellineet.

Iirin tuli nyt lähteä kouluun, ja matami oli säälinyt hänelle vaatteita
kaikenlaatuisia, joita hän Iirin avulla asetteli kannelliseen
pärekoppaan. Siinähän nyt oli Iirin omaisuus, jonka kasvatusäiti oli
valmistanut, jotta ei tytöltä mitään puuttuisi siitä, mitä ruumiin
verhoksi tarvitaan.

Kun vaatteet olivat valmiina korissa, meni Iiri Martille ja Helylle
jäähyväisiä sanomaan. Sillä välin matami varusti eväät mukaan. Sitte hän
meni lukkarin kamariin, jossa Pekkokin oli, ja sanoi: »Nyt on kaikki
aivan valmista matkaamme varten. Iirin vaatteet ovat kopassa, ja
kapusäkissä ovat Pekon. Säkkiin panin Iirin patjat.»

»Kirkkoherra sanoi, että Pekko kyllä pääsisi Seljan kanssa ylihuomenna,
niin ettei hänen tänään tarvitsisi lähteä», kertoi lukkari.

»Kyllä minä nyt menen; saanhan olla tädin apuna, ja ehkäpä pääsen
kuulemaan, kun Iiriä tutkitaan.»

»Niin, mennään vain kaikin, sitte saan vähän sinunkin kortteeriasi
asetella. Nappularattaille kyllä mahdumme mukavasti; vähemmän heiluvat,
kun sinä ja Iiri takaistuimella istutte.»

»Mutta minun on vaikea sieltä ajaa», virkkoi Pekko.

»Itse minä ohjat pidän», sanoi matami.

Hetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja
istui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän.
Heidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa
jatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin,
tunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen
häntä kohtaan.

Iirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin
hartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut.
Pekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita
Iiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti
katseli.

Kun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana
Pälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: »Pekko, Pekko,
onko maailmassa kauniimpaa?»

Kysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: »Niin, eikö olekin
kaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka,
jossa peipponen ilmaiseksi laulaa -- etkö muista? -- Aavasaksan pelissä,
jota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua
ilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä
nimitetään Syrjänharjuksi.»

»Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä
ja joka metsässä.»

»Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa
takia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.»

»Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä
talo se onkaan?»

»Se on Kuulialan kartano», vastasi Pekko, »ja näes, tuossa on pappila,
tuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne
asti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?»

»Mikä tuo suuri järvi on?»

»Se on Mallasvesi. Hei kun sitä mennään! Nyt ollaan jo Kostiassa,
tuossapa on Kostian silta.»

»Joko teidän nälkä tulee?» kysyi matami, joka aina muisti, miten tärkeä
asia ruoka oli nuorille kasvaville.

»Ei vielä», sanoivat lapset. Mutta kun matami kerran oli johdattanut
heidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka
kylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin:

»Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos
muuten sopii.»

»Laitikkalassa syötämme», sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin,
kunnes jouduttiin Laitikkalaan. Siellä syötettiin tunnin aika ja
lähdettiin sitte yhtä kyytiä Hämeenlinnaan. Vermasvuoren virstanpitkää
mäkeä ihmeteltiin ja Mierolan suurta siltaa, mutta Hämeenlinna, se vasta
oli katseltava. -- Iiri ei ennen ollut kaupungissa käynyt, ja täällähän
oli taloja jos jonkinlaisia -- sekä linna, kasarmit y. m. »Mutta
eksynhän minä varmaankin täällä», valitti Iiri.

»Et yhtään», vakuutti matami. »Hop, hop, hepo! Mihinkä tästä nyt
mennään? Pekko, kiipeä tänne etuistuimelle, en minä oikein huomaa, mistä
ajetaan siihen taloon, jossa Seljan kortteeri on.»

»Tätikin jo eksyy», sanoi Iiri.

»Enhän minä, mutta en nyt muista, missä se on. Kyllähän kaupungissa aina
kysymällä löytää, ja Selja sinulle näyttää kaikki paikat, te kun
tulette yhdessä asumaan.»

Pekko otti ohjat ja ajoi pappilan kortteeriin. Talon omistaja, eräs
vanha neiti Asp, tuli heitä vastaan ja osotti heille huoneen, johon
saisivat nostaa kapineensa. Matamilla oli nyt hyvä hyöty Pekosta, sillä
poika oli apuna nostamisessa. Hevosen hän juotti, ja kun matami oli
saanut Iirin kapineet paikalleen, vei Pekko hevosen omaan kortteeriinsa,
jossa hän sen sai talliin.

Toimista väsyneenä pani matami aikaisin maata, mutta ei hän oikein
makeasti nukkunut, sillä tutkinto, joka Iirin piti suorittaman,
huolestutti matamia paljon enemmän kuin tyttöä itseänsä. Kun hän aamulla
porstuassa tapasi talon emännän, vanhan neidin, joka kysyi, kuinka hän
oli levännyt, vastasi matami: »Kyllähän muuten hyvin, mutta pelkäsin,
miten meidän tyttö paran tutkinnossa käy; ajatelkaapas, kun tuommoinen
hento olento, kuin meidän Iiri, joutuu oppineitten maisterien ja
röökinäin tutkittavaksi -- rupeavat kaikin hänen kimppuunsa
kysymyksillään -- niin johan siinä vanhemmankin pää pyörälle menisi.»
Sitte huusi hän vielä kovemmin ovesta: »Iiri, oletkos valmis?»

»Olen», vastasi Iiri ja tuli porstuaan, mennäksensä matamin turvissa
ilmoittamaan itseänsä kouluun.

Matami luuli tarkoin muistavansa, missä koulu oli, mutta kun joutui
kadulle, niin silloin ei enää tietänytkään varmaan, minne päin oli
mentävä. Torin hän kyllä tiesi ja pyrki sinne päin. »Kun ei se Pekkokaan
jo sieltä kortteeristaan ennättänyt tulla -- mutta taisipa ehkä mennä
koululle suorastaan», päivitteli matami. »Entäpä jos kysyisin tuolta
rouvalta, joka tuolla tulee, missä koulu on.»

Eräs hienoon pukuun vaatetettu ylhäinen rouva tuli pitkin torinsyrjäistä
katua matamia ja Iiriä vastaan. Matami kumarsi ja kysyi: »Missä päin
täällä tyttökoulu on?» Vieras rouva koetti selittää niin hyvin kuin voi,
missä päin se oli, mutta matami, joka ei oikein varma ollut siitä,
löytäisikö koulua sittekään, sanoi kursailematta:

»Tulkaa, rouva hyvä, vähän matkaa kanssamme, jotta osaisimme sinne;
tämän tytön tässä tarvitsisi joutua tutkintoon.»

Rouva oli hetken vaiti, mutta samassa Iirin ihanat silmät katsoivat
häneen niin suloisen nöyrästi, että rouva tarttui hänen käteensä sanoen:
»Vai kouluun tämä tyttö nyt pyrkii. Tulkaa -- minä olen kyllä vieras
täällä kaupungissa, mutta tiedän sentään sattumalta, missä tyttökoulu
on.» Kun koulutalon nurkka tuli näkyviin, osotti vieras rouva sitä
matamille ja Iirille sanoen: »Tuolla nyt on koulu, kyllä kai sinne
osaatte jo?»

»Kyllä, kyllä», vastasi matami, »ja kiitoksia nyt vain, kyllä tästä jo
mennään. Hyvästi nyt!» Iirille sanoi hän: »Näin sitä löytää, kun kysyy.
Mutta kukahan tuo rouva lienee ollut?»

Ikäänkuin vastausta saadakseen katsoivat molemmat taaksensa yht'aikaa,
ja samassa he näkivät nuoren, sorean herran, joka tuli rouvaa vastaan ja
huudahti: »Miten äiti täältä päin tulee?»

»Täti, se oli hän!» kuiskasi Iiri, »Ihalan nuori maisteri se oli».

»Hän se oli, ja tuo rouva oli siis hänen äitinsä, Ihalan patruunan
rouva. On hän joskus käynyt meidän pitäjässä, mutta en ole osunut
näkemään. Helsinkiin kai menee poikansa kanssa.»

Nyt tultiin kouluun, jossa lapsia oli joka huoneessa; he katsoivat
uteliaina jokaista uutta tulijaa. Matami astui koulusaliin, ja
johtajatar tuli häntä vastaan. Matami sanoi: »Hyvää päivää, terveisiä
maalta!» ilmoitti sitte nimensä sekä mistä hän oli ja lisäsi: »Tässä on
tyttöni taikka oikeastaan kasvattityttöni, jonka olen tuonut kouluun, ja
pyytäisin opettajaa häntä tutkimaan. Rovasti on itse opettanut hänelle
uskontoa, maisteri ja röökinät sitte, mitä hänen muuta on tarvinnut
oppia. Toiselle luokalle arvelivat hänen pääsevän, mutta täällähän sitä
nyt sitte nähdään, mitä hän osaa ja kykenee.»

Uusia oppilaita tuli yhä, ja jokaista seurasi äiti tahi isä; muutamilla
oli vielä veli tahi sisarkin muassa. Johtajattarella oli ystävällinen
sana jokaiselle sanottavana, joten vasta-alkavien pelko väheni koko
joukon; he rupesivat jo tekemään tuttavuutta toistensa kanssa. Vaan kun
kaikki jo olivat tulleet, alkoi tutkinto. Matami istui kuuntelemaan,
kun Iiriä tutkittiin. Hän seurasi silmillään Iiriä niin tarkasti, että
kun Iiri vastasi, liikkui mataminkin suu aina sen mukaan kuin Iirinkin.
Lapset saivat sitte vähäisen välihetken, jolloin pääsivät pihalle
juoksentelemaan, ja nyt vasta huomasi matami Pekon, joka myöskin oli
Iiriä kuuntelemassa. Matami kysyi Pekolta, miten hänen mielestään Iiri
osasi, ja Pekko vastasi: »Hyvin kävi.»

Tutkinnon loputtua tiedusteli matami johtajattarelta, miten Iirin oli
käynyt, mutta johtajatar vastasi, että siitä saataisiin tieto vasta
iltapuolella.

Kun Iiri koulusta palasi, oli Seljakin jo tullut kaupunkiin, ja
iltapuolella meni hän Pekon ja Iirin kanssa koululle. Kun he takaisin
tulivat, ilmoittivat he Iirin päässeen toiselle luokalle. Ja Iiri sanoi
vielä, että ulkona oli muutamia koulutyttöjä, jotka tahtoivat häntä
leipuri Villandtille torttuja syömään.

Matami oli iloinen, kun Iirin oli onnistunut päästä toiselle luokalle,
ja hän laski tyttösensä huvittelemaan, kuitenkin varoittaen, että pian
palaisivat kotiin. Tätä varoitusta Iiri kyllä noudattikin.

Seuraavan yön matami nukkui oikein makeasti, ja aamulla rupesi hän
hankkimaan kaupungista pois. Pekko toi hevosen ja nappularattaat pihaan,
nosti sitte matamin kapineet rattaille, ja nyt oli kaikki valmiina
matamin lähtöä varten.

»Älä ole ikävissäsi», sanoi matami Iirille, »onhan Seljakin täällä».

»En luule, että minun ollenkaan tulee ikävä», vastasi Iiri, »kyllä
Seljan kanssa on hauskaa, ja tuo vanha neitikin näyttää kovin hyvältä.
Koulussa sain jo myöskin monta tuttavaa, ja tapaanhan Pekonkin aina
välimmiten.»

Matami antoi nyt monta hyvää varoitusta sekä Pekolle että Iirille ja
käski heidän muistaa joka työssään rukoilla Jumalalta siunausta, »sillä
jollei Jumala työtämme siunaa, ei se myöskään menesty», lausui matami.
Sitte hän sanoi heille hyvästi ja lähti ajamaan Hämeenlinnasta, jättäen
kasvattinsa koulun ja vanhan neiti Aspin turviin.




KYMMENES LUKU


K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä
valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää,
ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan.
Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti
kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi
kirkasta.

Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia
pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo
viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan
neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.

»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi
Selja.

»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme,
paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita,
viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme
luumuista.»

Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että
siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.

»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin
tänne».

»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä
välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten
sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä
porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa
kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas
pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne
tullut. -- Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi,
että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse
kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy
lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän
valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin
naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias
palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja
ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne
hyvästi.»

»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.

»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne -- kyllä ne
tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja
kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin:
'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että
herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' -- ja
sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»

»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan
sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä
pappilaan kutsumaan.

       *       *       *       *       *

Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut
erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen
olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä.
Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty
harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä
ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä
saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä
matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta
kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti
ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein
miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin
näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen
suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä
sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten
häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan
tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä
olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja
nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami
sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin -- kyllä tullaan! -- Sano nyt
vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»

Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu
pappilaan huomenna iltaa viettämään -- ja sinne tulee paljo vieraita --
kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja
nuori patruuna -- niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»

»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen
poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.

»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin
tulee Kartanosta.»

»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi
Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään
kuntoon.

Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä
että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.

Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen
erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin
Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja
käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan
vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.

»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.

»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä
heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa:
hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»

»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»

»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta
vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa
puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti --
niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi --
toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on
sanottu.»

»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan
enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole
sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät,
kuin sinä sanot -- mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä
tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä
kumppani.»

»Ohoh, mikäs häntä vaivaa?»

»Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja
sen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha
sinun kumppaniksesi.»

Pekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri
herra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä
neuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: »Kas vain meidän
seitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut
kuin vanha ihminen.»

»Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole
vilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän
rakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan.
Eihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät
sinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos
vikoja näkisivätkin.»

»Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä
sinulle suutu, olethan oma sis-- oma hyvä ystäväni -- ehkä ainoa oikea
ystäväni.» Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.

Seuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä.
Härmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat
kaikki hyvällä mielellä -- ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä
ihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu
ihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään
kirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt
pukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame
oli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi
hänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei
nauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan
hänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina
palmikkoina kaunistamassa häntä.

Kun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena
luonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä
komeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: »Kun
Iiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi -- mutta kun
noitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla,
tuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja
häpeän.»

»Miksi sinä noin vakaa olet?» sanoi Iiri. »Mennäänhän nyt pappilaan --
ja sielläpä on aina hupaista -- Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa
hauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu
muihinkin.»

Matami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: »Kuules
ukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee
niin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut
seurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.»

»Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois», virkkoi
Pekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.

»Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin», sanoi
Iiri.

»Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne
kutsuttu», vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. »Jos joku nuori
nauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän,
jotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me
vasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.»

Matamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: »Mitäs minä
huolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä
mukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole
turhanylpeitä.»

Pekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä
kiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.

»Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo
tästä sivutse, ja pastorilaiset myös», sanoi Iiri.

»Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän
ylleni ja turkinsaalini -- ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni»,
virkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.

Vieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: »Kohta
olen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit
yllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse -- kiirehditään
nyt.»

Pappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin
ystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää.
Ja kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki
toivomukset olisivat toteen käyneet.

Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo
melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä
keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille
sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin
kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä»,
vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri
sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti,
jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta
seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka
haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin
silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta,
kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli
everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa
vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti
hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» --
lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä
meiltä».

Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti
armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean
tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo
sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin
patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte
ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä
tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva
hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»

»Minäkö näin ylhäälle?» -- Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä
mikään rouva ole, matami vain -- mieheni on täällä pitäjässä lukkarina,
ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina
kutsuttu -- ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi
minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman
minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille
tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi.
Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt
karahtierataan -- saamme lapsesta kiittää.»

»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään -- ehkä sentään, nyt johtuu
se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»

»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli
kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua -- ja sitte on hän ollut
neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa.
Niin, kuudetta vuotta siitä on -- hän on nyt seitsemäntoista-vuotias,
koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on --
aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä
pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»

Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen
peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän
istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa,
eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja
lauloivat:

»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei --»

Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua
viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt
kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko
erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti
Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.

Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen
valssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä
väliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän
ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla:
»Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan -- yhden kerran
vain» -- mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä
sopukasta -- ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän
itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän
havaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja
itsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle
rakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.

Nyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit
valittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen
astui saliin. Hän katseli ympärilleen ja -- mikä kumma! -- tuli
suorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut
saavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas,
ettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan
neitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin
lemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja
pyysi Iiriä katrillia tanssimaan.

Kun tanssi alkoi, kysyi hän Iirin nimeä. »Nimeni on Salmi», vastasi
Iiri, luoden kysyjään kainon, ihanan katseensa. Nyt muisti Arvo
nähneensä nuo silmät ennenkin, ja nimi -- se oli lukkarin. »Te olette
Pekko Salmen kasvattisisar, vai kuinka?» kysyi Arvo.

»Olen», vastasi Iiri, »minä kyllä tunnen maisterin vielä»

»Suokaa anteeksi, etten minä teitä tuntenut, mutta muutos on niin
suuri, etten saattanut aavistaa teissä sitä pikkuista tyttöä, jonka
monta vuotta sitte lukkarilla näin.»

Iiri jutteli tanssiessaan mielellään Arvon kanssa; hän ei hetkeäkään
ajatellut, että tässä olisi ollut sellainen nuorukainen, joka hänelle
puhui »noin kuinka kulloinkin sopii». Ei, hän luotti täydellisesti
henkensä pelastajaan.

Rouvat tulivat myöskin tanssia katsomaan. Patrunessa näki tuon ihanan
sinipiikasen poikansa rinnalla ja kysyi everstinnalta, kuka se oli.

»Lukkarin kasvatti vain», vastasi everstinna. -- »Missä Lilli lienee?
Kenenkä kanssa hän tanssii? En näe häntä. Kas, mitenkä Arvo joutui
tanssimaan neiti Salmen kanssa?»

»Syy on mielestäni hyvin selvä», vastasi patrunessa.

»Miten niin?» kysyi everstinna.

»Katsotaanpa ympärillemme, tokkohan löydämme salissa toista niin hempeää
kaunotarta --»

»Tyttö on tosiaan embelleerannut, mutta katsopa vain meidän soreaa
sukulaistamme Ragnhildiä -- hän on charmantti.»

»Hän on tosiaan kaunis, mutta suloutta häneltä puuttuu. Neiti Salmi
sitävastoin on hempeä, suloinen kaunotar.»

»Häneltä puuttuu kuitenkin jotakin, hänessä ei ole noblessia. Saatan
paraiten vertailla heitä, jos sanon, että Ragnhild on kuten komea
puutarhakukka ja neiti Salmi ainoastaan metsäkukka.»

»Kenpä ei ennen valitsisi kainoa kielokkia kuin komeaa puutarhakukkaa»,
sanoi patrunessa.

Everstinna ei vastannut mitään, vaan käveli eteenpäin, antaen
armollisesti kättä välistä yhdelle, välistä toiselle tuttavalleen,
ikäänkuin ajatellen: »Mikä kunnia teille alhaisille, kun saatte tarttua
käteeni». Muutamat tuosta kädenannosta olivatkin onnellisia, mutta
useimmat nauroivat hänen ylpeää armollisuuttaan, kun hän selkänsä
käänsi.

Kun tanssi lakkasi, tuli rovasti saliin, sanoen: »No, mitenkä laulun
käy? Eikö meidän nuoret saa laulua aikaan? Kaikki nuoret kokoon!
Laulakaamme: 'Oi maamme Suomi synnyinmaa!' Eikö käy laatuun?
Koetetaanpas!» Nyt laulettiin »Maamme», ja rovasti oli itse mukana
innostuttamassa nuorisoa. Sitte kehoitettiin Seljaa soittamaan, ja
soitettuansa muutamia kappaleita hän pyysi Iiriä laulamaan. Kainosti
läheni Iiri pianoa ja rupesi Seljan säestäessä laulamaan:

      »Jos voisin laulaa kuin lintu voi,
      jos sois mun äänen' kuin leivon soi,
      niin kullalleni mä laulaisin,
      pois kyynelhelmensä pyyhkisin.

      Jos voisin lentää kuin lintunen
      ain' yli vuorten, halk' ilmojen,
      niin kullan luoksi mä lentäisin
      ja pesän korpehen laatisin.

      En voi mä laulaa kuin lintu voi,
      ei soi mun äänen' kuin leivon soi,
      en saata lentää halk' ilmojen,
      en pesää laatia korpehen.»

Iirillä oli hyvin heleä, kaunis ääni, ja hän oli tottunut Seljan
säestäessä laulamaan, joten tämä laulu senkin vuoksi kävi erittäin
hyvin. Rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: »Kas niin, tyttöseni, se
kävi oivallisesti.» Selja nousi pianon äärestä ja alkoi kävellä Iirin
kanssa lattialla, mutta Iiri meni pian istumaan syrjäiseen paikkaan
salissa, sillä hän oli vielä vähän ujo näin suurissa seuroissa. Arvo
läheni häntä taas. Hän kiitti Iiriä kauniista laulusta ja kysyi, oliko
hän käynyt laulunopissa. »En ole erityisesti laulua harjoittanut»,
vastasi tyttö, »mutta koulussa meillä on hyvä laulunopettajatar, ja sen
mitä osaan, olen häneltä oppinut».

»Teidän tarvitsisi tosiaankin kehittää laulutaitoanne, sillä se on
lahja, jota ei ole kaikille suotu.»

»Kyllä olen aikonutkin pyytää kasvatusvanhemmiltani, että minä koulusta
päästyäni saisin vielä jonkun kuukauden käydä laulua oppimassa, sillä
varmaankin minulla tulevaisuudessa olisi siitä hyötyä, kun kansamme
lapsia rupean opettamaan.»

»Aiotteko opettajattareksi?»

»Aion. Se on ainoa työ, jossa mielestäni saattaisin vaikuttaa jotakin;
on niin monta asiaa, niin monta epäkohtaa olemassa, sellaisia, joita
täytyy katsella, voimatta mitään tehdä niitten parantamiseksi. Luulen,
että jos voisin tehdä itseni opettajattarena rakastetuksi, saattaisin
ehkä vaikuttaa lapsiin niin, että ne aatteet, joita minä suosin, myöskin
tulisivat heille rakkaiksi ja kentiesi vielä heidän vanhemmillensakin.»
Iirin kauniit silmät kiilsivät innostuksesta, kun hän puhui, ja hänen
muuten kalpeille poskilleen oli noussut heleä puna, eikä hän ensinkään
ollut ujo, kun hän joutui puhumaan asiasta, joka oli hänen elämänsä
päämääränä. Arvo katseli mielihyvällä nuorta, hentoa tyttöä, joka oli
noin vakaa ja voimakas aatteissaan ja kuitenkin melkeinpä lapsi vielä.

»Te olette kovin nuori tuntemaan niitä epäkohtia, joita löytyy, ja niitä
parantamaan; mitäpä te vielä elämästä tunnette», sanoi Arvo. »Tosin
kyllä tahdon myöntää, että epäkohtia on olemassa, ja itse olen, samoin
kuin tekin, aikonut kaikin voimin työtä tehdä niitten poistamiseksi.»

»Minä olen jo seitsemäntoista-vuotias, olen itsekin kansan lapsia, ja
kasvatusvanhempaini asema on tuottanut minulle tilaisuutta yhä
edelleenkin elää kansan keskuudessa silloin kuin olen kotona ollut.
Paljo, mitä lapsena olen nähnyt ja kokenut, on nyt selvinnyt minulle ja
mieltäni surettanut.»

Sillä välin kuin Arvo ja Iiri keskustelivat, alettiin taas piiritanssia
ja laulettiin:

      »Ystäväni, armahani,
      täss' on sormus sormessani.
      Isänmaani on isänmaasi,
      tavarani on tavarasi.
      Tule, tule, tu-u-le omakseni --»

Mutta nyt juoksi Pekko Iirin luo ja pyysi häntä tanssimaan kanssaan.
Samassa tuli Lilli Arvoa etsimään ja sanoi hiljaa: »Hyvä serkkuni, mikä
sinut noin vakaaksi on tehnyt? Tuskin muistat velvollisuuksiasi talon
tyttäriä kohtaan. Varmaankaan ei sinun seuralaisellasi ollut sinulle
mitään hupaista juteltavaa, koska näytät noin vakaalta.»

»Päinvastoin hän oli niin hupainen, että unhotin velvollisuuteni talon
tyttäriä ja vieläpä serkkuanikin kohtaan», vastasi Arvo vähän
ivallisesti, mutta sovitti tuon vähäisen pistopuheen sillä, että meni
piiriin tanssimaan Lillin kanssa. Näin jatkettiin iltaa tanssilla, eikä
Iirin sitte enää tarvinnut istua näkymättömänä nurkkasessaan. Pekkokin
kyllä häntä muisti, koska näki kaikkien muittenkin häntä pyörittävän.

Ruustinna tuli saliin kutsuaksensa vieraitaan illalliselle, mutta Ahto
sanoi: »Äiti kulta, emmekö saa tanssia vähän vielä?»

»Kyllä saatte», vastasi ruustinna ja istui hetkeksi katselemaan nuorten
iloa. Eversti Aateli seisoi ruustinnan lähellä ja sanoi:

»Neiti Salmesta on tullut todellakin sievä tytönnupukka; paljon ne
vuodet vaikuttavat nuoriin -- jos vanhoihinkin --»

»Niin kyllä! Ajat kuluvat -- lapset muuttuvat nuorisoksi, nuoret
vanhoiksi ja vanhat muuttavat maan poveen.»

»Aivan oikein, uudet, yhä uudet polvet astuvat esiin, mutta ilot,
murheet ja taistelot ihmiskunnalla ovat aina samat», lausui eversti
huoaten. Hänkin ehkä muisti taistelojaan, sillä hän ei ollut onnellinen
kodissaan -- ylpeä ja turhanaikainen vaimonsa vaikutti, kuten vaimo
ainakin, suuremmassa määrässä kodin oloihin kuin perheen isä.

Tanssi oli nyt loppunut, ja ruustinna pyysi vieraansa illalliselle,
hyvin varustetun pöytänsä luo. Varmaankin oli tällä haavaa hänen suurin
ilonsa, kun hän näki, miten runsasvaraiset ruoka-astiat hyvällä
vauhdilla alenivat.

Kun vieraat illallisen jälkeen vihdoin saapuivat jäähyväisiä sanomaan
rovastille ja hänen rakastettavalle perheellensä sekä kiitoksia
hauskasta illasta, niin he epäilemättä ajattelivat, mitä sanoivatkin,
sillä hauskat Nuutinpäivät oli pappilassa vietetty, siitä oltiin
yksimielisiä.




KAHDESTOISTA LUKU


Kevät, oi ihana aika, -- olkoon se sitte ihmislapsen, ihmissydämen tahi
luonnon kevät. Oi ihana kevät! Niin ehkä ajattelivat pappilan Hanna ja
kievarin Hely, kun kartanon haassa taittelivat nuoria vihdaksia. Haka
kuului osaksi myöskin Seppälän kestikievariin, vaikka sitä nimitettiin
kartanon haaksi, koska se ulottui sinne asti.

»Pääseekö Marttikin Pälkäneelle huomenna?» kysyi Hanna.

»Pääsee», vastasi Hely, »ja Kallu myöskin. Suutarin Janne lupasi käydä
kyytiä Kallun puolesta, ja Taaven-muori saa minun sijastani olla herroja
passaamassa. Martille annettiin lupa muuten; ei tarvinnut edes etulaista
hankkia. Isäntä on aina ollut kovin hyvä Martille. En tiedä, miten
veljeni osaakin tehdä kaikki isännän mielen mukaan.»

»Mistäpä isäntä saisi toisen semmoisen miehen, jos Martti menisi muualle
palvelemaan?»

»Kyllähän se niinkin on, mutta ei Martti ainakaan kauan enää Seppälässä
palvele.»

»Mihinkä hän sitte menee?»

»Kas kun olet olevinasi; kukas sen paremmin tietäisi kuin sinä? Kai maar
Martti sinulle aikeensa on puhunut --»

»No sanoihan se kerran, että rovasti on hänelle Luhtamäen torpanmaan
luvannut, sillä naimisiin päästäkseen täytyy Martilla olla oma torppa,
kun ei vielä ole laillisessa iässä -- kynttilänä täyttää vasta
kahdeksantoista -- mutta lukkari ja Iiri neiti tahtoivat häntä ensin
menemään Mustialaan. Lukkari oli sanonut, että kun olemme näin nuoria,
kyllä vielä saatamme kumpikin hankkia vähän enemmän oppia itsellemme,
sillä mikäs ikä minullakaan on, vaikka olenkin kaksi vuotta Marttia
vanhempi. Ei Martti sittemmin ole sen enempää puhunut asiasta, enkä minä
ole huolinut kysyä. Ei ole hätää häihin eikä kiirutta kirkkoon.»

»Mustialaan hän pyhäinpäivästä aikoo, mutta vuoden ajaksi vain», sanoi
Hely, »ja senpä vuoksi hän nyt vielä on käynyt oppia Iirin luona».

»Pitkäkö siitä on, kun Iiri neiti koulusta pääsi?» kysyi Hanna.

»Kolme vuotta on», vastasi Hely ja lisäsi sitte: »Iiri oli iloissaan,
kun Marttikin kerran pääsee huvittelemaan. Hän on aina erittäin pitänyt
huolta Martista.»

»Ei meidän herrasväen oikein tehnyt mieli laskea minua mukaanne, kun
puhuin menostamme Kukkolan kankaalle», kertoi Hanna. »Kyllä he kirkolle
olisivat halustakin antaneet minun mennä, mutta pelkäsivät sitä
keinumista siellä kankaalla. Selja neiti sitte sentään toimitti minulle
luvan ja sanoi: 'Täytyyhän sinun päästä, koska Marttikin menee ja
ystäväsi Hely. Minä arvelen, että sinun tulee kovin hauska'. Hän on aina
erittäin hyvä, tuo Selja neiti, ja tahtoo kaikille iloa.»

»'Kuumoron, min söötä vaakra likka', sanoi kartanon luutnantti, kun hän
meidän Helyä leukaan nipisti. -- Ovatko helluntaivihdat valmiit jo?»
Näin virkkoi Kallu, joka oli juossut tyttöjä hakemaan.

Hely punastui ja vastasi vähän närkästyneenä: »Kyllä ne valmiit ovat,
jahka teitä kylpemään käsketään.»

»So soh, älä nyt suutu, vaikka minä luutnantista puhuin, mutta kyllä se
on tosi, että minun silloin teki mieleni nipistää häneltä nenä, jotta
hän sen viimeisen kerran olisi saanut tulla meidän Helyä mielittelemään.
Mutta hupaistapa olisi häntä nähdä huomenna, kun hän taas varmaankin
tulee postia hakemaan ja tavallisuuden mukaan huutaa Helyä eikä näekään
'söötä vaakra likkaa', vaan sen sijasta Taaven-muorin rypistyneet
kasvot.»

»Mitäs tuommoisia turhia lärpöttelet. Vihdat ovat nyt valmiit, mennään
kotiin», sanoi Hely.

»Mennään vain», virkkoi Hanna, »ja vie terveisiä Martille».

»Kyllä! Kello kuusi aamulla tulemme sinua noutamaan. Oletko silloin
valmis lähtemään?»

»Olen varmaan», vastasi Hanna ja läksi menemään vainiopolkua myöten
pappilaan; mutta Hely ja Kallu riensivät kievaritaloa kohti.

Heidän jäätyänsä kahdenkesken virkkoi Kallu: »Kuules, Hely, koska me
tästä rupeamme kotia itsellemme hankkimaan?»

»Mitäs joutavia puhut -- Lieneekö meillä nyt matkustavaisia taas, se
olisi vähän harmillista; niitä sitte saa koko illan passata.»

»Miksi sinä et milloinkaan tahdo minua kuunnella, kun joskus vakavasti
juttelisin kanssasi; olemmehan olleet aina hyviä ystäviä lapsuudesta
asti, ja kerran minä tahdon varman vastauksen sinulta. Olen monta
monituista kertaa sanonut sinulle, että sinua rakastan enemmän kuin
ketään muuta maailmassa, mutta kysymyksiini: 'Rakastatko sinä minua,' --
sinä aina kiertämällä vastaat. Mitä se semmoinen on?»

»No hyvänen aika, pidänhän minä sinusta, mutta en vielä ole naimista
ajatellut -- vapaana on hauska olla -- vaan enhän minä muistakaan huoli;
jos jonkun otan, otan kai sinut, mutta en minä mitään varmasti lupaa.»

»Muistatko, kun kyläilemässä kävimme ja ihmiset sanoivat meille: 'Tuolla
tulee kievarin nuori pari', silloin sinä vain hymyilit, ja molemmat
olimme onnellisia.»

»Hm -- minä olin niin lapsellinen silloin ennen. Mutta kyllähän se niin
on, että tuskin Kukkolan kankaalle viitsisin mennä, jollet sinä sinne
tulisi.»

»Kiitos, Hely! Nyt sitä ilolla mennäänkin.»

Hely kävi taas vakavaksi eikä enää puhunut mitään, mutta he tulivatkin
samassa kotiin, ja sitte kiirehdittiin saunaan.

Kievarissa ei nyt ollutkaan matkustavaisia; juhlailtana ei niitä juuri
useasti liiku. Yöllä ei myöskään sattunut vieraita kulkemaan. Kesäyön
tyyneys ja hiljaisuus vallitsi tällä kertaa Seppälän kestikievarissa.

Virkistyneenä levollisesta unesta nousi Hely jo viiden aikaan aamulla
keittämään kahvia, ja kuudelta he olivat valmiit lähtemään.
Nappularattaat saatiin lainata isännältä; niissä he pääsivät mukavasti
kaikin. Hely ja Kallu asettuivat etu- ja Martti takaistuimelle. Sitte
mentiin ja pysähdyttiin pappilan kohdalle. Sieltä tuli Hanna juosten,
hyppäsi rattaille ja istui Martin viereen. Kylläpä hauskaa olikin ajella
kauniina kesäaamuna, kun tuomenkukat tuoksuivat, koivut kiilsivät
puhtaassa viheriässä verhossaan, ja viljavainiot pistivät esiin nuoria
tähkäpäitään.

»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »onpa sentään toista ajaa näin kuin olla
kyydissä. Mutta mikäs siinä, että kaikki tänään on niin erinomaisen
kaunista? Koko luonto oli mielestäni aivan toisenlainen, kun eilen
aamulla kyydissä kävin.»

»Kas se tulee siitä, että nyt saat olla Helyä ja minua kyyditsemässä»,
vastasi Kallu leikillään.

»Vai niin, otetaan sitte kyytipalkka myöskin.»

»En minä semmoiseen suostu», vastasi Kallu.

»Kyllä minä tiedän, miksi sinusta kaikki tänään näyttää ihanalta»,
sanoi Hanna. »Se vain on sen vuoksi, että nyt olet omassa vallassasi,
vietät omaa aikaasi etkä isännän. Sentähden katselet levollisempana
ympärillesi ja havaitset kaikki, mikä on kaunista.»

»Vastako nyt hän havaitsee, mitä on kaunista? Onhan hän sinutkin jo
aikaa ennen nähnyt», virkkoi Kallu.

»Älä aina hassuttele», torui Hanna.

»Kyllä Hannan puheessa perää saattaa olla», sanoi Martti ja kuiskasi
sitte morsiamelleen: »On se sentään hauskaa, kun kerran oman kodin
saamme.»

»Kyllä tämä tämmöinen matka on hupainen!» huudahti Hely, kun Pälkänevesi
saarineen rupesi näkymään.

»No joko vihdoin sinäkin tämän hupaiseksi huomaat. Minä jo ajattelin,
ettei sinua koko helluntaimatkamme miellyttänytkään.»

»Mihinkä mennään kortteeriin?» kysyi Martti.

»Mennään kirkko-Mustalaan -- kyllä siellä saamme hevosemme talliin»,
vastasi Kallu.

Huomenkellot rupesivat kajahtamaan, juuri kun matkailijamme lähenivät
kirkonkylää. Joka haaralta tuli juhlavaatteisiin puettuja ihmisiä, jotka
pyrkivät samaa päämäärää kohti. Pälkäneveden sinertävällä pinnalla näkyi
suuria kymmenhankaisia veneitä, joitten välkkyvät airot ikäänkuin
komennon mukaan yht'aikaa nousivat ja laskeutuivat, ja kuten kosken
kuohunnassa tulivat veneet rantaan.

»Katsokaas, noissa veneissä me Kukkolaan pääsemme!» kertoi Kallu.

»Niissä varmaankin on hauska kulkea», sanoi Hely.

»Hop, hop, hepo!» huudahti Kallu hevoselleen, »mennään nyt aika kyytiä,
kun tässä kylänraittia ajetaan; kas näin vain sitä meidän pitäjässä
kuljetaan», ja siinä sitä nyt ennätettiin Mustalan pihaan. Miehet
pyysivät hevosen talliin, tytöt menivät asettelemaan silkkihuivit
päähänsä ja odottamaan, kunnes yhteen soitettaisiin. Mutta koska aikaa
riitti, lähtivät he vielä hautausmaallekin kävelemään.

Vihdoin rupesi yhteen soimaan, ja nuoret riensivät kirkkoon. He
sattuivat istumaan aivan ristikäytävän lähelle, ja koska molemmat isot
ovet olivat auki, näkyi vasemmalta puolelta aava Mallasselkä, vaan
oikealta hymyilevä, saarikas Pälkänevesi. Hely, jota kaikki kaunis
erittäin viehätti, ihastui kovin tästä ihanasta näystä, ja kun
aamuvirttä alettiin veisaamalla: »Kiitoksen Herra sinull' Täll'
huomen-hetkellä. --», niin hänkin nöyrällä sydämellä veisasi kiitoksensa
Herralle ja ajatteli kirkonmenojen aikana: »Jos tämmöisessä paikassa
asuisi ja kävisi tällaisessa kirkossa, niin eiköhän ihminen parempana
pysyisi»... Mutta Hely rukka! -- pian nuo vakavat tunteet maailma
sinulta pois riistää -- -- Kaunis kestikievarityttö -- siinä nimi, joka
on ollut monen nuoren tytön onnen surmana -- -- --

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, menivät miehet hevostaan juottamaan ja
panivat heiniä eteen sekä pyysivät talonväkeä välistä kurkistamaan
talliin, jotta ei hevoselta mitään puuttuisi. »Kyllä sitte takaisin
tultuamme vaivat maksamme», sanoi Kallu. Tytöt odottelivat kirkonmäellä
siksi, kunnes Kallu ja Martti palasivat, ja sitte he riensivät kaikin
rantaa kohden, jossa »vesikansan» laiturit olivat. Kun he menivät
pappilan puutarhan sivutse ja näkivät kukkapenkereet, jotka monivärisinä
hohtivat, kurkisti Hely aidan ylitse ja näki samassa neitosen kulkevan
puutarhan käytäviä pitkin. Hely rohkaisi mielensä ja puhutteli neitosta
lausuen:

»Saisikohan pyytää muutamia punakukkasia ja vähän aaprottia?»

Neito lupasi aivan mielellään antaa, mitä tyttö pyysi, ja toi hänelle
koko joukon kukkasia sekä suuret tukulliset 'aaprottia'. Hely kiitti ja
jakoi sitte Hannan kanssa kukkaset, mutta miehille antoi hän kummallekin
aaprottia napinläpeen. Siitäpä nyt tuli oikein makea tuoksu poikien
nenään.

Rannassa oli veneisiin jo karttunut melkoisesti väkeä, mutta Kukkolaiset
olivatkin tänään kahdella veneellä kirkolle tulleet, sillä olihan
tavallista, että kirkon puoleltakin helluntaina tuli lisää väkeä pyrkien
keinulle.

»Mahtuuko neljä henkeä vielä lisää veneeseenne?» kysyi Kallu
Kukkolaisilta.

»Kyllä, vaikka teitä olisi kymmenen», kuului vastaus.

»Joutukaa kaikki veneeseen!» huusi perämies, ja pian kukin asettui
paikalleen. Hely tarjosi itseänsä ja kumppaneitansa soutamaan, sanoen:

»Laskekaa vain meidät soutamaan, kyllä me osaamme -- sopiihan teidän nyt
vuorostanne levähtää.»

Erään talon pojat, jotka lähimmällä tuhdolla istuivat, vastasivat kyllä
soutavansa, mutta kun Kallu vielä pyysi, niin toinen nousi paikaltansa
ja laski Kallun, toinen taas sanoi: »Emme maar vieraita tyttöjä
soutamaan laske; ette enää kirkkopunaakaan tarvitse, koska kirkolta jo
tullaan.»

Martti istui levollisena Hannan vieressä ja virkkoi: »Koska tässä nyt
kerta huvittelemassa ollaan, niin ollaan nyt sitte. Kun meidän pitäjään
tulette vierailemaan, niin muistetaan me sitte taas vuorostamme olla
kohteliaita.»

»No niinhän sopii», sanoi se poika, joka joutilaana istui.

Vene kulki kulkemistaan. Pappilan lahti, Kunnarin ja Oriniemen kärjet
olivat jo näkyvistä kadonneet, mutta yhtä vauhtia soudettiin vain, aina
Kukkolan satamaan asti. Juuri kun rantaan ennätettiin, tuli muutamia
suuria sadepisaroita, mutta rannalla oli punaiseksi maalattu torppa, ja
sinne nuoret huvimatkailijat menivät suojaan. Muut läksivät vain,
huolimatta sateesta, kotiin asti. Muutamilla oli sateenvarjot, toisilla
villahuivit, joku nosti hameensa hupuksi ja lähti niin menemään. Sade ei
kuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken vain.

Kallu ja Martti tilasivat torpasta päivällistä, ja tyttäret, Anna ja
Manta, menivät heti toimeen. Pian he olivatkin tuoneet leipää, suolatun
sian- ja lehmänlihan kanssa keitettyjä perunalohkoja, viilipiimää, voita
ja suolattua säynästä.

Huvimatkailijat, jotka eivät olleet syöneet, sitte kuin kuudelta
läksivät kotoa, menivät nyt päivälliselle ja söivät hyvällä
ruokahalulla.

Päivällisen jälkeen miehet rupesivat tupakkaa polttelemaan ja tytöt
tekivät tuttavuutta torpan tyttärien kanssa, jotka olivat hyvin
puheliaita. He kertoivat, että oli hankittu »pelimanni», joka tulisi
illalla soittamaan kankaalla, sekä että siellä myöskin olisi kahvia
tarjolla ostettavaksi.

»Kyllä maar tyttöjen kukkarot sitte hoikkenevat», sanoi Kallu.

»Miehet sitä tytöille ostavat», virkkoi Manta, joka oli vähän
sievänmuotoinen tyttö. »En minä vielä kertaakaan Kukkolan kankaalla ole
penniä kahvikuppiin pannut, mutta kyllä tarpeeksi juonut olen.»

»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »emme mekään huoli olla huonompia kuin
Pälkäneen pojat».

»Emmehän toki», vastasi Kallu. »Teitähän nyt on neljä tyttöä meidän
joukkoa, ja juokaa kahvia niin paljon kuin haluttaa, kyllä me maksamme
-- se on siis päätetty.»

»Mitäs, Manta, tuommoisia menit vieraille sanomaan», torui Anna, »onhan
meillä muita tutumpiakin, ja kyllä me itsekin saatamme kahvikupin ostaa
--»

»Entäpäs tätä nyt», virkkoi Manta, joka näytti olevan rohkeanluontoinen.
»Jos muutaman pennin panevatkin meille kahvikuppiin, eiväthän nekään
rahat viinaan mene, ja siihen miehet tähän aikaan enimmiten rahansa
panevat.»

»Mutta ei sitä kaikki kuitenkaan tee, kyllä meidän Kallulta ja Martilta
viinapullot rauhaan jäävät», vakuutti Hely.

Torpan tytöt kävivät ihan vakaviksi. Heidän katsantonsa miehiin osotti
suurinta kunnioitusta, sillä viinaan menemätön mies, onhan se
kunnioituksen ansaitseva -- »monta juonta juopuneella eikä yhtään
hyvää».

Emäntä, joka kuunteli nuorten pakinaa, sanoi: »Harvoin näkee miehiä
juomattomia; kunpa vaan säilyisitte vast'edeskin -- monta on mutkaa
maailmassa, monet ovat viettelyksen paulat.»

»Eipä ainakaan silloin tee mieli juoda, kun on neljä kaunista tyttöä
mukana», virkkoi Kallu.

»Kyllä näytätte olevan velikultia», sanoi Anna hymyillen hyvillään.

»Eikö meidän jo tarvitse mennä?» kysyi Hanna.

»Kyllä», vastasi Manta, »minä juoksen vain luhdista ottamaan toisen
huivin päähäni».

»Ja minä myöskin», sanoi Anna.

Pian he tulivat takaisin, ja nyt mentiin kankaalle. Kukkolan kangas on
lavea ja aukea kenttä aivan kylän vieressä. Sen keskellä oli siihen
aikaan -- ja ehkä vieläkin -- suuri keinu, jossa neljän hengen sopi
yht'aikaa keinua, mutta hyvin usein väkeä meni enemmänkin sillä tavoin,
että pojat ottivat tyttöjä syliinsä.

Kentälle oli jo kokoontunut väkeä koko joukko, kun meidän nuoret sinne
tulivat. »Kas tuolla tulee koreita likkoja», sanoi Heikkilän Matti
renki, ja kun he lähenivät, huudahti hän:

»Kas, Seppälän Kallu ja Martti, terveeks!»

»Kaikki sinäkin tunnet», sanoi se talon poika, joka ei tyttöjä päivällä
soutamaan laskenut.

»Kyllähän minä heidän pitäjässään olen monesti käynyt.»

»Kauniita likkoja siellä teidän pitäjässä onkin», sanoi talon poika.

»Niin meillä vain on», virkkoi Martti, »ja vielä niitä on kymmenen
vertaa kauniimpiakin, rumimmat tänne tuotiin».

»Vai niin», sanoi Matti, »kylläpä minä tiedän, että kievarin Helyä
'kirkon kauniiksi' mainitaan -- kauneimmat maar te tänne näytteille
toitte».

»Pelimanni Jussi hoi!» huusi talon poika, »pankaa polskaa nyt». Polskan
säveleet kuuluivat, ja tanssia pyörähytettiin aikalailla.

»Mennään keinumaan», sanoi Kallu, »koska keinu on tyhjänä». Martti ja
Kallu sekä Hanna ja Anna istuivat keinuun, mutta Kallu lupasi ottaa
vielä Helyn toiselle ja Mantan toiselle polvelleen.

»En maar tulekaan», intti Hely, »vielä pudottaisit».

»En minäkään», virkkoi Manta.

»Totta yhden kuitenkin pidän», sanoi Kallu. Manta, joka tuohon tapaan
oli kyllä tottunut, menikin sentään kursailematta Kallun syliin, ja nyt
annettiin aika vauhtia keinulle. »Hei vain!» huusi Kallu, »näin sitä
keinutaan» -- ja keinussa rupesi hän laulamaan:

      »Ei missään oo niin lystiä olla
      kuin on Kukkolassa ja lassa.
      Siellä saa istua riiarin polvella
      korkeella keinumassa.»

»Kuulkaas, mitä nuo pojat laulavat tuolla keinulla, mennään
kuuntelemaan!» Näin huudahti eräs mies muutamille tovereilleen, ja he
läksivät keinulle.

»En minä enää keinua tahdo, koska tuollaisia laulatte», sanoi Manta.

»Istukaa rauhassa vain, onhan täällä lysti olla. Kuules Martti», sanoi
Kallu taas:

      »Järven rannalla punainen torppa
      ja siell' on sisarukset ja rukset.
      Nai sinä toinen ja minä nain toisen
      ja ollaan vuoverukset.»

Mutta siihen vastasi Martti:

      »Mitäs me vielä, nuoret pojat,
      teemme emännällä ja nällä!
      Ostetaan hevonen ja maksetaan paikalla,
      pääsemme vähemmällä.»

Tästä syntyi yleinen nauru, ja muutamat huusivat: »Nuo ovat hauskoja
poikia.»

Kahvinmyyjä rupesi nyt myöskin puolestaan illan huvia lisäämään
tarjoamalla »korppukahvia» kymmenestä pennistä, ja kun Kallu huomasi
kahvipannun sekä kukkuralliset leipäkorit, hyppäsi hän alas keinusta ja
huusi kumppaneilleen: »Kahvi-Kaisa näkyy olevan kuumana jo, menkäämme
nyt koko meidän joukko juomaan, kyllä minä pistouaan. Täytyy kuitenkin
laskea, oletteko kaikki tallella: Yks, kaks, kolme, neljä ja viis --
Tässä mun kultani lienee siis», ja nyt tarttui Kallu Helyyn käsikynkästä
ja vei häntä juomaan kahvia. Siinä nyt kahvimuijan pannu saikin hyvän
kyydin, sillä vaikka kursailtiinkin hyvästi, niin neljä kuppia kunkin
tytön kuitenkin täytyi juoda. Ensiksi juotiin kaksi Kallun tarjoomaa
kuppia ja sitte toista kaksi Martin.

Pelimanni rupesi taas viuluansa vinguttamaan ja kansa tanssimaan, jotta
kangas tömisi. Näin jatkettiin, kunnes ilta joutui ja huvimatkailijamme
rupesivat tuumailemaan, lähtisivätkö takaisin veneellä vaiko maata
myöden kävellen. »Pikemmin pääsisimme veneellä», sanoi Martti »mutta
kenen saisimme soutamaan venettä takaisin?»

»Kyllä minä tulen», sanoi Heikkilän Matti.

»Voi voi, joko te nyt menette?» huudahti Manta.

»Kyllä», vastasi Hely, »meillä on pitkä matka, ja onhan nyt jo
huviteltukin».

»Niin, ja onpa meillä vielä sama matka rantaan asti, eihän tästä vielä
eroa tehdä», virkkoi Kallu ja rupesi taas laulamaan:

      »Ja älä sinä likka ennen sure,
      vaan sure sinä sitten vasta ja vasta,
      kun airot on aaltoon kastettuna
      ja lähtään Kukkolasta.»

»Tuo poika maar noita laulujaan sovittelee joka paikkaan», sanoi eräs
tyttö, »keksii niitä vain ikäänkuin hihastaan ravistelisi».

»Mennään nyt jo», muistutti Martti, ja sitte lähdettiin kankaalta.
Tulipa vielä muutamia saattamaan heitä rannalle asti. Torpan tytöille
sanottiin sydämelliset jäähyväiset, ja sitte he läksivät torpan veneellä
soutamaan.

Ilta oli lämmin ja ihana, taivas kirkas, ja pieni vene kiisi nopeaan yli
lahdelmien, sivutse saarten.

Kun pappilan rantaan ennätettiin, sai Matti markan saattamisesta ja
palasi sitte takaisin, ystävälliset jäähyväiset sanottuaan. Matkalaiset
riensivät kirkko-Mustalaan, ja kello oli jo yhdeksän lyönyt, kun he
sinne tulivat. Miehet kiirehtivät valjastamaan hevostansa ja maksamaan
kortteerista, tytöt panivat toiset huivit päähänsä, jotta silkit eivät
tomuttuisi. Sitte noustiin rattaille. »Hop, hop, hepo!» sanoi Kallu, ja
hyvää vauhtia taas ajettiin Onkkaalan kylästä. Ratasten jyrinä vain
kuului vielä vähän aikaa, mutta vihdoin sekin taukosi.




KOLMASTOISTA LUKU


»Mene sinä, Hely, lukkarille», sanoi Martti, »kertomaan matamille
matkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja
sano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan.
Koska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia
hoitamassa.»

»Kai sitä täytyy mennä», vastasi Hely.

»Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla
hauskaakin.»

»Ei minua röökinäin seurat huvita.»

»Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on
kovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.»

»Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta
saatanhan mennä.»

Luvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri
par'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli.
Hän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin
kamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: »Iirin oppilaat
menevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?»

»Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin
oli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan,
mutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon
pääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.»

»No Martti ja Hanna olivat mukana?»

»Olivat he.»

»Kai he oikein ovat kihloissa?»

»Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.»

»Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on
Herraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon
vaikuttanut.»

»Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin
vähän tahtoo iloita.»

»Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta
laatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi
pitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka,
itse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!»

Hely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa
aika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn
äänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: »Olipa hauska,
että tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette
olleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.»

»Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto
erittäin ihana.»

Lukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: »Kah, onko Hely täällä! Mitä
Seppälästä kuuluu?»

»Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.»

»No kuinka sinä itse olet jaksanut?»

»Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn
tekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.»

»Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla
saa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti
mennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu
sinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä,
pääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa
myöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat
parhaimmat.»

»Kyllä kai Iiri muuten pääsisi», sanoi Hely, »mutta Renkalan isäntä
panee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri
sieltä joutui pois.»

»Niin kuuluu tekevän», lausui Iiri, »vaikka minä aina, kun hänet näen,
menen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada
keskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin
aivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.»

»Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin», sanoi Hely,
»koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä
kylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä
tullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy
lukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän
suinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. »Saapas nähdä, kenellä
tässä on enempi sanottavaa», oli ukko uhkeillut, »rovastilla vaiko
minulla» -- ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan
semmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa
mielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle
velkaa».

»Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy», sanoi lukkari ja läksi pappilaan.

Lukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: »Olen kuullut, että sinäkin olet
kihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska
tiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja
myöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia
kaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.»

»Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä
tulevaisuudesta mitään tiedä», vastasi Hely.

»Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi
sinusta niitä puhuttavan» -- lausui matami katsoen terävästi Helyyn,
joka oli tullut tulipunaiseksi. »Mutta», jatkoi hän, »katso vain, ettet
silmiäsi liian korkealle luo -- ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista
myös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi
katsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa -- kyllä luulen, että
ymmärrät, mitä tarkoitan.»

»Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy
lähteä kotiin.» Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän
ajatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun
varoitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. -- »Kyllä on matamin helppo
puhua», ajatteli Hely, »hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa
taistellut -- olen koettanut välttää tuota luutnanttia -- mutta hän on
aina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni
poissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi
miellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy
epäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu --
toivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos
häntä rakastaisin niin kuin ennen -- silloin lapsempana --, mutta nyt se
on minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi,
jospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino» -- näin ajatteli
Hely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui
se mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.

Hetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko
vaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja
Hely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja
kaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti
päiväkirjaan.

»Mistä kaukaa vieraat ovat?» kysyi Hely.

»R:n pitäjästä», vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin
Helyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:

»Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä
lähtee toisaalle kuin minä.»

»Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli
lähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä
kyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?» sanoi
Hely, joka tunsi Arvon.

»Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes
matkakumppanini ovat lähteneet.»

»Tuokaa enemmän raitista vettä», pyysi toinen neiti.

»Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin
odottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä», vastasi Hely ja läksi
menemään.

»Erittäin sievä tyttö», sanoi ruustinna, »harvoin näkee sellaista
kaunotarta».

»Kyllä hän on kaunis», myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen
muodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.

Sillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö
vesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli
kävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat
odottivat häntä tuomaan heille juomavettä. »Mikäs minun auttaa, mennä
täytyy vain, semmoista se palvelijan on», ajatteli Hely ja kiirehti
askeleitaan.

»Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla
olit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä
juomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle
antanut.»

»Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.» Hely tarttui kaivon
vinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.

»Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on,
joka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi?
Varmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut»,
sanoi luutnantti leikillään.

Hely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla
vakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: »Kylläpä osavasti
arvasitte.»

»Kas nyt tunnen tyttöni taas», lausui luutnantti mielittelevästi,
»tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua».

Mutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: »Parempi olisi varmaankin, jos
useammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.» Hän
tarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.

»Älä nyt vielä mene», sanoi luutnantti, »eihän sinulla ennenkään ole
noin kiirettä ollut», ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely
poistui sanoen:

»Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa
juomavettä, ja minun on kiire.» Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin
suinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli
joutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen.
Viimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on
aina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.

Tultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli
kestikievarinsa. »Minä kävelin kaivolle asti», kertoi hän, »ja Seppälän
palvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon
olevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt
serkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan
muitakin.»

»Eikö hän tule tänne?» kysyi Lilli.

»Kyllä kai», vastasi Aksel.

»Etkö kysynyt?» virkkoi everstinna.

»En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.»

»Tietysti hän tulee», lausui eversti. »Ei Arvo ole meille tulematta, kun
hän kerran näin lähellä on.»

Tuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti:
»Tuossa hän jo on!» ja juoksi portaille häntä vastaan.

»Hyvää päivää, Lilli», sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen,
Lilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti
ja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.

»Kaikin sinua hartaasti odotimme», lausui everstinna, »mutta Lilli
ensiksi kuitenkin huomasi, että tulit».

»Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?»

»Minä satuin olemaan kävelemässä», sanoi Aksel, »ja tapasin
kestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien
muassa olit Seppälässä».

»Menkäämme saliin», lausui everstinna. »Istu, Arvo kulta, ja kerro
meille, kenen seurassa olet matkustanut.»

»Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä
naisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli
tarpeeksi tilaa vaunuissansa.»

»Kuinka veljeni ja kälyni voivat?» kysyi eversti.

»Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska
kaikin näytätte terveiltä.»

»Emme kuitenkaan _kaikki_ ole terveitä», virkkoi everstinna. »Aksel ei
ole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on
nyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu -- vain luonnollista vettä --
mutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.»

»Hm -- turhamaisia parannuskeinoja», sanoi eversti. »Kukapa kirkonkylän
kaivoa on tutkinut -- mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka
se on hyvänmakuista.»

»Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa» -- sanoi Arvo luoden
Akseliin terävän katseen. »Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin
parempi, että menet lääkärin luo.»

Aksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: »Minä en rakasta lääkärin
juomia, raitis vesi on paras lääke.»

Tähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka
kuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: »Isäni pyysi minua muistuttamaan
setää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä
että teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi
kansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen
vähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin
täältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi
paremmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä
tulemaan.»

»Ai isä kulta, kuinka hauskaa!» huudahti Lilli. »Totta kaiketi
mennään!»

»Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa -- ja vanhaksi tullaan -- kukapa
tietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.»

»Jaa, Arvo rakas», lausui everstinna, »erittäin hauskaa on minullekin
tulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo
linnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli
ikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä -- aivan
romanttisia --, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin
omaa kotiansa.»

»Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa», kertoi Arvo, »mutta ehkä
hänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva
opettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.»

»No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä
köyhiä tyttöjä kyllin», vakuutti everstinna.

»Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria», virkkoi eversti,
»eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa.
Heidän työnsä on tärkeä työ.»

»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia --
heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on
pääasia.»

»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin
täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin
juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»

»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui
everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.

»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti
Aksel.

»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä
pääseekin».

»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän
pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä
huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne,
ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi
saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin
kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä
hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»

Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja
päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan
opettajatarta.




NELJÄSTOISTA LUKU


Ensimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan
lukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi
vastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti
Iiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä
oli parhaat todistukset, vastasi Renkala: »Emme huoli semmoisesta. Vielä
ehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.»
Rovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta
silloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis
ei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille,
tuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt
yksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat
opettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa
lähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän
muualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän
tyytynyt. »Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?» ajatteli Iiri.
»Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja
tätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.»

Matami tuli Iirin luo, sanoen:

»Älä nyt ole noin surullinen. Täytyyhän sinun ajatella, että tämä on
sinulle sallittu. Kyllä Jumala voi pahansuovan työnkin sinulle hyväksi
kääntää.»

»Kiitoksia, täti, muistutuksestanne. Kyllä on niinkuin sanotte, mutta
minä en ajatellut sitä, sillä minulla on ollut kovin vähän
vastoinkäymisiä. Ehkä kyllä saan muualla leipäni, mutta täällä olisimme
saaneet olla yhdessä.»

»Eihän sinun tarvitse muualta leipääsi hakea. Toivottavasti meidän
leipämme sinulle riittää vast'edes kuten tähänkin asti.»

»Minä sen kyllä tiedän, mutta en tyydy itseeni, ellen saa omaa
vaikutusalaa, ja kun setä vanhenee eikä enää jaksa tehdä työtä, olisi
mielestäni hyvin suloista saada teidät molemmat luokseni.»

»Kyllä kai se niinkin sopisi, vaan jätetään asiat Herran haltuun, kyllä
hän kaikki hyvin päin tekee. Mitäpä Pekkokin sanonee? -- Kumma, ettei jo
tule. Tänäänpä hänen oli määrä päästä lähtemään.»

»Niin, tänään.»

»En minä oikein siitä pitänyt, ettei Pekko papiksi lukenut, mutta siihen
ylhäisyyteen hänellä aina on ollut halua, ja sitä kai se sinaattiin
pyrkiminenkin oli.»

»Ei sielläkään kaikki pienet ylimääräiset kamarikirjurit ylhäisiksi
paisu», sanoi Iiri, »mutta ei Pekko papiksi olisi sopinutkaan. Hänessä
ei ole sitä luonteen lujuutta ja vakavuutta, jota papilla tulee olla.»

»Kelpo poika hän vain on», vastasi matami, »ja kyllä sen tytön kelpaa,
joka Pekon saa -- eikä häneltä varojakaan puutu.»

»Älkää, täti hyvä, vain puhemieheksi ruvetko», sanoi Iiri hymyillen.

Samassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi
hänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään
omaisiaan.

Ensimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt
opettajattareksi.

»Mitäpä sillä väliä on», vastasi Pekko, »ei Iiri sentään kodittomaksi
jää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä
on kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet
siitä? --»

»Emme», vastasi matami. »Mistä sinä sen tiedät?»

»Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet», sanoi
Pekko.

»Mistä sulhanen on?» kysyi Iiri.

»Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.»

»Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia -- semmoistako elämää
siitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän
omaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta --
niin, saadaanpa nähdä --»

Matami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa
kertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen
oloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui,
oli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui
suurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen
otsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä
kertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat
käyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän
vain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen:
»Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua
välttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.»

»Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi
et heidän kanssaan viihtyisi?»

»Hm -- no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus -- mutta sinun
luoksesi aina hartahimmasti halajan.»

Katossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko
oli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä.
Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen,
jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma
kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten
soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:

      »Mä asun mökkisessä vaan,
      ei oo se suuri ko'oltaan,
      ei loistoisa, tok' elän siellä
      mä aina, aina ilomiellä.

      Siell' mull' on kultaa kalliimpi
      mun pieni laululintuni.
      Hän livertelee sulosuulla;
      ah herttaista on häntä kuulla!

      Hän ompi sievä pienoinen,
      kuin tuuli, vilkas, hienoinen.
      Ei häll' oo puku monenlainen,
      vain sulkaverho ihanainen.»

»Laulusi oli kaunis», sanoi Iiri, »mutta vahinko vain, ettei lintusi
sitä ymmärrä».

Portti narahti ja Iiri katsoi ulos. »Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa
hänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.»

Iiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. »Hyvää päivää,
Hanna, tule istumaan», sanoi Iiri. »Mitä pappilasta kuuluu?»

»Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että
hänellä olisi teille tärkeitä asioita.»

»Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?»

»Niin, nyt heti. Täytyy kiirehtiä kotiin. Hyvästi!»

Matami, joka oli aitassa ollut ja tuli sieltä juuri kun Hanna meni
portista, huusi tytölle: »Hanna, hyvää päivää! Mihinkä kiire? Tule nyt
vähän juttelemaan.»

Hanna hätimmiten niiasi ja vastasi: »En jouda, Iiri neidille vain oli
asiaa; täytyy rientää kotiin, meillä on vieraita.»

»Keitä siellä on?» kysyi matami vielä, mutta Hanna meni eikä kuullutkaan
kysymystä.

Kun matami tuli sisään, meni hän heti Iiriä tapaamaan, sanoen: »Sinuahan
on pappilaan käsketty, keitä vieraita siellä nyt lienee?»

»Vieraita? Ei Hanna vieraista mitään maininnut; hän sanoi vain, että
rovastilla on minulle asiaa.»

»On siellä vieraita. Kun minä kutsuin Hannan takaisin, sanoi hän olevan
kiirettä, koska heillä oli vieraita. Kysyinkin, keitä, mutta tyttö meni
vain menojaan aika kipakkaa eikä kuunnellut, mitä kysyin.»

Pekko, joka tällä välin oli käynyt muuttamassa pölyisen matkapukunsa
valkoiseen, sileäksi silitettyyn kesäpukuun, tuli Iirin luo ja sanoi
lähtevänsä hänen mukaansa pappilaan.

»Mennään nyt sitte», vastasi Iiri, ja molemmat läksivät.

Iirin yllä oli vaaleansininen puku, joka oli kotikutoisesta kankaasta
tehty, ja päässä valkoinen leveälierinen hattu, joka sinisine
silkkinauhoineen somistutti hänen yksinkertaista, sievää pukuansa.

Pappilassa Selja odottaessaan Iiriä tavantakaa kurkisteli ulos
ikkunasta. Nyt hän näkikin Iirin siniset silkkinauhat, kun tuulen leyhkä
niitä liehutteli, ja huudahti: »He tulevat jo, menkäämme ulos portaille
istumaan!»

»Kutka tulevat?» kysyi Helvi.

»Iiri ja Pekko.»

»Eikö herra Salmi oleskele Helsingissä?» kysyi Lilli, joka oli Arvon ja
veljensä kanssa pappilassa.

»Kyllä», vastasi Selja. »Hän on ylimääräisenä kamarikirjurina
senaatissa, mutta on nyt päässyt kotiin.» Selja riensi heitä vastaan
portaille.

»Tervetuloa!» huusi hän vastatulleille. »Olipa hauskaa, että saimme
teidät tänne! Istukaamme täällä, toiset tulevat myöskin. Tuo sohva
jätetään isäni ja äitini istuimeksi ja me asetumme näille penkeille.»

Helvi, Lilli ja ruustinna tulivat nyt portaille, ja hetken perästä
herrat. »Täällä on hauskaa», sanoi rovasti. »Vai niin, Iiri on tullut
jo, no se hyvä. Maisteri Aatelilla on sinulle asiaa. Niin, niin, totta
se on, älä sen vuoksi punastu.» Leikillään hän lisäsi vielä: »Minä en
tiedä, tahtooko hän kahdenkesken jutella kanssasi vai käyneekö se
tässäkin päinsä. Siitä päättäköön hän itse.»

Arvo meni tervehtimään Iiriä, lausuen: »Minä kuulin täällä rovastilta,
että olette hakenut kansakoulunopettajattareksi tänne, mutta että toinen
on virkaan otettu, ja tästä syystä syntyi minussa toivo saada teidät
meille alustalaistemme lasten opettajattareksi. Tämä asia riippuu nyt
kokonaan teistä, sillä koulumme on isäni oma. Se on ihan uusi, isäni
rakennuttama ja toimeenpanema, ja te saatte siis alusta alkaen perustaa
sen aivan mielenne mukaiseksi.»

Iiri loi Arvoon kiitollisen katseen ja sanoi: »Nöyrimmästi minä kiitän
siitä luottamuksesta, jota minulle osotatte, ja myöskin rovastia tahdon
kiittää, sillä vähän te minua tuntisitte, ellei rovasti olisi puhunut
puolestani. En kuitenkaan tahdo varmaa päätöstä tehdä, ennenkuin
kasvattivanhempieni kanssa olen asiasta neuvotellut.»

»Mutta onko teillä itsellänne halua tulla?» kysyi Arvo. »Sen tahtoisin
tietää.»

»On; minä halajan omaa vaikutusalaa.»

»Koska sopii teidän antaa varma vastaus?»

»Huomenna. Setäni on häissä ja palaa illalla.»

»Palkkaehdot ovat samat kuin täälläkin», sanoi Arvo.

»En minä kuitenkaan luule, että setä Iiriä laskee toiseen pitäjään»,
virkkoi Pekko.

»Sitä en ollenkaan epäile», vastasi Iiri. »Setä kyllä tietää ja
ymmärtää, että minä omintakeista työtä haluan.»

»Vielä pyytäisin teitä tulemaan meille Fredrikin-päivaksi», sanoi Arvo,
»silloin on isäni nimipäivä, ja vanhempani aikovat viettää koulussa
pientä juhlallisuutta. Rovasti on luvannut, että nämä nuoret täältä
saavat tulla meille, ja silloinhan olisi teidänkin hauskempi yhdessä
seurassa lähteä.»

»He saavat ottaa vaunut», sanoi rovasti, »niissä on kyllä Iirillekin
tilaa. Saatte istua kaikki yhdessä, ja sen arvaan, ettei matka pitkältä
tunnu.»

Iiri kiitti sydämellisesti rovastia, joka hänestä näin isällisesti piti
huolta.

Ruustinna oli hetken ollut poissa, mutta palasi nyt jälleen, ja
palvelustyttö Hanna seurasi häntä, tuoden tarjottimella vadelmamehua ja
raitista vettä sekä juuri leivottua sokerikaakkua.

»Noh, hyvä vaimoni, aina sinä tiedät, mikä parahimmalta maistuu. Mikäpä
saattaisi olla makuisampaa tässä heltessä! Hyvät ystäväni, juokaamme
tämän uuden opettajattaren malja kotimaisessa viinissä!»

»Eiköhän se liene liika aikaista?» sanoi Pekko.

»Toivotaan, ettei ole», virkkoi Arvo.

Hetken vain Iiri ja Pekko vielä viipyivät pappilassa. Ruustinna kyllä
pyysi heitä jäämään päivälliselle, vaan Iiri kiitti ja lausui: »En nyt
saata jäädä. Mieleni on niin levoton, että minun täytyy lähteä kotiin,
sillä onhan minulla tärkeä päätös tehtävänä. Pekon kyllä sentään sopii
jäädä.»

»Niin, jää sinä tänne», pyysi Ahto.

»Kiitoksia vain, kyllä niinä nyt sentään Iiriä seuraan», sanoi Pekko,
ja molemmin he läksivät kotiin.

»Pian tulitte!» huudahti matami, kun Iiri ja Pekko astuivat sisään.
»Mitä sinulla siellä tehtiin, Iiri? Olen ollut kovin utelias, eikä se
ukkokaan tullut kotiin, että olisin saanut hänen kanssaan tuumia, mikä
tuo asia lienee ollut.»

Iiri kertoi nyt, miten Ihalan nuori maisteri häntä pyysi alustalaistensa
opettajattareksi.

»Sepä kumma! Näyttäähän aivan siltä, kuin sinä sen vuoksi et olisi
päässyt tänne, että sinun pitää tuleman sinne Ihalaan. Onhan se aivan
niinkuin säädetty.»

»Tädillä siis ei ole mitään sitä vastaan, että Iiri lähtee meiltä pois»,
virkkoi Pekko.

»No niin, koska hän opettajattareksi pyrkii, niin menköön sinne yhtä
hyvin kuin muualle. Ihalastahan aina kuljetaan täälläkin. Mutta Iiri
sanoi 'alustalaistensa opettajattareksi' -- eikö hän sitte saakaan
talollisten lapsia opettaa? Mikä se semmoinen koulu on? Onko se samassa
'kraarissa' kuin kansakoulut?»

Iiri hymyili vähän ja vakuutti matamille, että se oli saman arvoinen.

Illalla lukkari tuli kotiin, ja kun hänelle puhuttiin, että Iiriä oli
pyydetty Ihalan tilalle kansakoulunopettajattareksi, sanoi hän: »Kyllä
kai meidän täytyy antaa sinun mennä. Eihän lintukaan poikiansa saa
pesässään aina pitää. Ne kyllä tietävät aikansa, jolloin on lentoon
lähteminen. Ikävä meidän tulee, sillä päivänpaisteena olet kodissamme
ollut, mutta kyllä on tarpeellista kuitenkin tottua omintakeiseen
työhön; -- kuka tietää, kuinka kauan me vanhat elämme, eivätkä ne varat,
mitkä jätämme, erin suuret ole.»

»Kaikki ovat myöntyväisiä paitsi minä», sanoi Pekko.

»Sinä olet ehkä itsekäs», vastasi lukkari hymyillen. »Sopiihan sinun
koettaa, mitä voit, asian estämiseksi.»

Pekko ei puhunut siihen mitään, ja koko illan he olivat kaikin vähän
alakuloisia. Kun maata pantiin, valvoi Iiri kauan; hän rukoili, että
Jumala ohjaisi häntä, jotta hän voisi oikean päätöksen tehdä.

Aamulla herättyään katsoi Iiri kelloa; se oli vasta viisi, mutta hän
päätti kuitenkin nousta. Hiljaa puki hän yllensä ja läksi ulos. Luonto
tuntui raittiilta, lintuset lauloivat kilvan, ja käen kukunta kuului
Kartanon haasta. Iiri meni pellon pientaretta pitkin eli samaa tietä,
jota hän lapsena monta monituista kertaa oli kulkenut. Hän muisteli
kaikkia niitä huolettomia vuosia, joita hän oli lukkarilla viettänyt, ja
ajatteli: »Mikä nyt eteeni tullee?» -- Mutta luonto, joka kesäisessä
loistossaan oli kovin ihana, sytytti vain uusia toiveita tytön rintaan,
ja varmaksi vakaantui hänessä se mielipide, että tämä tarjottu työala
oli häntä varten. Hän meni yhä eteenpäin, kiipesi yli aidan ja käveli
Orjankalliolle. Täällä hän istui mietteissään, tuumaillen, miten hän
uutta kotiansa varustaisi ja kaunistaisi. Näköala järvelle päin oli
erittäin kaunis Orjankalliolta, ja Iiri tuumasi: »Lieneekö minun tuleva
kotini lahdelman rannalla? Se olisi vasta hauskaa, jos ikkunastani
järven näkisin!»

Vähän toista tuntia oli hän ollut poissa kodistaan ja aikoi juuri lähteä
takaisin, kun samassa kuului rapinaa pensastosta ja Pekko seisoi hänen
edessään. »Kah, jopa sinäkin olet valveilla», sanoi Iiri.

»Johan kello on puoli seitsemän. Arvelin, että sinä menit tänne, ja
päätin seurata jälkiäsi. Iiri, miksi tahdot jättää meidät? Tiedätkö,
ettei minun enää milloinkaan ole hauska, jos sinä olet poissa. Nyt vasta
ymmärrän, kuinka kallis sinä olet minulle. Etkö tahdo, Iiri, omakseni
tulla ja jäädä tänne siksi, kunnes voin sinulle oman kodin hankkia. Se
aika ei enää ole kaukana.»

»Pekko, kallis lapsuuteni ystävä, sitä en voi. Kuten sisar sinua
rakastan, mutta älä ajattelekaan, että tunteeni muuksi saattaisivat
muuttua.»

Hämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä
koskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt,
että tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko,
oman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: »Sinä varmaankin erehdyt.
Olenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua
kalleimpana ystävänäsi pitänyt. Ajattele vain. Sinä minua ehkä
tietämättäsi rakastat.»

»Ken kerran on ihanteensa nähnyt, hän ei rakkaudestaan erehdy» --
vastasi Iiri hiljaa.

»Sinäkö olisit rakastanut! -- ja ketä? Sitä en ymmärrä.»

»Minä olen nähnyt ihanteeni -- mutta ihanteet ovat saavuttamattomia --»

»No koska ne ovat saavuttamattomia, niin ota se, joka ei ole
saavuttamaton, ja joka sinua varmaan lempii.»

»Ei, Pekko hyvä, sinussa ei ole minun ihanteeni kuvaa. Enkä luule, että
rakkautesi minuun on muuta kuin lapsuudenystävän. Saat nähdä jonkun ajan
kuluttua, että minä sinut oikein tunnen. Mutta menkäämme nyt jo pois
täältä.»

»Mennään maantielle ja sen kautta sitte kotiin; ruoho oli aivan märkää
vainion pientarella, ja sitä paitsi saamme täten kauemmin jutella
kahdenkesken.»

He menivät polkua myöden, joka vei Kartanon hakatielle, mutta kun he
sinne ennättivät, tuli Kartanon herrasväki kylän puolelta heitä vastaan.

»Me olemme olleet kävelemässä», sanoi eversti. »Nämä kesäiset aamut ovat
erittäin ihanat.»

»Niin ovat», vastasi Iiri. »Me kävimme Orjankalliolla. Sieltä on näköala
hyvin kaunis Kartanoon päin; järven monet lahdelmat ja saaret näkyvät
sinne.»

»Onko neiti Salmi jo tehnyt päätöksensä koulun suhteen?» kysyi Arvo.

»Olen. Minä otan syksystä viran. Kasvatusvanhemmillani ei ollut mitään
sitä vastaan.»

»Ja isäni nimipäiväksi tulette katsomaan uutta kotianne» --

»Kiitoksia, aivan mielelläni!» vastasi Iiri, ja läksi jäähyväiset
sanottuaan Pekon kanssa kotiin.

»Kaunis tyttö tuo neiti Salmi», sanoi eversti. »Sellaiset silmät, että
vähemmälläkin nuorukaisen pään pyörälle panisi.»

»Niin, sellaiset ovat harvinaisia», lausui Arvo ikäänkuin itsekseen.

»Hänen sulhasensa on myöskin hyvin kaunis», virkkoi everstinna.

»Kuka on hänen sulhonsa?» kysyi Arvo uteliaasti.

»Herra Salmi tietysti! Etkö sitä nähnyt? Kuka nyt tuolla tavalla
kävelisi nuoren herran kanssa, ellei kihloissa olisi.»

»Mutta mamma kulta, nehän ovat kuten sisarukset», vastasi Aksel. »En
minä ole kuullut kenenkään puhuvan, että he olisivat kihloissa.»

»Kyllä, kyllä olen jo aikoja sitte kuullut sen. En heidän käytöksestänsä
olisikaan mitään päättänyt, jollen sitä olisi muilta kuullut, sillä
tuollaisten käytös ei koskaan saata olla oikein, kuten olla pitää.»

»Mamma kulta», sanoi eversti, »hänen käytöksensä juuri on soma ja
miellyttävä».

»Te miehet luulette, että jokainen sievänaamainen tyttö käyttää
itseänsä comme il faut --»

Arvo kulki ääneti. Hän kuuli, että Iiri oli kihloissa, ja se vaikutti,
ikäänkuin paino olisi hänen sydämellensä laskettu. Mutta taas hän
muisti, että Lilli ja Aksel eivät sitä uskoneet, ja toivo hänen
sydämessään kuiskasi: »Ei se ole totta! Hän ei sitte menisi
opettajattareksi.» Hän tuli nyt levollisemmaksi ja ajatteli: »Mitäpä se
sitä paitsi minuun koskee» -- sekä käveli tyynimielisenä toisten muassa
Kartanoon. Vielä samana päivänä hän lähti aamiaisen jälkeen ajamaan
Ihalaa kohti.




VIIDESTOISTA LUKU


»Kyllä se vain kumma on», lausui matami Iirille, »että sinä, joka aina
olet ollut lempeä ja hyvä tyttö, saatat olla Pekolle noin kova, että
annat hänen laihtua pelkästä ylenkatseestasi.»

»Täti hyvä, enhän ensinkään häntä ylenkatso, vaikka en hänelle kihloihin
mene. Pidänhän minä Pekosta hyvinkin paljon.»

»Mitä se sitte semmoinen yksipäisyys hyödyttää -- pitää miehestä eikä
ota kuitenkaan --. En minä sinussa tuollaisia oikkuja ennen ole
havainnut. Kun lukkari minua kosi, otin minä hänen oitis, sillä hän oli
hyvä lukkari, veisasi hyvästi sekä oli minua paljonkin viisaampi, vaikka
olikin semmoinen harvapuheinen. Mutta sitä ei kukaan saata sanoa,
ettemme me ole onnelliset olleet, ja herranani olen häntä myös aina
pitänyt.»

»Niin, herranani ja kumppaninani minäkin tahtoisin sitä pitää, jota
lemmin, mutta Pekon luonne ei minulle sovi. Hän on kovin lapsellisen
turhamainen muutamissa asioissa, ja uskoa saatte, täti, että hän hyvin
pian on unhottanut surunsa ja mielistyy muihin.»

»Jos hän sen tekee, on se sinun syysi, koska et häntä ottanut, ja
kovasti olet mielemme pahoittanut; luulin minä sinua kiitollisemmaksi.»
Matami läksi harmissaan kamariinsa.

»Voi, voi!» huokasi Iiri. »Olenko minä todellakin kiittämätön? --
Pitäisikö minun ottaa Pekko, vaikka en häntä rakasta? Ei, sitä en saata
uskoa.» --

Päivät ja viikot kuluivat, Pekonkin jo pian tuli lähteä Helsinkiin
töihinsä taas. Alakuloisena hän seurasi Iiriä, vaikka ei hän enää
tunteistaan puhunut. Iirin kävi häntä sääli, ja hänen hyvä sydämessä
kärsi kovin siitä, että Pekko hänen tähtensä oli onneton. Koska lisäksi
kasvattivanhemmat Pekon tähden, josta paljon pitivät, olivat tulleet
hänelle nurjamielisiksi, niin hänen entiset päätöksensä rupesivat
horjumaan, ja hän ajatteli: »He riistivät minut kurjuudesta ja ovat
minua suojelleet kaikesta pahasta. Enkö minä nyt ole velvollinen
uhraamaan itseäni? --» Öisin ei hän unta saanut, hän taisteli sydämensä
kanssa. Joka kerta, kun hän luuli päässeensä voitolle, näki hän edessään
kuvan siitä ihanteestaan, jota ei hän kuitenkaan hetkeäkään luullut
milloinkaan saavansa. Ei suinkaan -- saavuttamaton se oli, kuten
ihanteet ainakin, mutta hän oli nähnyt sen eikä saattanut toista
rakastaa. Vaan uhrata itsensä -- sen hän olisi voinut tehdä -- ja siihen
hän nyt luuli olevansa velkapää.

Iltaa ennen Pekon lähtöä istui matami lukkarin kamarissa. Iiri meni
heidän luoksensa. Hän oli sisään tullessaan aivan kalpea. Matami katsoi
häneen ja säikähti nähdessään hänet noin luonnottoman kalpeana.

»Mikä sinun on, lapsi?» kysyi hän. »Oletko kipeä?»

»En ole; tulin teille vain ilmoittamaan, etten minä tahdo olla mikään
kiittämätön lapsi. Te olette minut ottaneet kurjuudesta ja kasvattaneet
minua -- ja minä tunnen, että olen velvollinen tekemään, kuten tahdotte.
Olen nyt siis päättänyt täyttää toivonne ja mennä Pekon kihloihin.»

»Oletko sanonut sen Pekolle jo?» kysyi lukkari.

»En», vastasi Iiri. »Hänen tähtensä en tätä tee, vaan teidän, ja teitä
minä pyydän Pekolle asiasta puhumaan, sillä minä en sitä jaksa enkä
häntä tänään tahdo nähdä.»

Kun matami näki, miten Iiri kärsi, kävi hänen sääli tyttöä. Tähän asti
oli hän vain nähnyt Pekon surullisena, mutta nyt näytti Iiri kärsivän
vielä enemmän. Hän aikoi juuri kuiskata lukkarille: »Ehkä olisi paras,
ettei tuosta kihlaamisesta tulisi mitään» -- mutta lukkari lausui
samassa:

»Tule tänne, oma uhrilampaani -- kyllä olemme nähneet, että sinä tahdot
velvollisuutesi täyttää, mutta emme me toki niin suuria
kiitollisuudenuhreja vaadi. Tosin olisi ollut mielemme mukaan, jos
olisitte voineet toisenne onnellisiksi tehdä, mutta näin ei se laatuun
käy. Hyvä on, ettet ole Pekolle mitään asiasta puhunut. Ei hänen tule
ensimmäisestä vastoinkäymisestä allapäin kulkea; ryhtyköön vankasti
työhön vain, se on paras miehelle.»

Iiri istui vanhan lukkarin viereen, nojasi päänsä hänen rintaansa
vastaan ja itki, mutta lukkari silitteli hänen hienoja hiuksiansa
lausuen: »Mene lapsi maata -- sekä ruumiisi että sielusi vaativat
lepoa.» Iiri nosti rukoilevan katseen matamiin, ja tämä sanoi:

»Niin, samaa mieltä minäkin olen kuin pappa. Mene nyt ja nuku rauhassa.»

Iiri meni. Hän laski levolle, kiittäen Jumalaa hartaasti. Monta unetonta
yötä oli hänellä näihin aikoihin ollut, mutta nyt vaipui hänen ihana
päänsä väsyneenä patjoille, ja hän nukkui levollisena kuten lapsi.

Seuraavana päivänä täytyi Pekon lähteä Helsinkiin. Hyvästi jättäessään
näytti hän hirveän alakuloiselta, jonka vuoksi lukkari lausui: »Miehen
ei tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä sortua, vaan hänen mielensä ja
luonteensa pitää vakaantuman yhä miehuullisemmaksi, yhä lujemmaksi,
jotta hän miehenä saattaa seisoa uusissa taisteloissa.»

Pekko ei vastannut mitään, hän vaan työnsi otsaltaan vallattoman kiharan
ja kiirehti matkallensa.

Pekon lähdettyä rupesi Iiri valmistelemaan itseänsä Ihalan matkaa
varten. Kahden päivän päästä sinne oli mentävä, ja ne kaksi päivää
riensivät piankin, koska oli vähä yhtä kutakin lajia valmistettavaa.

Päivää ennen Ihalaan lähtöä meni Iiri pappilaan tuumailemaan Helvin ja
Seljan kanssa, mitä hän matkalle ottaisi mukaansa. Ruustinna, joka kuuli
heidän juttelevan puvuistansa, sanoi:

»Muistakaa vain tarkasti katsoa vaatteitanne, etteivät ratkea mistään
sekä että kaikki on puhdasta ja siistiä. Kotipitäjässä saattaa olla
välistä paremmissa, välistä huonommissa vaatteissa, mutta kun
ulkopitäjään mennään aivan ventovieraisiin, täytyy olla päästä
kantapäihin niin siistissä puvussa, ettei ole moittimisen varaa; sillä
kun tuttuun seuraan tulee joku vieras, häntä tavallisesti tarkastellaan
ja usein pintapuolelta arvostellaan hänen sisällistä eloansa.»

»Kyllä, äiti kulta, yksissä tuumin täällä nyt laitamme kaikki kuntoon»,
vastasi Selja. »Iiri ja minä panemme vaaleanpunaiset vaatteet yllemme
siellä Ihalassa, me olemme sitte aivan kuten sisarukset; matkalle otamme
kansallispuvut.»

Ahto, joka juuri astui huoneeseen Seljan puhuessa kansallispuvuista,
virkkoi: »Everstinna varmaankin sanoo, että teiltä puuttuu 'noblessia',
kun näkee teidät kansallispuvuissa.»

»Sanokoon vain, se on yhdentekevää», vastasi Selja. »Patrunessa Aateli
ei suinkaan ole samaa mieltä, ja hänenpä luokseen me nyt lähdemmekin.
Sitäpaitsi on Helvi tummansinisessä puvussa, ja hänestä everstinna aina
pitää. Ei hän Iiriä eikä minua huomaakaan.»

»Niin, Helvissä on 'noblessia' -- sen hän havaitsi silloin, kuin
Ragnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.»

»Ahto, kuinka tuommoisia puhut», torui Helvi.

»Onpa se tosi», vakuutti Ahto, »siitä asti hän sinussa on ylevyyttä
havainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.»

»Hauska! Onko hän hauska?» kysyi Iiri ihmetellen.

»On kyllä tavallaan», vastasi Ahto. »Minusta on hauska kuulla hänen
puhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo
entisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa
tähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että
saa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset
ennen olivat.»

»Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä
löytyy yhtä paljon kuin ennen», väitti Iiri, »mutta tosi on, että
everstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä
näyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään
vähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä
ihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.»

»Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää
kohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen
ylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä,
että hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.»

»Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille», vastasi Iiri,
»ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän
suonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.»

»Se on aivan tosi», sanoi ruustinna, »että ylpeys on tyhmä ja
naurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala
voi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa
virassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee
käskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan
kykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä.
Kaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee -- paljonko hän tarvitsee,
ennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet -- joku pieni kompastus
vain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman
tulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän
milloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on.
Siis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa
haltija ole, vaan Jumala ainoastaan.»

Tähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi
seitsemän, ja Iiri virkkoi: »Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun
olisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.»

»Niin, kahdeksalta olet täällä, ja sitte mennään matkalle», sanoi Helvi.

»Ja jatketaan kinaa», virkkoi Ahto.

»Ei ensinkään kinata», väitti Iiri. »En minä kinaa kinatakseni, vaan
puolustaakseni mielipiteitäni.»

»Ei matkalla kinaaminen sovikaan», sanoi Ahto, »sillä silloin
unhottaisimme katsella ympärillämme olevaa luontoa».

»Se on aivan tosi», vakuutti Iiri ja meni nyt hyvästi jätettyään kotiin.

Seuraavana päivänä pappilan nuoret ja Iiri läksivät ajaen vaunuissa ja
kahdella hevosella Ihalaa kohti. Eversti perheineen oli lähtenyt jo
päivää ennen. Lukkarin matami meni Taaven-muorin luo, jonka mökki oli
aivan pappilan tienhaarassa, katselemaan, miltä näytti, kun Iiri
vaunuissa ajoi. Ja kauniilta se kai näytti, koska matami, kun vaunut
olivat ohitse menneet, pyyhkäisi jotakin kosteata silmistään, lausuen:
»Niin, siinä se meidän Iiri nyt lähti vaunuissa -- kukapa olisi uskonut,
kun hän Renkalassa paimentyttönä oli, että hän noin olisi menestynyt ja
arvoon tullut.»




KUUDESTOISTA LUKU


Heinäkuun 18:s päivä eli Ihalan patruunan nimipäivä alkoi ensin vähän
pilvisenä, mutta jo yhdeksän aikaan oli taivas kirkas ja lahti tyyni
kuin kuvastin. Koko luonto oli erittäin ihana. Niityt ja nurmet olivat
kukkia täynnä, sillä seuraavana päivänä vasta heinänteko oli alettava,
joten kukat vielä rauhassa rehottivat. Eipä siis ihmettäkään, että
kansakouluun, joka sijaitsi järven rannalla, vähän matkan päässä neiti
Jopen asunnosta, oli riittänyt runsaasti kukka- ja lehtiköynnöksiä.
Niitä Ihalan nuoret vieraat olivat edellisenä iltana sitoneet ja vieläpä
ehtooyötäkin panneet illan jatkoksi.

Vanha Maija mutisi, kun einepöytä oli valmiiksi katettuna eivätkä
vieraat tulleet ruoalle, vaikka heitä oli kutsuttu. »Eivät pääse
vaatteisiin, kun kaiken yötä valvottiin», sanoi Maija. »Semmoisia
turhanaikaisia töitä, ikäänkuin eivät uudet huoneet olisi kauniita ilman
lehtiä ja kukkasia. Eihän tässä nyt juhannus kuitenkaan ole. Kahvikin
ihan jäähtyy, ja jos sen tulelle panen toistamiseen, niin miltä se
sitte maistuu --» Halli koira venyi kyökin kynnyksen vieressä
odottelemassa, että hänenkin suuhunsa jotakin herahtaisi, ja Maija, joka
ruokasalista tuli kyökkiin, virkkoi: »Sinä Halli siinä lotkottelet;
luuletko, että tässä nyt koiralle ensiksi ruokaa annetaan. Onhan tuossa
vanhaa maitoa hulikassa, täytyy kai sinulle antaa -- soh, odota häntä
nyt -- pelkkää maitoako luulet saavasi hotkia -- panen leipääkin
joukkoon. Katsos tuota hylkyä -- ei syö, kun on maito käynyt vähän
happameksi --» Maija otti tyhjän kerma-astian sekä pani siihen vähän
maitoa, jota hän kaatoi Hallin ruokaan puhuen koiralle: »Katsos, Halli,
panenpa kermaakin sulle --» ja Halli meni nyt syömään ruokaansa siinä
luulossa, että siihen oli kermaakin kaadettu.

Keveät naisaskeleet kuuluivat ylikerran portailta, ja samassa
palvelustyttö Sere juosten tuli kyökkiin ja huusi: »Maija! Vieraat
naiset tulevat ylikerrasta, ja everstinna, joka puutarhassa on ollut
kävelemässä, on jo myöskin tulossa; vienkö kahvin sisälle?»

»Vie vain; hyvä, että vihdoinkin tulevat.»

Einepöydän ympärille talonhaltijat vierainensa nyt kokoontuivat. Myöskin
vanha neiti Joppe oli joukossa. Tuo ennen aivan virkku vanhus oli ikänsä
painosta viimeisinä vuosina käynyt erittäin väsyneeksi. Hän ei enää
usein jaksanut tulla kartanoon vieraitten kanssa seurustelemaan, mutta
nyt oli erityinen syy, koska kansakoulu oli vihittävä. Kansaa neiti
Joppekin rakasti, ja köyhää kansaa hän kaikessa hiljaisuudessa paljon
auttoikin -- siis tämä juhlatoimitus häntä erittäin miellytti. Myöskin
hän oli utelias näkemään Arvon toimittamaa uutta opettajatarta. Hän oli
lempipoikansa suhteen pannut tähdelle muutamia seikkoja, joista häntä
aavistutti, ettei nuori opettajatar ehkä ollut Arvon sydämelle aivan
vieras olento. Kun tytöt nyt kaikin tulivat sisälle, oli hän todellakin
halukas tietämään, kuka noista kolmesta, joita hän ei ennen tuntenut,
oli uusi opettajatar.

Lilli, joka heti juoksi vanhaa tätiä tervehtimään, esitteli: »Rovasti
Nurmen tyttäret, neidit Helvi ja Selja, sekä neiti Salmi.»

»Vai niin -- te tulette siis meidän uuteen kouluumme opettajattareksi»,
sanoi neiti Joppe ja katseli tarkastellen neitosta. Iiri loi suuret
miettivät silmänsä vanhukseen, vastaten:

»Niin tulen. On oikein hauska ajatella sitä aikaa, jolloin pääsen tänne.
Koulu on erittäin ihanalla paikalla, ja sitte saan sellaisen työalan,
jota hartaasti halajan.»

Patruuna Aateli myöskin tuli puhuttelemaan Iiriä, kysyen: »Mitä nyt
pidätte uudesta koulurakennuksestamme?»

»Oikein paljon», vastasi Iiri. »Omituiset tunteet sydämessäni astuin
koulun huoneisiin mennessäni niitä koristelemaan -- siinä kun näin
vastaisen kotini. Myöskin tunsin, että samalla, kun noissa huoneissa
kodin saan, syntyy minulle suuri edesvastuu.»

»Se on varma», sanoi patruuna. »Etuja seuraa myöskin vastuunalaisuus.»

»Sen Jumalan avulla voitte täyttää», lausui patrunessa, joka läheni
Iiriä ja oli kuullut miehensä sanat.

»Sitä toivon», vastasi Iiri.

»Kaikki he nyt tekevät affairea tuosta tytöstä», sanoi everstinna hiljaa
miehellensä. »Juuri kuin hän olisikin jotakin -- pyh! -- En ymmärrä,
että lankonikin viitsii. Miehet nyt aivan pilaavat tytön. Hän kyllä
coquetteeraa jo ilmankin.»

»Ei ensinkään; juuri hänen suora, luonnollinen olentonsa tekee hänet
erittäin viehättäväksi», vastasi eversti.

Patrunessa tuli samassa pyytämään kälyänsä ja muita vieraitansa ottamaan
jälkiruokaa, ja everstinna meni ensiksi, kuten arvonsa tunteneen ainakin
on tapana, jotta muut sitte vähitellen myöskin voisivat lähestyä
makeisruokavatia.

Eineen jälkeen mentiin kansakoululle, johon nyt tuli Ihalan alustalaisia
lapsineen. Juhlasaliin kokoonnuttiin määrätyllä tunnilla. Ensiksi
veisattiin virsi: »Koko maa iloita mahtaa --» ja sen jälkeen piti Arvo
lyhykäisen puheen, jossa hän lopulla rukoili, että opetuksesta, joka
koulussa oli jaettava, karttuisi nuorelle, kasvavalle kansalle
siunausta.

Sitte oli kahvipöytä asetettu toiseen huoneeseen, jossa alustalaisille
tarjottiin kahvia vehnästen kera. Siinä nyt Helvi ja Iiri kaatoivat
kahvia ja Lilli sekä Selja jakelivat vehnäsiä.

Pikku tytöt, joka olivat kuulleet, että koulun tuleva opettajatarkin oli
Ihalassa, kyselivät nyt toisiltaan: »Kukahan noista on opettajatar?»

Nummen Taava, eräs pieni tyttö, osotti sormellaan Helviä ja sanoi:
»Näethän sen, että tuo on opettaja -- se on vanhin ja vakavin.»

»Tuon minä tahtoisin opettajaksi», virkkoi Salomäen Miina, »tuon, jolla
on punainen hame ja suuret, kauniit silmät».

Iiri, jota Miina juuri tarkoitti, läheni tyttösiä sanoen ystävällisesti:
»Mitä te nyt pakinoitsette?»

Miina, ollen häpeillään, painoi päänsä alas niin, että hänen tuskin
kahta tuumaa pitkät palmikkonsa nousivat pystyyn, ja vastasi hiljaa: »Ei
niin mitään.» Mutta myllärin Manu, joka oli rohkea poika, virkkoi:

»Nuo likat eivät tiedä, kuka on opettaja, ja sitä he tuumailevat.»

»Tiedätkö sinä sitte?» kysyi Iiri.

»Enhän minä tiedä, mutta luulen vain, että ehkä te olette.»

»Oikein sitte arvasit. Syksyllä tulen opettajaksenne, ja jos, kuten
toivon, olette oikein kilttejä lapsia, niin meistä varmaan tulee hyviä
ystäviä.»

Lapset nyt kaikin katselivat Iiriä ja kuiskailivat toisillensa: »Tuo se
nyt on meidän tuleva opettajattaremme.»

Patrunessa tuli Iirin luo ja kysyi: »Millä nyt huvittaisimme lapsia?»

»Annetaan heidän mennä ulos leikkimään», vastasi Iiri. »Jos suvaitsette,
niin kyllä minä panen leikit alkuun.»

»Mennään kaikin», sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa
juoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.

Kun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: »Tulevana
vuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein
ahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.»

Lapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy
pian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.

Tyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset
lapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät
vieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa
panemaan toimeen jonkun kuvaelman. »Se olisi erittäin hauskaa!» sanoi
Aksel.

»Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa», lausui Arvo, »mutta jos
ryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna».

»Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään», sanoi Selja,
»ja Iiristä tulee Pohjolan neito».

»En minä sovi.»

»Kenenkä saamme?» kysyi Selja.

»Selja rupeaa ehkä itse», sanoi Arvo.

»En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska
katsella muita.»

»Eikö Lilli neiti rupeaisi?» kysyi Iiri »Te olette sopivin, koska teillä
on vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?»

»Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme
toimeen.»

»Minä tiedän minkä kappaleen otamme», sanoi Helvi. »Me laitamme
liikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia
sanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta
kuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy
pukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on
kansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain
toisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin
Arvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja
tuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.»

»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.

Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella
saapuivat, oli heillä kaikki valmista.

Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin
kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin
ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret
menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta
illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan
toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle,
johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui
puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka
nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito
valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli
häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä
eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan
yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin
charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»

Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa
luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin
täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan
eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja
arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan
Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:

      »Neidoll' oli äidiltänsä muisto,
      helmilöillä sommiteltu solki,
      timanteilla kaunistettu kallis.
      Saipa kaksi kosijaa nyt hälle:
      uljas, rikas, mahdikas ol' toinen,
      vaan hän mieli neidon helmisolkee.
      Toinen taasen kaino ol' ja köyhä,
      vaan hän mieli neidon sydänkultaa.
      Äitipuoli tyttärelle virkkoi:
      »Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä!
      Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.»
      Neito itki, kielsikin, mut turhaan.
      Vaan kun kuuliaisten aika joutui,
      silloin äidin luon' ei neittä nähty,
      pihall' ei, ei puiston siimeksessä,
      vaan hän seisoi järven rannikolla.
      Sinne äiti ehti, sulho saapui.» -- --
      -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu
tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista
tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja
simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel),
joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi
neitoselle:

      »Tullos myötä riemukemuloihin,
      kuulutusta ottamaan nyt käymme!»

Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:

      »Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy,
      kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää.
      Tuhannen on vuotta meri niellyt
      antiloita, aartehia syönyt;
      vaatii vielä multa kultasoljen.»

Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho
läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:

      »Itse myöskin lähde siikasille,
      koska heille, kurja, köyhä annoit
      kallehimmat aartehesi kaikki!»

Äitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:

      »Onneton, oi mitä oot sa tehnyt?
      Korkeutt' ei toivoa saa enää,
      mökissäs ei enää kulta kiillä,
      solkeas et enää näe sä koskaan.»

Mutta tyttö rannalla lausui hymysuin:

      »Paremp' elon onni korkeutta,
      lempi-elo kultaa kallihimpi,
      armaan sydän solkee armahampi!»

Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui
rannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä
tarjotessa:

      »Hyvä, että siikasille heitit
      kultasoljen, koska kallehimman
      aartehesi sulhollesi säästit:
      mulle annoit oman sydänkultas.»

Esirippu suljettiin nyt.

       *       *       *       *       *

»Erittäin hauska kuvaelma!» huudahtivat katselijat.

»Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio», sanoi
patrunessa, »ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei
ollut vihiäkään koko asiasta.»

»Se oli todellakin hyvin arrangeerattu», lausui everstinna.

Ruunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha
nuorimies, virkkoi: »Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon
omaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen
huvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin
hupainen.»

»Viimeinen painuu aina paremmin muistiin», sanoi everstinna, »mutta tuo
ensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi».

»Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli
Runebergia», lausui ruunuvouti.

Nuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein
ymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.

Nimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna
kuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. »Oikein minä jo
väsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata», virkkoi Nanni.

»Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme
löytyvän sellaisia kykeneviä naisia», sanoi ruunuvouti.

»Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa
taidollaan», tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja
Seljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.

Ilta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte
ruvettiin illalliselle.

Kello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.

Yöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan,
jossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja
ja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa
kaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon
mitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: »Eikö Iiri ollut hyvin suloinen
kuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä», silloin Lilli vastasi
nyreästi:

»Taisipa olla.»

Helvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi:
»Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?»

»Olen, minun on kovin uni.»

He panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa
huoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte.
Helvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun
nyyhkytyksen vierestään.

»Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?» kysyi Helvi.

»Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina
aavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on
minulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen
vastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.»

»Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän
sinun onnesi ryöstäisi?»

»Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa --»

»No mutta mitä se siihen kuuluu?»

»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden
edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka
sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»

»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska
syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»

»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen
tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne
erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän
varmasti.»

»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»

»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun
silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun
kaikki muut olivat iloisia!»

»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että
mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen,
että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»

Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui
vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea
kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta
aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot,
samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!

Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis
niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan.
Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi
siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja
patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty,
uskalsi everstinna mennä mukaan.

Niityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja.
Näitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea
sytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä
oikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki
tekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan
iloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että
hän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään
huomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä
kohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi
Iiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia
ja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät
kiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä
löysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.

Arvo, joka istui everstin vieressä, sanoi Iirille: »Kerran annoin teille
mansikoita tuohitötteröllisen; ehkä nyt sen sijasta saan teiltä noista
oksista muutaman?»

»Aivan halusta», sanoi Iiri ja tarjosi muutamia kauniita oksia Arvolle,
joka kiinnitti ne napinläpeensä.

Lilli katsahti äkkiä Helviin, joka kyllä ymmärsi, mitä hän tunsi tällä
hetkellä.

Vähäinen musta pilvi nousi taivaalle, ja sitä nyt kaikki pelkäsivät,
sillä se näytti kovin uhkaavalta; mutta silloin Maija huusi: »Kahvi on
valmista!»

Aiottiin juuri ruveta kahville, kun samassa kuului kummallisia ääniä
kaurapellolta. Renki-vouti tuli juosten herrasväkensä luo ja sanoi
yht'oikoisesti: »Sianporsaat ovat menneet kaurapeltoon, jospa herrat ja
röökinät menisivät ajamaan niitä pois; en laskisi väkeä, koska pelkään
sateen saavuttavan.» Näin sanottuaan hän juoksi vastausta odottamatta
jälleen työhönsä.

Herrasväki rupesi nauramaan, ja Arvo virkkoi: »Hän on noin omituinen
aina, mutta kelpo työmies. Tulkaa, pojat, ajamaan niitä pois.»

»Me tulemme mukaan», sanoi Selja ja lähti juoksemaan.

»Mennään mekin», uskalsi Iiri ehdotella Lillille, joka olikin valmis
lähtemään. Mutta everstinna huusi:

»Lilli, mitäs ajattelet -- mennä nelijalkaisia ajamaan -- onko sellaista
kuultu?» Mutta Lilli ei enää kuullutkaan varoitusta, hän jo riensi kuten
keijukainen pitkin kaurapeltoa, jota hän nyt muiden muassa oli
porsaitten lisäksi tullut sotkemaan. Tuon nähtyään vouti parin piian
kanssa riensi pellolle ja huusi:

»Tulkaa pois sieltä, ei röökinöistä ole, näemmä, enemmän kuin
porsaistakaan.»

»Uh! Kuinka sinä saatat pitää tuollaista voutia?» sanoi everstinna.
»Minä panisin hänet heti pois. Hän on hirveän tyhmä. Ei hänessä ole
rahtuakaan educationia.»

»Hyvä kälyni, minun ei auta sitä katsoa. En ole ottanut häntä
seuralaisekseni, vaan työväkeni johtajaksi, ja sillä paikalla hän on
niin mainio, etten suinkaan häntä vapaaehtoisesti antaisi muille, en
edes kälylleni, jos häntä mielisit minulta ottaa.»

»En kuuna päivinä!»

Neitoset ja nuoret herrat tulivat pellolta. Pilvi kaatui toisaalle, ja
nyt ruvettiin rauhassa kahvia juomaan, joka, kuten kaikki vakuuttivat,
ei moneen aikaan ollut niin hyvältä maistunut kuin nyt täällä
tuoksuvalla niityllä koivujen siimeksessä.

Kun herrasväki oli juonut, sai Maija vielä niittyväellekin tarjota
kahvia ja vehnästä, ja hyvältä se heillekin maistui, se oli varma,
vaikka toikin vähän kuumuutta kuuman lisäksi.

Tyytyväisinä palasivat kaikki heinäniityltä. Seuraavana päivänä läksivät
rovasti Nurmen nuoret ja Iiri pois Ihalasta. Arvosta nuo suuret huoneet
nyt tuntuivat erittäin tyhjiltä, vaikka Lilli ja Akselkin vielä olivat
jäljellä. Illalla, kun hän maata pani, katseli hän tarkkaan pienen
laatikon sisällystä. Mitä tarkasteltavaa siinä oli? -- Eipä niin mitään,
ainoastaan muutama *mansikanoksa*.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Syksypuoli oli käsissä. Lintujen laulu oli jo tauonnut ja pelloilla
näkyi siellä ja täällä kuhilaita. Maamies rupesi iloiten kokoomaan
talteen, mitä Luoja armostansa oli antanut hänen saada työnsä palkaksi.

Everstin kartanossakin puuhattiin leikkuutalkoota. Taaven-muori oli
ruokia valmistelemassa. Jo talkoopäivän edellisenä iltana istui hän
Kartanon leivintuvassa perunoita raappimassa renki-voudin vaimon kanssa.
Tuli siinä muijien kesken puheeksi kaikenlaista. Tuumasivat muun muassa,
olisiko kaunis ilma talkoopäivänä ja paljoko väkeä tulisi kirkonkylästä.
»Keitähän nyt Seppälästä leikkaamaan tullee?» sanoi Taaven-muori.

»Kai maar Hely ja Kallu tulevat. Ei siitä Helyn naimisesta kuulu
mitään», virkkoi voudin vaimo.

»Ei ikään.»

»Semmoista se niitten kauniitten on -- maasta ei oteta ja taivaasta ei
anneta.»

»Hm, niin aina, kyllä se niin on -- ja kunpa ei vain olisi pahempaakin
--»

»Mitä, muori, tarkoitatte? Oletteko tekin kuullut puhuttavan
luutnantista?»

»Kyllähän siitä kaikki puhuvat -- yhtenäänhän tuo Seppälässä kulkee, nyt
varsinkin, kun hän on virasta eron ottanut tullaksensa Kartanon
isännäksi.»

»Tyttö rukka, joka on joutunut hänen viekoiteltavakseen! Kyllä niillä
herroilla on niitä vehkeitä.»

Kyökkipiika tuli kutsumaan Taaven-muoria illalliselle, joten akkojen
puheesta tuli loppu.

Seuraavana päivänä oli Kartanon pellolle kokoontunut koko joukko
leikkuuväkeä, kirkonkylästä melkein joka talosta. Seppälästä oli Hely ja
Kallu, pappilasta Hanna. Tyttö ei nyt ollenkaan ollut tyytyväinen, kun
ei nähnyt Marttia leikkuuväen joukossa. »Miksi ei Martti tullut?» kysyi
hän Helyltä.

»Siksi, että Kallu kehoitti häntä jäämään kotiin, jotta itse pääsisi.»

»Niin, täytyihän minun tulla, koska sinäkin tulit», vastasi Kallu.

»Ei sinun tule minuun mitään», intti Hely. »Minä olen missä minä olen,
ole sinä missä sinä olet», ja heilutellen sirppiään hän meni Hannan
kanssa toiselle saralle, jossa rupesivat ahkerasti leikkaamaan.

»Kuules, Hely», sanoi Hanna, »mitä sinä aina olet niin ynseä Kallua
kohtaan? Hän sinusta pitää sentään kovin paljon.»

»Sitäpä koetan estää, kosk'en hänestä huoli», vastasi Hely.

»Miksi olet muuttunut?»

Hanna aikoi juuri ruveta Helyä nuhtelemaan, mutta samassa renkivouti
heitä läheni sanoen:

»Vai kahden te täällä leikkaatte. Jahka minä käsken kolmannenkin, kyllä
näin leveälle saralle useampi tarvitaan. Seppälän Kallu, tule sinä
kolmanneksi.»

»Kartanon Miina, tule sinä tänne», sanoi Hely. »Tehköön Kallu kykkäitä
vain, emme me miesten kanssa kilpailemaan rupea.»

»Kas Helyä, jopa rupeaa voudin virkaa tekemään», viisasteli Kallu,
»koska määrää, mihin kunkin pitää menemän».

»Niin, tiedänhän, että sinä kyllä pian meidät jälkeesi jättäisit.»

Kartanon Miina tuli kolmanneksi, ja tytöt rupesivat ahkerasti
leikkaamaan, joten jättivät koko joukon luokoa sitelijöille. Vouti kulki
toiselta saralta toiselle ja teki kykkäitä siellä ja täällä. Nyt hän
pystyttämisessä auttoi Kallua, mutta aikoi juuri mennä toisaalle taas,
kun samassa Aksel luutnantti, joka Ahdon ja Pekon kanssa oli tullut
vainiolle, lausui: »Noh vouti, näkyyhän työ hyvin joutuvan -- eikö
niin?»

»Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla
kamppiaiset.»

Hely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen --
tyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli
silmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.

Ahto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja
Ahto huusi luutnantille: »Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne
oikein kauniisti.»

Aksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: »Tässä on, kas
näin paljon minä tuon.»

Kallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän
ivallisesti: »Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän
silakkaa hännästä ilmaan nosti.»

Luutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut
sitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen
kanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja
laulaa hyräili:

      »Ja minä poika se laulan vain,
      että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa.
      Ja kievarin Hely se kullaksein
      nyt piankin tulla taitaa.»

Luutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan
huusi samassa Helylle: »Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä
olen sen jo varsin unohtanut.»

Hely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä
näyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: »Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä
tehdään.»

»Koetetaanpa sitte», sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:
»Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.»

»Mitä minä teen? Joka päivä hänelle sanon, etten hänestä huoli, mutta
hän tekee kiusaa vain.»

Tämän sanottuaan hän taas riensi leikkaamaan. Kallu palasi sitomia
ottamaan ja kulkiessaan luutnantin sivutse hyräili hän ikäänkuin
itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Aksel sen kuuli:

      »Me emme kelpaa kilpailijoiksi
      korkeille herskapeille ja peille,
      On niitä kyllin röökinöitä
      herroille luutnanteille.»

Luutnantti ei ollut Kallun hyräilemistä kuulevinaan. Hän läksi
kumppaniensa luo, jotka nauraa hiivistelivät Kallun laulua, ja sanoi
Pekolle: »Mennään nyt edemmäksi katsomaan leikkuuväkeä.»

»Vaikka vain. Tule sinäkin, Ahto», vastasi Pekko.

»Kyllä», sanoi Ahto, »mutta mikä nyt on? Koko leikkuuväki seisoo sirpit
kädessä eikä leikkaa, ja kaikki sitelijät, nuo poikanulikat ja
tytönräppänät, juoksevat tuonne aidan päälle.»

»Katsokaa, tuolla menee Renkalan hääjoukko», sanoi pappilan Hanna.
»Eveliina on täydessä morsiuspuvussa vielä. Pitävät kaksipuoliset häät.
Hänet viedään nyt uuteen kotiin.»

»Kuka siinä ensimmäisenä ajaa?» kysyi vouti.

»Rovasti», vastasi Hanna, »ja sitte morsiuspari, sitte soittajat;
katsokaas vain, heillä on pelimannit ja musikantit. Nuo muut ovat
häävieraita.»

Hääjoukko ajoi aika vauhtia. Hevosia oli tätä matkaa varten jo
viikkokausia jyväväellä tallissa syötetty. Pian he ennättivät Renkalan
metsään, joten leikkuuväen ei sopinut heitä nähdä. »Kylästä heitä vielä
näkisi», sanoi Mäkipään Kreeta.

»Mutta sinne ei nyt mennä», virkkoi vouti.

»He ei, ei sinne enää joutuisikaan», vastasi Kreeta, »mutta jos siellä
olisi, niin paremmin näkisi kuin täällä. Rikkaan naimisen ehkä sai, tuo
Eveliina.»

»Hyvät hyvissä kauppaa käyvät», sanoi toinen akka. »Rikas on
Eveliinakin, mutta kuinka noissa varoissa sitte siunausta lienee --
kovasti niitä on kiskomisella koottu.»

Ahto ja Pekko kuuntelivat vähän aikaa akkojen juttuja, vaan läksivät
sitte luutnantin parissa Kartanoon, jättäen leikkuuväen, joka tuon
pienen huvituksen jälkeen leikkasi taas ikäänkuin uusin voimin.

Pekko ei jäänyt katselemaan, miten kamppiaisia vietettiin, vaan läksi
kotiin, sillä hän tahtoi olla Iirin seurassa sen vähäisen ajan, jona
kasvattisisar vielä oli kotona. Hänen vuoksensa Pekko oikeastaan oli
kotiin tullutkin, sillä muutaman päivän päästä Iirin jo piti lähtemän
uutta kotiansa järjestämään.

Kun Pekko kotiin ennätti, oli lukkarin perhe juuri ruvennut
päivälliselle, ja matami sanoi: »Tule syömään, et suinkaan sinä ruokaa
ole saanut, koska jo kotiin tulit.»

»Kyllä saanut olisin», vastasi Pekko, »mutta en tahtonut viipyä. Ahto
sinne jäi.»

»Oliko paljo leikkuuväkeä saatu kokoon?»

»Oli siellä niitä niin paljo, että vouti sanoi kamppiaiset saatavan jo
tänään.»

»Vai niin! Keitä kaikkia siellä olikaan?»

»En minä heistä tiedä. Kyllä vainiolla kävimme, mutta en minä heitä
kaikkia katsonut.»

»Oliko Hely?» kysyi Iiri.

»Oli, ja Kallu myöskin.»

»Sepä hyvä, että Kallukin oli.»

»Hm -- En usko, että Helystä ja Kallusta koskaan paria tulee», sanoi
Pekko.

»Kai maar se nyt sikseen jää, jos hän Iirin kanssa lähtee R:n pitäjään,
kuten tässä tuumittu on», sanoi matami, »mutta minä epäilen, että Hely
suostuu. Hän ei vastannut juuri mitään silloin, kun siitä täällä meidän
kesken oli puhetta.»

»Minä haluan häntä mukaani», sanoi Iiri. »Täti, pyydetään hänet tänne
huomenna, että saamme asiasta selvän.»

»Pyydetään vain. Mutta ei Seppälän emäntä hänestä luovu ennen
pyhäinpäivää, ja senpä vuoksi olenkin päättänyt, että Leena nyt ensin
menee kanssasi. Onhan Seppälän emäntä sentään ollut niin hyvä Helylle,
ettei häntä auta väkisin sieltä tahtoa.»

»Mutta täti, onhan täti itse sanonut, että Helyllä siellä Seppälässä on
monta vaaraa. Minä tahdon hänet pois; huomenna menen itse puhumaan
asiasta emännälle, eikä hän voi kieltää, kun oikein häntä pyydän Helyä
laskemaan.»

»Mene vain, mutta kyllä se turhaa on, ei emäntä häntä laske, en
luulekaan.»

Seuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä
vastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa
asiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: »Ettehän nyt kuitenkaan
saata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.»

»Enhän sitä vaatia saata», sanoi Iiri, »mutta kyllä häntä kovin
haluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin».

»Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin
tahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta
anna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee
sisarensa luo kuin mihinkään muualle.»

Hely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä
mukaansa R:n pitäjään. »Mutta en minä suostunut laskemaan sinua,
ennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin
vastahakoisesti.»

»Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä
mataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään
vastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle
pyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein
kauas.»

»Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!» huudahti Iiri. »Johan
se aikaa on päätetty!»

»En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi
tahtoisin -- mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt
kuitenkaan mitään tule.»

»Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua
väkisin saa», sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.

Iirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä
yksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: »Oi
jospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä
tapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee
sukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla
häntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään
-- --»

Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja
ikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein
sanonut: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi --» ja nuo
sanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. »Vaan eipä se emäntäkään
laskenut menemään.» Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta
yhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä -- miksikä
lienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen
elämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.




KAHDESTOISTA LUKU


Oli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli
lennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan,
mutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä
hakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi
Kartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen
vettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely
ei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn,
sillä hän puhui itsekseen: »Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun
en mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten
viitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon -- noh, sama se! En ole millänikään,
se ehkä on parasta?»

Vasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät.
Hän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: »Joko vihdoinkin luutnantti tulee?
Minä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole
ymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka
kuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin
kaikki ylhäiset naiset!»

»No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä
minä lähden Ruotsiin.»

»Ruotsiin! Vai niin -- ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään!
Tiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt,
miksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen
kyllä näen, että olette minut unhottanut.»

»Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen
muualle.»

»Leikkiä laskea -- se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että
unohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä
ylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää -- meistä siis
täytyy tulla ero --' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä
minä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa
teitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.»

»Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen
nuorukainen, olisin sinusta huolinut?» sanoi luutnantti. Kevytmielisesti
lisäsi hän vielä: »Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen -- tuo Kallu --
ota hänet.»

»Jota vaaditte minua torjumaan luotani --» vastasi Hely. »Kallu on
minulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa*
omaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! -- Menkää!
En tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!» Näin sanoen Hely
läksi kotiin kulkemaan.

»Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö --
hän ei ollut noblessia vailla. -- Mutta hän on nähnyt hienoja
matkustavaisia -- ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia
sivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.» Näin
miettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei
ollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. »Oi,
jospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!» ajatteli hän, ja
samassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: »Mitä
tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi». Hän oli jättänyt, sen hän
nyt liian myöhään ymmärsi. »Mutta pois täältä tahdon!» sanoi hän
itsekseen, »ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat
*huutotytön*, niinkuin *hänkin* minut unohti.»

Näin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa,
ja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi
päässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet --
mutta ei ollut aikaa -- Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä,
sillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin
saivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui
hänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä
virkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen
raskaasti huokailevaa rintaansa.

Tämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne
olleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten
vieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät
mitään huomanneet.

Lokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla
ilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea
tehtävä, mutta mennä täytyi.

Matami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. »Kuka kyökkiin tuli,
onko se Manta?» huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt
oli matamilla Leenan sijassa.

»Minä se vain olen», vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.

»Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua
kutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?»

Hely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: »Minä tulin varta vasten
sanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen
Helsinkiin.»

»Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin
menet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!»

»Mitäpä hän siitä sanoo -- ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me
olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään
hauskuutta ole.»

»Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut
sisarellista sydäntä?»

»No on, mutta hänen piiakseen minä kuitenkin tulisin, enhän minä muuksi
kelpaisi.»

»Ei sinulla siellä mitään kovempia töitä olisi. Hän hoitaa koulua, ja
sinä hoitaisit hänen pientä talouttaan.»

»En, kyllä minä Helsinkiin menen. Jo minä siitä Iirillekin syksyllä
puhuin.»

»Menet sinne vieraisiin oloihin! Mitäs ajattelet?»

»Entäpä tätä sitte -- Mitä minun väliä on -- olenhan huutotyttö vain»,
sanoi Hely katkerasti.

»Mihin sinä siellä sitte menet?»

»Kyllä minulla paikka on. Kartanon Loviisa, joka muutama vuosi takaperin
muutti Helsinkiin ja joutui siellä naimisiin työmies Niemelle, on
minulle paikan hankkinut. Puoleksi vuotta vain olen sitoutunut, jotta
sitte olen vapaa menemään muualle. Loviisan luo myöskin pääsisin. Hän
leipoo myydäkseen ja sanoi, että minä, jos tahtoisin, pääsisin hänen
kanssansa yhteen puulaakiin. Mutta kyllä minä sentään, nyt ensin
ainakin, menen palvelukseen.»

»On tuo vain hullua. Kun ei se meidän pappakaan ole kotona, että hänkin
sinua kieltäisi.»

»Suotta se kieltäminen olisi, kyllä minä kuitenkin lähden, ei se enää
auta.»

»Aina sinä olet oman pääsi pitänyt. Mene sitte, minne matkasi vie.»

»Niin kyllä -- minne matkani vie --» vastasi Hely surullisesti. Sitte
hän sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin.

Kotiin tultuaan pyysi hän, että emäntä antaisi hänelle päästökirjan.
»Menetkö sinä nyt tosiaankin Helsinkiin?» kysyi emäntä.

»Menen.»

»Olisit jäänyt tänne vain.»

»En, se ei sovi, minä olen jo kauan tuumannut tätä matkaa ja nyt minä
lähden.»

Emäntä meni toimittamaan Helylle päästötodistusta ja sanoi isännän
kamarista palattuaan: »Tässä se nyt on, ja hyväksi se tehtiin.» Ja hyvä
se olikin -- sellainen kuin kelvollisille palkollisille tavallisesti
annetaan. Siinä mainittiin, että hän oli uskollinen ja siivo
käytöksessään sekä oli tehnyt työnsä kaikin puolin isäntäväkensä
mieliksi.

Hely katsoi paperiliuskaan ja sanoi: »On tämä minulle liiankin hyvä.»
Hänellä oli nyt matkaansa varten kaikki, mitä tarvitsi. Muutaman päivän
kuluttua hänen jo täytyi jättää syntymäpitäjänsä. Pyhänä hän kävi
rippikirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen äitinsä haudalla. Siinä hän
itki, itki niin, kuten langennut ihmislapsi, joka tietää, että
Kristuksen veri ainoastaan voi hänet puhtaaksi saattaa.

Viimeisenä päivänä, jonka Hely oli kotona, meni hän Martin kanssa
lukkarin väelle ja pappilan Hannalle hyvästi-sanomaan. Martti oli
päässyt oppilaaksi Mustialaan ja oli nyt myöskin lähtevä pois
Seppälästä. Hän siis tahtoi sitä ennen vielä viimeisen kerran tavata
morsiantaan.

Lukkari ja matami olivat pahoillaan Helyn lähdöstä, mutta mitä he siihen
saattoivat tehdä. Matami vain oli kirjoittanut Iirille asiasta ja
käskenyt hänen pitää Leenan vastaiseksi, kunnes saisi sieltä pitäjästä
sopivan palvelijan.

»Millä tavoin sinä nyt lähdet Helsinkiin?» kysyi matami Helyltä.

»Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;
Martti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.»

»Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin
tietäähän, missä on, mutta junalla -- siellä istutaan kuin vankikopissa,
eikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.»

»Ei siellä kirkua tarvitsekaan», sanoi Martti. »Siellä istuu kuin
vörmaakissa vain.»

»Meidän tarvitsee jo mennä», muistutti Hely.

»Sinä lähdet nyt niin kauas», sanoi matami, »ettemme tiedä, koska sinut
näemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.»

»Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on»,
vastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:

»Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä
ihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään
niitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.»

Hely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen
silmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät
kauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.

Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely
läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi
puhuttavaa, jää tänne.»

»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»

Martti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. »Minä tahdon vielä
kerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun
vaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi
niin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat
kahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?»

»Ylenkatsonko? -- Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä
sinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää -- tahdoin näyttää,
etten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.»

»Mutta nyt! Hely! -- --»

»Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle.
Ylenkatso sinä minua.»

»Voi Hely! Hely!» sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois
kievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta
kenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti,
ja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:

»Kallu! Mihinkä menet?» Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos
ovesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan
kahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen
lujasti:

»Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!» Hän tarjosi Martille toisen
pullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.

»Mitä tällä tarkoitat, Kallu?» kysyi Martti. »Oletko hullu?»

»En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi», vastasi Kallu, »mutta juo, ei
tässä muuten elää jaksa. *Sinun* ja *minun* täytyy juoda --» ja hän otti
taas kulauksen, lisäten: »Mutta tuon kolmannen -- meri hänet nielköön
hänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö
sinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni
myöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!» -- Hän aikoi juuri
taas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne
molemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. »Poika
riivattu, mitä sinä teit!» huusi Kallu.

»Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies
tyrkytti minulle viinaa pullostansa», vastasi Martti aivan levollisesti.

»Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään
olen saanut kärsiä.»

»Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei
ole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään
rikos raskauta.»

»Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti,
minä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.»

»Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain
kärsimyksensä viinaan upottaa.» Martti otti lasinpalat lattialta ja vei
ne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.

»En jaksa syödä», vastasi Kallu.

»Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.»

»En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa
menemään päähäni.»

Martti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli
käskenyt.

Seuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit
lähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin
kalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta,
ainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että
tämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat?
Tuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.

Martti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla
Hely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä
saattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin
sanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa,
mutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi
kerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka
tavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän
lausui: »Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, -- eihän ihminen
tiedä, mitä tapahtuu, -- niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan
on veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää
siitä aina osa sinullekin.»

Hely puristi veljensä kättä -- kello soi, juna vihelsi ja Hely meni
vaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti
läksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.

Näin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle,
uusia kohtaloita koettelemaan.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut vastakerrotuista tapauksista, kun
eräs nuori, kalpea nainen seisoi Helsingin kauppatorin ääressä happamia
pehmeitä leipiä myymässä. Hän odotti levottomasti, että ostajia
ilmaantuisi, mutta myyjiä oli paljon. Ilma oli kylmä, harmaa kostea sumu
verhosi kaupunkia. Nainen, joka leipää myi, näkyi käyvän yhä
levottomammaksi, mutta vihdoin tuli joukko työmiehiä, jotka ostivat,
mitä hänellä sillä kertaa myytävänä oli. Nyt nainen huokeasti veti
tyhjät kopat käsirattaissaan torilta pois. Kiireesti hän astuskeli, vaan
matkaa yhä kesti vain, sillä hän asui Vinkkelikadun varrella. Tultuaan
erään rappeutuneen talon kohdalle, poikkesi hän pihaan, vei rattaat
vanhaan vajaan ja riensi sitte peräpihalla olevan matalan rakennuksen
portaita ylös. Huone, johon hän tuli, oli jotenkin iso, lautaseinällä
kahtia jaettu leivintupa. Levottoman kiihkeästi nainen avasi oven, joka
vei lautaseinän toiselle puolelle, ja tultuansa tuohon vähäiseen
huoneeseen, muuttui hänen muotonsa nähtävästi. Hänen huulensa
hymyilivät ja silmänsä katselivat erinomaisen lempeästi huoneessa olevaa
kätkyttä kohti, jossa viiden kuukauden vanha poika nukkui.

»Jumalan kiitos, hän nukkuu vielä», lausui nainen ja lisäsi: »Mutta
yksin ovat hänet jättäneet taas; Mauri raukka, jos olisit herännyt --
Kyllä niitä leipiä paistaisin -- mutta se myyminen, kun täytyy lapsensa
jättää, se on mitä ikävintä.» Näin hän puhui itseksensä, hiipi sitte
hiljaa ulos ovesta ja aukaisi jälleen toisen oven, joka vei
leipomohuoneen rinnalla olevaan kamariin. Siellä oli vaimo ja kolme
lasta. Vaimo istui pöydän ääressä syöttäen pienimmälle lapsellensa
velliä, ja kun lapsi oli lusikasta vähän maistanut, vei äiti aina lopun
omaan suuhunsa. Tätä hän jatkoi, kunnes sekä lapsen että hänen oma
vatsansa oli täynnä, ja olisi kenties jatkanut siksi, että vähän
liikaakin olisivat saaneet, ellei äsken mainittu nainen olisi tullut
sisään juuri parahiksi.

»Kas sinäkö, Hely, sieltä tulit. Ajattelin, kuka siellä kävi --»

»Niin minä, ja tässä on rahat», sanoi Hely ja laski ne pöydälle. »Kauan
sain seisoa tänään, ennenkuin leivät ostettiin, mutta sitte vihdoin
kuitenkin tuli joukko työmiehiä, jotka ottivat kaikki. Olin jo kovin
levoton Maurista, mutta poika nukkui vielä. Kyllä on surkeaa, kun täytyy
jättää lapsi yksin tuohon kylmään koppeloon. Lupasit kuitenkin sillä
aikaa, kuin poissa olin, antaa hänen maata täällä.»

»Ei hänellä hätää ollut, koska nukkui.»

»Entä jos olisi herännyt?»

»Kyllä häntä katsomaan olisin mennyt.»

Hely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista
kaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: »Tässä on leivät, ne pitää
sinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.»

»Niin olemme», vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa
luo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa,
ja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. »Voi lapsi raukka, millainen
lienee sinunkin kohtalosi maailmassa», sanoi Hely, ja kyyneleet
rupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin
jälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.

Tunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven
narahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori
tyttö seisoi oven suussa ja kysyi: »Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on
ilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?»

»Asuu», vastasi Hely.

»Minä toin tänne vaatteita pestäväksi», virkkoi tyttö.

»Kenenkä ne ovat?»

»Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen
kodissaan.»

»Kummallinen sattumus!» ajatteli Hely itsekseen. »Onni, että panin
ilmoituksen alle Loviisan nimen.» Sitte hän kysyi: »Onko täällä muita
kuin neiti?»

»On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on
koko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin
sairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.»

Hely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö
oli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen.
»Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi»,
sanoi Hely. »Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.»

Loviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski
hänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa
lapsensa luo.

»Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?» kysyi tyttö Loviisalta.

»Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi», vastasi Loviisa.
»Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.»

»Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut», sanoi tyttö, »ehkä jo
kaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois;
pestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä
niitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!» Ja puhelias tyttö läksi
vihdoinkin.

Loviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: »Aina sinä itket, Hely.
Mitä se itkemisestä paranee?»

Hely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun
Loviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: »Minä en kykene noita vaatteita
pesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä
tuon vettä ja katson lapset.»

»Sinä nyt olet kummallinen -- mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?»

»Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi», sanoi Hely. »En
missään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.»

»Vai niin -- -- kyllähän minäkin ne pesen», vastasi Loviisa ja meni
panemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: »Hm -- siinä näkyy olevan
joku salainen syy -- --»

Hely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja
pitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin
Loviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan
kiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.

Myöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui
syvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli
sammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu,
joka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten
lempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta
nyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:

      Tuu, tuu, tuutiluu,
      nuku lapsi kultanen!
      Äiti istuu valvoen,
      suru sydämessä.

      Tuu, tuu, tuutiluu.
      Eikä tule unikaan
      helmahansa ottamaan,
      suomaan lievitystä.

      Tuu, tuu, tuutiluu,
      kylmä on mun kotisen'.
      Nuku, lapsi kultanen,
      vaikka tuuli vinkuu.

      Tuu, tuu, tuutiluu,
      myrsky raivoo ulkona,
      suru äidin rinnassa
      viiltelee ja polttaa.

      Tuu, tuu, tuutiluu.
      Eipä tahra katuen,
      virtaillessa kyynelten,
      langenneesta poistu.

      Tuu, tuu, tuutiluu,
      nuku, lapsi viaton!
      Valvehella äiti on,
      uupuu murenesta.

      Tuu, tuu, tuutiluu.
      Vaan kun avaat silmäsi,
      silloin hetkeks' talttuvi
      kaikki mustat murheet.

Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat
hänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili
Jumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden.
»Herra Jumala», rukoili hän, »rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja
poista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.» Näin rukoiltuansa hän
vihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui,
kuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni
Mauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone
olikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.




KAHDESKYMMENES LUKU


Kolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi
oikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin.
Monessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja
koetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa,
nimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli
pannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä
pienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot
korkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti,
eikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi
keksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa
talonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä
metsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia
varten. Mutta isännät vastasivat: »Tokkohan tuosta mitään syntynee?
Mitähän Ihalan patruuna sanoo?»

Iirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä
täytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri
vanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja
neuvonantajan.

»Hyvää päivää, täti kulta!» sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen.
»Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne
patruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat
selvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas
lähden pois.»

»Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän
työllesi siunauksen antaa», sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin
mukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät
omaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin
vierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:

»Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt
oikeastaan on asiaa.»

»Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?»

»Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista
puutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää
on, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä
tarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota.
Nyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat
tulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi.
Minä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut
vastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen
havainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa
puoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri
maatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta
saisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.»

»Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän
rahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.»

»Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin
orpojen kotiin -- ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen
vähilläkin varoilla.»

»Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?»

»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.

»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä,
että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä -- kuten toivottavasti
tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He
eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä
kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää.
Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina
saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä
huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka -- tuskin on hän
koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen,
joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan,
saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen
varttuvan.»

»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»

»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän
ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin
innostuneet.»

»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että
siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.

Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian
puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt
kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo
kauan ollut täällä?»

»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari
tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin
tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä
kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.

»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen
aikaan», vastasi Iiri.

»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»

»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään
liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.»
Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»

»Mihin noin kiire?» sanoi patrunessa. »Onko asianne nyt jo selvillä?»

»Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää», vastasi Iiri,
luoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.

»Täti jää tänne täksi päiväksi», pyysi Arvo, »kun täti kerran vaivautui
mäestä ylös».

»Se kyllä on paras», sanoi patrunessa.

»No, minä jään sitte, koska niin tahdotte», vastasi neiti Joppe. »Mutta
nyt olen Iirin seuranpettäjä.»

»Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse», sanoi Iiri.

»Minä tulen teitä saattamaan», lausui Arvo. »Ilma on niin ihana ja
lämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme
toukokuun keskivälissä.»

Arvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja
Arvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet
sitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä
milloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen
mieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen
syynä -- vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi
jutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi
samassa:

»Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin
alakuloinen tällä haavaa.»

»Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.»

»Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka
vuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja
josta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa
edistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä
ymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.»

»Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia
se on, jota tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja
se minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia
tuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä,
sillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä
se menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!»

He olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi.
Mutta Arvo kysyi: »Puhuitteko isälleni tuumistanne?»

»Puhuin», vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.

Kun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo
lausui: »Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli
syynä, ja hän sanoi --»

»Että minä olin syypää, eikö niin?»

»Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja
että se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle
puhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei
isä hänen tointansa hyväksynyt -- mutta mitä hän siis isälle puhui?»

»Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua
vakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.»

»Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?»

»En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan.
Asian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo
nuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä
kieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, --
mutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen
toimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa,
että olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin
kaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun
kunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta
hän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi
vuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan
esimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään
paranee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.»

»No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.»

Hetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että
hänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.




YHDESKOLMATTA LUKU


»Missä patruuna ja maisteri nyt viipynevät, kun eivät kotiin tule?»
sanoi vanha Maija. »Eivätkö he tulekaan päivälliselle?»

»Tulevat kyllä», vastasi patrunessa. »Odotetaan vähän.»

»Vou, vou», haukkui Halli koira.

»Tuossa herrat jo tulevat. Tuota koira hassua, joka haukkuu omaa väkeä!
Kylläpä käy vanhaksi», sanoi Maija. »Kai nyt jo saa ruoan tuoda
pöydälle?»

»Ei vielä, se jäähtyy», vastasi patrunessa ja meni tulijoita vastaan.

»No miten kävi kokouksessa? Olen oikein utelias», sanoi hän
vastatulleille.

»Siellä meni kuten rasvotuilla rattailla. Orpolasten kotia ruvetaan
rakentamaan tulevana syksynä. Meidän opettajattaremme oli jo valmistanut
kysymystä niin pitkälle, että ukot olivat ehtineet ymmärtää ja harkita
asiaa, ja nyt se meni kokonaan itsestään. Se oli todellakin hauska
kokous! Maakauppias siellä vähän koetteli vastustella, mutta hänellä ei
näkynyt olevan mitään kannatusta pitäjäläisten puolelta.»

»Miten Iirikin ilostunee, kun saa sen kuulla», virkkoi patrunessa.

»Kyllä varmaankin», vastasi Arvo. »Tuo orpolasten koti on jo lapsesta
ollut hänen lempiaatteensa.»

»Mutta Iiristä muistan, että täällä on hänelle kirje, ja sen ehkä on
kiire. Kentiesi hän tahtoisi siihen vastata jotakin», sanoi patrunessa
ja huusi Sereä. Kun tyttö tuli, käski patrunessa häntä viemään kirjettä
opettajattarelle. Sere meni, ja Maija tuli kutsumaan herrasväkeä
ruoalle.

Päivällisen jälkeen, kun kello jo läheni viittä, meni Arvo äitinsä
kamariin kahvia juomaan. Ihalassa oli tapana, että viiden aikaan
kokoonnuttiin patrunessan huoneeseen kahville, oli kartanossa sitte
vieraita tahi ei. Arvo näytti erittäin miettivältä; olipa hän vähän
hajamielinenkin, kun hän jutteli isänsä kanssa kartanon maista. Patruuna
katsoi rouvaansa ja hymyili vähäisen -- he kyllä ymmärsivät, mikä
nuoriin hajamielisyyttä vaikuttaa. Hetken perästä patruuna läksi
kamariinsa, ja Arvo rupesi juttelemaan äitinsä kanssa.

»Mitä äiti sanoisi, jos minä menisin kihloihin?» kysyi hän
äkkiarvaamatta.

»Mitäpä minä siihen sanoisin. Minä otaksun, että valitset hyvän tytön,
joka voi sinut onnelliseksi tehdä. Olen ollut huomaavinani, että Lilli
sinua rakastaa -- hän on hyvä tyttö.»

»Lilli! Mitä minä sellaisella nukella tekisin? Ei hän ymmärrä, mitä
elämä ihmiseltä vaatii. Minä tahdon sellaisen, joka voi minua tukea
mielipiteissäni, samoin kuin minä häntä, sellaisen, joka voi olla minun
kumppaninani ja ystävänäni.»

»No, no, hyvä kyllä, mutta mistä nyt tuollaisen löydät? Onko hän jo
tiedossa?»

»On.»

»Kyllä minä jo kauan olen aavistanut, kuka hän on, ja luulen, että olet
hyvin valinnut», sanoi patrunessa.

Arvo ei puhunut mitään, vaan asteli pari kertaa lattian poikki ja lähti
sitte ulos kävelemään.

       *       *       *       *       *

Toukokuu oli loppupuolella ja luonto kokonaan uudistunut. Puut, pensaat
ja nurmet olivat uuteen viheriään pukuun verhoutuneet. Ihalan lahden
väreilevät aallot kimaltelivat auringon loisteessa kuten tähdet, ja
linnut livertelivät rannan lehtipuissa.

Tätä kaunista luontoa Iiri par'aikaa ihaili avatun ikkunan ääressä.
Koululapsilla oli lupaa, ja Iiri, vaikka hän kouluansa rakastikin, tunsi
nyt kuitenkin itsensä erittäin vapaaksi. Uuteen eloon virkistynyt luonto
varmaan myöskin vaikutti häneen. Joku tuli kyökkiin, ja Leena riensi
Iirin luo kirje kädessä.

»Kirje! Mistä?» huudahti Iiri.

»Ihalan Sere sen toi. Oli kai postissa tullut.»

»Tämä on Seljalta», sanoi Iiri. Leena meni toimiinsa, ja Iiri aukaisi
kirjeensä. Selja kirjoitti:

      »Kaivattu ystäväni!

Nyt, kun kesä jo pitkillä askeleilla lähenee ja lintuparvet toinen
toisensa perään rientävät tänne pohjolaan, rupean minäkin
malttamattomasti odottamaan sinua kotiin, että saisimme taas yhdessä
kävellä Orjankalliolle ja soudella lahdella y. m. Mutta miksikä sinä et
enää milloinkaan kirjoita, että halajat kotiin? Aina vain ilmoitat
viihtyväsi *erittäin* hyvin. Minä en ymmärrä, kuinka tuo koulutyö
saattaa olla niin erinomaisen hupaista. Kunpa vain ei siihen
viihtymiseen olisi jokin muu syy -- -- --

Minulla olisi niin äärettömän paljon kerrottavaa sinulle, etten
oikeastaan tiedä, mistä alkaisin, mutta otan nyt puheeksi sen, mikä
ensiksi mieleeni sattuu, ja jos näen, että kirje liiaksi venyy, niin
jätän muutaman asian siksi, kunnes toisemme tapaamme.

Ensiksikin tahdon kertoa lukkarista ja matamista, että he puuhaavat ja
laittavat huoneisiinsa uudet tapeetit, siksi kuin sinä kotiin tulet.
Matamin kaikki työt tapahtuvat tähän aikaan vain sen vuoksi, että sinä
tulet kotiin.

Pekko oli muutama viikko takaperin kotona. Hän oli oikein hienon hieno,
puhui Helsingin neitosista ja kaikenmoisista ylhäisistä piireistä,
uusista malleista, ja miten neitosilla pitää olla 'kissankorvat'
olkapäillä y. m. Kyllä poika luontonsa pitää, vaikka hän jo yhteen
aikaan oli muuttumaisillaan, -- muistathan, milloin se oli? -- Vahinko
vain, ettet sinä, Iiri, ottanut tehdäksesi hänestä miestä.

Kartanon Aksel on kihlannut serkkunsa Ragnhildin. Se nyt tuli
seuraukseksi hänen Ruotsin-matkastaan. Vanhemmat ovat äärettömän
iloissansa. He saavat nyt rikkaan miniän ja sitä paitsi -- 'noblessia'.
Lilli ei ole voinut hyvin; alakuloiselta hän myöskin näyttää. Minä
luulen jonkun sisällisen surun häntä kalvavan. Lilli parka on aina ollut
pintapuolinen, eikä sellainen ihminen vastoinkäymisen tullessa voi
suruansa kantaa, vaan sortuu. Helvi on tähän aikaan ollut usein hänen
luonaan, ja luulen, että hän tyvenellä ja vakavalla tavallaan voi
Lillille osottaa, missä rauhan lähde virtaa.

Helystä olen kuullut, ettei hän aio tulla kotipuoleensa. Kuten kesällä
puhuttiin, on hänellä lapsi, mutta hän kuuluu sentään tulevan hyvin
toimeen siellä Helsingissä. Martin luona kävimme ristiäisissä pari
viikkoa takaperin. Hänellä on oikein sievä koti. Luhtamäen torppa on
ihan muuttunut. Kyllä huomaa, että sen isäntä on Mustialassa oppia
käynyt. 'Mutta lapsen nimi?' -- kuulen sinun kysyvän. Niin, se on
yksinkertainen, sievä nimi: Elvi Johanna. Seppälän Kallu on nyt Martin
renkinä eli kumppanina. 'Kyllä Kallu vielä laulaa hyräilee työtä
tehdessään', sanoi Hanna, 'mutta eivät hänen laulunsa enää niin iloisia
ole kuin ennen, ja tiesi tulevatko milloinkaan --'

Sireenit ikkunani edessä ovat täydessä nupussa; siksi kuin tulet,
varmaan ensimmäiset kukat jo puhkeavat. Kuinka kaunista nyt lieneekään
Ihalan niemellä, jossa kansakoulu sijaitsee? Oikein tekisi mieleni
lentää luoksesi, mutta niin mahtava kuin ihminen onkin olevinaan, hän
siinä kohden kumminkin on varpusta kehnompi.

Jää hyvästi, rakas ystäväni! Terve tuloa kotiin ja ystäväsi

      Seljan luo.

J. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet
Parkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa,
ja ovatko taidollaan *erityisesti* miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota
taas'? --

      *Sama*.»

»Tuo ystävällinen Selja!» ajatteli Iiri, »aina hän minulle tietoja
lähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin --
mitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä
viihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? -- Sehän on
aivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? -- Niin,
-- ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä
on suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka,
hänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo
raukoille omat kodit.»

Iiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli
eräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana
istua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin
meni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää
hänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa
pelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän
huutolaisena oli ollut. »Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa,
minä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää -- mutta mitäpä hän
minua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä
halpa tyttö puhun.»

Niemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut,
ainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi
itsekseen laulamaan:

      Mä olen orpo tyttö vain,
      ken kuuntelee mun lauluain!
      Kun korpirastas raksuttaa,
      se yksin kyllä olla saa.

      Vaan jospa öisin rastaana,
      niin lauleleisin oksalla:
      Oi metsän hongat tulkaatte
      nyt kodiks' huutolaisille.

      Mutt' tyttö köyhä olen vain,
      ken kuuntelee mun lauluain?
      Ei mahtaviin se kaiukaan,
      se kuulumatta raukee vaan.

Kun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten
taivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot
rusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.

»Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo
hedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi
Iiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut
vakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut
onnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät
sydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? --»

»Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette
ollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia -- en
milloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua
lempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä
ystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on
niin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut,
että veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni
langennut raukka --» Iiri rupesi katkerasti itkemään.

»Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin!
Ja vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.»

»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»

»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.

Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului
sen liverrys näin:

»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät,
iätiiii --»




KAHDESKOLMATTA LUKU


»Turhaa se vain on, Hely, että sinä muutat pois», sanoi Niemen Loviisa.
»Mikäpä hätä sinun nyt enää on, kun poikakin on noin suuri.»

»Suuriko? -- Huomenna täyttää kaksi vuotta. Kahdeksas päivä kesäkuuta on
poika paran syntymäpäivä. Kyllä vain, Loviisa hyvä, parasta on, että
muutan. Yhä enemmän olen tullut siitä vakuutetuksi. Mutta kotipitäjääni
en voi mennä. Siellä en kehtaisi silmiäni näyttää, en työtä hankkia.
Vaan olen ajatellut, että muuttaisin R:n pitäjään. Iiri sisareni on
lempeänluontoinen, ja hänellä on anteeksiantavainen sydän. Hän olisi
ennen mielellään seurustellut minun kanssani ja opettanut minua, mutta
minä olin ylpeä enkä huolinut hänen neuvoistaan. Nyt vasta huomaan, että
kohtaloni ehkä olisi toisenlainen, jos enemmän olisin käynyt hänen
luonansa. Mutta se ei minua silloin huvittanut --»

»Millä minä sitte täällä tulen toimeen? -- Pyykit ja leipomiset ja
kaikki -- jäävät aivan minun niskoilleni --»

»Kyllä sinä toisen vuokraajan saat tänne. Sen olen jo toimittanut.»

»Niin, tuo leski, joka täällä kävi, -- vaan ennemmin minä sinut olisin
pitänyt.»

»Mutta minähän jäinkin tänne sillä ehdolla, että pääsisin pois heti, kun
toisen vuokraajan hankin sijaan.»

»Kyllä niin», sanoi Loviisa. Hän, joka oli jotenkin itsekäs nainen,
olisi halusta pitänyt Helyn, sillä häneltä riitti aina aikaa Loviisan
töihin, ja sen Loviisa kyllä arvasi, ettei toinen vuokraaja olisi yhtä
valmis häntä auttamaan.

»Kun eilen kävin tohtorin luona», kertoi Hely, »sanoi hän, että
sydämessäni on vika, ja kun minä tahdoin tietää, onko se vaarallista,
niin hän vastasi: 'Teidän pitää välttämän kovia mielenliikutuksia.' Minä
kysyin taas, mitäpä sitte saattaisi tulla tuosta kovasta
mielenliikutuksesta, ja hän vastasi: 'äkillinen kuolema'. Nuo sanat,
Loviisa hyvä, vaikuttivat sen, että minä tahdon muuttaa, en itseni
tähden, vaan Maurin, -- sillä kun minä kerran olen poissa, ottaa Iiri
kyllä pojan ja kasvattaa hänet kelvolliseksi. Hän ei salli, että Mauri
pannaan huudolle, sen kyllä tiedän.»

»Mitä sen sitte tekee, koska sinä tahdot mennä», sanoi Loviisa ja läksi
lastensa luo.

Pikku Mauri nukkui Helyn vuoteella. Hänen vaaleakiharainen pääkkösensä
oli sievä, ja kasvonsa erittäin hienopiirteiset. Hely katseli lastansa
ja huokasi, lausuen itseksensä: »Kuka sinua varjelee täällä maailmassa,
jos äiti sinulta viedään? -- Mitä raukka sanonkaan? Herra, suo anteeksi!
Mitä minä voin, ellet *sinä* ole apunani? Suojaa, Herra, tätä lasta,
niin hänen aina hyvin käy!»

Lohdutettuna rukouksestaan meni Hely nyt levollisena toimiinsa. Hän
rupesi etsimään kokoon vähiä tavaroitaan ja katsoi, mitä hänellä oli
sellaista, jota ei sopinut mukaan ottaa. Muutamia kapineita hän antoi
Loviisalle, ja toisia Loviisa häneltä osti halvasta hinnasta.

Parin päivän päästä oli hän aivan valmis lähtemään. Hän meni vain
tilaamaan ajuria, joka hänet veisi junalle. Pikku Mauri katseli
ikkunassa ja huusi tavan takaa: »Kohta Maui pääsee isolla hummalla
ajamaan, oikein suujella hummalla, joka huutaa pii.»

Loviisa Niemen lapset katselivat Mauria ikäänkuin jotakin etevänlaista
olentoa, kun tiesivät, että tuo pikkuinen leikkiveikka nyt pääsisi
matkustamaan. He eivät oikein ymmärtäneet, mimmoista se matkustaminen
oli, mutta jotakin semmoista se oli, jota isot ihmisetkin tekivät.

»Tuolla tulee äiti ja humma ja jattaat!» huudahti Mauri, joka näki Helyn
palaavan ajurin rattailla.

Nyt vasta, kun eronhetki tuli, huomasi Loviisa oikein, miten suuri apu
hänellä oli Helystä ollut ja miten hän tulisi häntä kaipaamaan. Hän
kiitti Helyä kaikesta hyvästä ja tuli saattamaan häntä junalle, jättäen
lapset siksi aikaa isän huostaan.

Heidän tultuansa asemalle seisoi Loviisa Maurin vieressä, sillä aikaa
kuin Hely toimitti kapineitansa junaan. Eräs nuori komea neiti käveli
edestakaisin asemahuoneessa ja katsahti pikku Mauriin, joka seisoi
Loviisan vieressä.

»Katsoppas», sanoi neiti eräälle tuttavalleen, »eikö tuo lapsi ole
ihmeen kaunis! Olen oikein huvikseni katsellut häntä -- ja tiedätkö
miksi?»

»Tietysti siksi, että hän on kaunis lapsi.»

»Ei, mutta hän on ihmeellisesti sulhoni näköinen. Nuo kiharat ja hienot
kasvonpiirteet ovat aivan samanlaiset kuin Akselin. Silmät vain on
lapsella ruskeat, mutta sulhollani siniset.»

»Tuommoisia morsiamet ovat. Kun jotakin kaunista näkevät, saa se kohta
heidän valittunsa muodon, ja niin, Ragnhild, on sinunkin laitasi.»

Juna vihelsi ja Mauri huudahti iloissaan: »Iso humma huutaa pii --»

»Mitä hän sanoo?» kysyi Ragnhild ruotsiksi, sillä hän ei ensinkään
ymmärtänyt suomea.

Loviisa selitti, mitä poika sanoi, ja Ragnhild hymyili sekä antoi
pojalle appelsiinin. Samassa Hely tuli poikansa luo ja loi kiitollisen
katseen komeaan neitoseen, joka oli osottanut hyvyyttä hänen lastansa
kohtaan. Tuolla appelsiinilla oli neito ainiaaksi voittanut äidin
sydämen.

Juna vihelsi taas, ja Hely meni Maurin kanssa kolmannen luokan vaunuun,
mutta Ragnhild Aateli toisen luokan. Hänen kumppaninsa, eräs Helsingissä
asuva sukulainen, huusi hänelle vielä: »Vie paljo terveisiä setä ja
täti Aatelille sekä sulhasellesi ja Lillille.»

»Kiitos, kiitos!» vastasi Ragnhild, ja juna lähti liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Kylässä lähellä Ihalan kartanoa asui eräs suutarinleski kuusivuotiaan
poikansa kanssa omissa huoneissaan. Lesken asunto oli tilava, sillä
siinä oli kaksi kamaria ja kyökki; nyt kesällä varsinkin olivat huoneet
melkein aina tyhjänä, kun poika juoksenteli ulkona ja leski istui
portailla ompelemassa. Niin istui hän eräänä iltana, kun nainen ja pieni
poika tulivat ajaen rattailla, jotka seisahtuivat lesken portille.

Nainen astui rattailta ja otti pojan mukaansa sekä käski kyytimiehen
odottaa. Hän tuli nyt lesken luo ja sanoi: »Olen kuulustellut, olisiko
tässä kylässä jollakulla huonetta vuokrattavana, sillä minä tahtoisin
asettua tänne asumaan, ja minut osotettiin teidän luoksenne.»

»Kyllä tässä tilaa on, jos muuten sovimme», vastasi leski. Nainen
suostui maksamaan, mitä leski vaati vuokraa, ja niin oli kaupat tehty.

»Tässä on muuttokirjani, tahdotteko nähdä? Minun täytyy mennä viemään
sitä pappilaan.»

»Hely Antintytär Antinen --» luki leski, »ja Mauri Helynpoika -- Hm, hän
on siis isätön lapsi? --»

»On», vastasi Hely alakuloisena.

»Eikö teillä täällä ole keitään tuttavia.»

»Kansakoulunopettajattaren tunnen», sanoi Hely.

»Vai niin. Kannetaanko nyt kapineet sisälle?»

»Kyllä.» Hely meni maksamaan kyytimiehelle; sitte hän kantoi sisään ne
vähät tavarat, mitä hänellä oli, ja mies läksi matkoihinsa.

Mauri juoksi pitkin pihaa lesken pojan eli Juskan kanssa. Tämä laveampi
tila tuntui lapselle oudoksesta hauskalta, sillä ei Helsingissä ollut
sellaista viheriäistä pihaa kuin täällä. Tavan takaa hän tuli äitinsä
luo juttelemaan, että Juska oli näyttänyt hänelle jotakin uutta.

Hely asetti kaikki kapineensa paikoillensa. Ullakolle hän sai laskea,
mitä hän ei joka päivä tarvinnut. Ruokatavaroita oli hänellä myöskin
vähän, ja ne hän vei lesken ruoka-aittaan, joka oli laitettu huoneitten
alle. Juuri kun hän kantoi sinne ryynipussejansa, tuli Mauri juosten
hänen luoksensa ja huudahti: »Äiti, äiti! Juska näytti Mauille pienen,
pikkuisen valkoisen humman, ja se sanoi: öh, öh.» Juska juoksi perässä
huutaen:

»Porsas se on! Ei se mikään humma ole, sianporsas vain.» Siis Mauri jo
sai tietää, mimmoinen elävä porsas on.

Ilta oli kulunut Helyn puuhatessa, ja hän huusi Mauria illallista
syömään. Kun poika tuli, otti Hely hänet syliinsä, ja lapsi, joka oli
juoksemisestaan ja matkasta väsynyt, ei jaksanut paljoa syödä, vaan
nukkui siihen. Hely riisui vaatteet pojan yltä ja laski hänet hiljaa
vuoteellensa. Mauri nukkui lapsen levollista unta, mutta äiti istui
vielä kauan juttelemassa suutarinlesken kanssa. Hän kysyi, saisiko
täällä helposti työnansiota, ja minkälaista. -- Leski sanoi, että
Ihalasta saisi kehruuta ja kaikenlaista ompelutyötä. »Mutta minä olen
myöskin ommellut vaatteita kyläläisille, joten teidän sopii minun
kanssani yhdessä ruveta ompelemaan. Minulle tuodaan työtä niin paljon,
etten ajoissa joudu kaikkia valmiiksi saamaan.» Tämä osotti, että
Helyllä toimeentulon puolesta oli hyvät toiveet.

Vihdoin Hely kysyi, mitä opettajattaresta pidettiin, ja leski vastasi:
»Hänestä kaikki pitävät, sillä lapset ovat koulussa tulleet paljon
tottelevaisemmiksi, ja hän on kovin toimelias ja tekee kaikin puolin
työtä kansan hyväksi. Nyt hän on saanut toimeen, että syksyllä ruvetaan
rakentamaan lastenkotia, jossa kaikki orvot saavat kodin. Kyllä Ihalan
patruuna ja Arvo maisteri sen oikeastaan saivat aikaan kokouksessa,
vaikka vastustajia silloinkin löytyi. Maakauppias varsinkin oli
koettanut heitä vastustaa ja vieläpä yllyttää muitakin ihmisiä, mutta
opettajatar oli jo moniaalla puhunut asian tärkeydestä, niin ettei
siihen maakauppias mitään voinut, varsinkaan kun patruuna otti asian
haltuunsa. Tuo maakauppias kuuluu sitäpaitsi olevan roistomainen;
mieshän muutti tänne nykyään. Hänellä kuuluu olleen suuri talo, mutta
tuhlasi kaikki. Rouvan isä, Renkalan rusthollari, oli sitte auttanut
häntä, joten pääsi alkuun ja rupesi täällä kauppaa pitämään, mutta
kauppias ryyppää ja rouvan sanotaan juovan ämmien kanssa kahvia.»

»Vai tänne hänkin on tullut», sanoi Hely. »Ja noinko Renkalan rahat
menevät?»

»Tunnetteko heidät?»

»Tunnen minä Renkalan ja hänen tyttärensä. Mutta nyt minua jo väsyttää
niin kovin, että täytyy mennä maata.»

»Niin, kyllä maar, kello on jo yksitoista; minäkin tässä näin kauan
löpisen enkä muista, että olette matkastakin väsynyt; mutta oli kovin
hauska jutella, kun kerran puhekumppanin sain», sanoi leski ja läksi
kamariinsa.

Jättäen kaikki huolensa Jumalan haltuun vaipui Hely väsyneenä makeaan
uneen uudessa kodissaan.




KOLMASKOLMATTA LUKU


Kesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita
joka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se
vain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä
kaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin,
joihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä
suutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi
siinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi,
täytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut
siitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa.
Jokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä
kieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa
muistanut.

Eräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja
Hely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: »Olipa hyvä, että poika oli
sisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia,
että jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua
hevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni
morsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar
ovat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä
nyt vasta on ruvettu puhumaan.»

Hely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi
voivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.

Leski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: »Se on
varmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.»

Mutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. »Iirikö menee tuohon sukuun?»
-- ajatteli hän. »Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee.
Ihalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa
sisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.'
-- Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä
kelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin
äidiksi rupeaa.»

Parin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla
ompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat
pihassa.

Samassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen
ohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset
juoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli
kuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja
hänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei
jaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.

»Pois sieltä takaa!» huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel
sieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa.
Silloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli
sattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan
Juskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely
oli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän
kirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle.
Päästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni
porttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel
näki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen
täytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja
riensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: »Aja!» Vaan kun
hevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: »Aksel, älä anna hänen
ajaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.»

»Älä mene, armas Ragnhildini -- se vaikuttaa sinun hermoihisi -- -- ja
--»

»Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!»

»Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja
parkumisia -- vähäinen piiskan näpähys -- mitä tuo nyt oli -- Minä
lupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja
sinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.»

»Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne,
minä menen yksin», ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan
hevosia.

Aksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia
luopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi
Aksel hänelle: »Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla
samoin. Saat sitte mennä yksin.» Ja Ragnhild meni.

He olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild
astui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei
enää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: »Mitenkä Aksel saattaa
olla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten
vieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä
oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko
hän pahoinkin loukkaantunut -- mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä
oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili
kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.

Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä
rievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin
kasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi
heti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi
myöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin
antanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän
vakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu
nyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä
oli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi
pois, luvaten tulla pian jälleen.

Kun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi
kuitenkin: »Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?»

»Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten
pikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli
hänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi,
että tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta
erittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan
puhua -- vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri
olisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.»

»Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on», sanoi Aksel.

»Minä menen sinne itse», vastasi Ragnhild, »ja otan Iirin mukaani, sillä
he eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua».

»Se on tarpeetonta.»

»Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse
tule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit
jotakin; miksi olet noin kummallinen?»

Akselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin
tulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: »Kas tuolla Arvo ja
Iirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!»

Suutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat
ohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen
lapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä -- se aika, jolloin hän
vielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. »Se
aika» -- ajatteli hän, »se on ollut ja mennyt -- mutta pian, jo pian
uusi aamu koittaa --» Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen:
»Tässä, tässä on kuolema -- ahdistus alkaa jo.» Äkisti hän nyt laski
nukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi
kirjoittamaan seuraavaa:

      »Martti rakas!

Kohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan
asemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina
olisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka
vähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt
apuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa,
sillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei
salli mielenliikutusta -- niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole
voinut välttää -- -- se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta
hetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni
lähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan
sukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun
armoleipää syömään -- -- Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja
Hanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan,
sellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii
totuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin
lukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen
teille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä
olen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän
sinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit
poikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän
toivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle
Maurilleni! Herra *teitä* ja *häntä* suojelkoon! Nyt menen halusta pois.
Kristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni -- --

      Hely.»

Kirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen
lesken luo, sanoen: »Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä
kirje K:n pitäjään Martti veljelleni.»

»Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?» kysyi leski.

»Olen», vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle,
mutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla
vuoteelle.

Leski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan
kamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan,
joka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän
toipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko
yön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: »Hän ei
ole vielä tullut -- tuo muhkea hyvä neito --» Hely puhui katkonaisesti,
sillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui
vuoteellensa ja jatkoi taas: »Sanokaa viimeiset terveiset
opettajattarelle -- hän on minun sisareni!»

»Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!» huudahti leski. Mutta Hely huokasi
kerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin
vuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei
siinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois
kaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.

Tunti ehkä oli kulunut tämän tapauksen jälkeen, kun Ragnhild ja Iiri
kiirein askelin lähenivät suutarinlesken asuntoa. Leski meni portaille
heitä vastaan ja sanoi: »Myöhään tulitte, hän on nyt kuollut.»

»Mitä sanotte, onko lapsi kuollut?» kysyi Iiri.

»Ei, mutta äiti. En tiedä, ottiko tuo tapaus häneen niin kovasti, vai
mikä lienee ollut, mutta hän kävi vain kovin huonoksi, vaikka tänne
hierojankin toin. Heikko hän, vainaja, aina oli, mutta en minä hänessä
mitään erinomaista vikaa muuten ole havainnut. Tuo muori, joka häntä
hieromassa kävi, sanoo hänen saaneen sydämenhalvauksen. Niin, hän käski,
vainaja, minua sanomaan opettajattarelle hänen viimeiset terveisensä --
sanoi olevansa teidän sisarenne.»

»Sisareni! Hyvä Jumala! Se on siis Hely! Laskekaa minut häntä
katsomaan!» Iiri juoksi sisälle, ja siellä makasi Hely, tuo ennen
kukoistava kestikievarityttö, kalpeana vuoteellaan. Siinä oli kukkanen,
taitettu, armottomasti tallattu, myrskyyn viskattu --

Iiri laski polvilleen vuoteen viereen ja itki sisar-raukkansa kohtaloa.
Tässä rukoili hän Jumalaa avuksensa, jotta hän voisi koko elämänsä
aikana tehdä työtä kansansa kohottamiseksi, sillä tässä, hänen ja
sisarensa kohtalossa, hän näki kasvatuksen eri vaikutukset.

Ragnhild oli hämmästyksissään kaikesta, mitä näki, mutta kun Iiri
selitti hänelle asiat, kävi hän miettiväksi. Iiri kyseli leskeltä, koska
Hely oli tullut asumaan hänen luoksensa, ja leski vastasi:

»Tuossa hän, vainaja, tuli kesäkuun kahdentenatoista päivänä. Minä
istuin tuolla portailla ompelemassa, kun rattaat seisattuivat portin
eteen -- se ehkä oli noin kuuden aikaan iltapäivästä, niin se
muistaakseni oli -- hän talutti Mauria kädestä ja kysyi, olisiko minulla
huonetta vuokrattavana. Häntä oli neuvottu minun luokseni, kun kylässä
tiesivät, että minulla on runsaanpuolisesti näitä huoneita. Sitte hän,
vainaja, näytti paperinsa, ja kun minä näin, että hänellä oli hyvät
paperit, paitsi tuossa yhdessä asiassa, jonka röökinät tietävät, niin
teimme heti kaupat, enkä minä sitä ole katunut. Kyllä hän on ollut siivo
ihminen ja minullekin hauskuutena ja apuna.»

Mauri tuotiin nyt tätinsä nähtäville. Hän oli puhtaaksi pesty ja hyvissä
vaatteissa. Kun poika näki äitinsä, sanoi hän: »Hejää jo, äiti, älä noin
kauan makaa!»

»Anna äidin nukkua ja tule tädin luo, tule tädin omaksi pojaksi», lausui
Iiri ja tarjosi hänelle makeisia.

»Äitin poika Maui on», sanoi lapsi ja rupesi itkemään, mutta Iiri
varoitti: »Ole hiljaa, pikku Mauri, että äiti saa nukkua.» Sitte hän
pyysi suutarinleskeä toimittamaan kaikki, mitä kuolleen viimeistä pukua
varten tarvittaisiin, jätti leskelle rahoja sekä lupasi pian tulla
takaisin. Maurin hän vei mukaansa.

Ihalan lähelle tultuansa sanoi Iiri Ragnhildille: »Kerro sinä Ihalassa,
mitä on tapahtunut, minä vien Maurin kotiin.»

»Kyllä», sanoi Ragnhild, »mutta Iiri, vastaa minulle yhteen
kysymykseen: Tunsiko Aksel sisartasi?»

»Tunsi», vastasi Iiri lyhyesti.

»Kuules, Iiri! On ikäänkuin jotakin olisi olemassa Akselin ja minun
välissä, -- joku salaisuus -- -- Meidän välimme ei ole enää kuten ennen
-- minä en saata luottamuksella häneen turvata. Siitä asti, kuin tänne
tulin, on hän ollut minulle käsittämätön. Hän on kohtelias ja
ystävällinen, mutta kuitenkin hänessä on jotakin vierasta ja epäsuoraa.
-- jotakin levotonta --»

»Puhu hänelle suoraan, mitä ajattelet, ja kysy siitä, mitä epäilet --»

»En, hänen täytyy itse minulle puhua, miksi hän ei tullut kanssani
lesken asunnolle. Oli suuri loukkaus minua kohtaan, ettei hän tullut,
mutta -- minä rupean jo aavistamaan, mikä siihen oli syynä.»

»Teidän välinne ei sillä tavalla hyvänä pysy, jos noin punnitset, kenen
velvollisuutena ensi askeleen ottaminen on.»

»Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat
toisiansa tuntemaan -- niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt
vasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin», sanoi Ragnhild ja läksi
lehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin
kanssa.

Kotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi
heti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi
poikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin
mietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä
oli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen
hoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö
Arvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä,
kenen lapsi pikku Mauri on? »Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan
minulla ollut juhannushetkeni -- mitä tarvitsee minun pyytää enempää!»
ajatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: »Voiko Arvo sitte
milloinkaan tulla onnelliseksi -- hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta --
se on kuitenkin velvollisuuteni --»

Iiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:

      »Arvo rakas!

Suo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan -- itse olen
myöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään.
Niin, kallis ystäväni -- siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää
-- minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme.
Velvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä
häntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi
sallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan
kotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt
katkeralta tuntuu -- mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin,
kun hän velvollisuutensa täyttää -- --»

Iiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni.
Se oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut
suutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että
Iiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä
kädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki
hämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti:
»Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon
pojan tähden sinusta luopuisin -- en milloinkaan!» -- Samassa hän muisti
isoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa
kirjoittanut, ja sanoi innostuneena: »Minä sanon sinulle, kuten isoisäni
kerran sanoi morsiamelleen:

      'Ennenpä kyyhky pieni
      armaastaan eriää,
      kuin sinua, kallis Iiri,
      sun sulhos hylkäjää!'

Se ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme
turhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja
me alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.»

»Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä
kärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo
näyttää, mutta --»

»Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen
vanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.»

»Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu
siitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.»

»Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei
ihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole
sellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin
silloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta
poskiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa», lausui Arvo, ja painaen
suutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.

Maurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä
koetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika,
joka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän
päästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi,
kun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.

Seuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun
poika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää
pyytänyt äidin luo. --

Kolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri
näki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat
aamukävelyllä ja katselivat maitansa -- mutta yht'äkkiä he kääntyivät
suorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän
melkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.

»Hyvää päivää, Iiri!» sanoi patruuna. »Olemme sinua kaivanneet kovasti.
Tuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!»
-- Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa
Leenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:

»Täti! Viejaita tuli, Maui näki!»

»Vai niin, tuossapa hän on», sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä.
»Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle
rukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään -- tämä
olisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa
hänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo
ainoa vika, mikä sinussa on -- epäluulo vapaasukuisia kohtaan --
haihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Iiri, »minä luulin tekeväni oikein, mutta
äärettömällä ilolla myönnän erehdykseni». Sitä sanoessaan oli hän niin
onnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.

»Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani», sanoi
patrunessa, »sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen,
ja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.»

»Tule nyt meidän seurassamme Ihalaan, sillä Arvo sinua kovasti kaipaa.
Sitäpaitsi Aksel ja Ragnhild lähtevät tänään», virkkoi patruuna.

»Joko nyt! Eihän heidän ollut aikomus lähteä näin pian.»

»Ei, mutta minä pelkään, että heidän välinsä kohta alenee
jäätymäkohtaan», pilkkasi patruuna.

Samassa aukeni ovi ja Martti astui sisälle.

»Martti!» huudahti Iiri. »Oletko saanut täältä mitään tietoja, minä kun
vasta eilen sinulle kirjoitin?»

»Olen», vastasi Martti, »vaikken sinun kirjettäsi ole saanut».

Iiri esitteli veljensä Ihalan haltijoille. Silloin huomasi Martti
myöskin Maurin, joka leikitteli lattialla eläinkirja sylissä, ja sanoi:
»Tuossa kai on sisar-vainajani poika. Minä tulin häntä noutamaan meidän
pikku Elvillemme veljeksi ja leikkitoveriksi.»

»Et suinkaan! Kyllä minä hänet pidän», vastasi Iiri.

»Ei maar; sisareni kirjoitti minulle, kun tunsi kuolemansa lähenevän, ja
pyysi, että minä ottaisin Maurin luokseni, ja minä tahdon
välttämättömästi täyttää hänen toivomuksensa.» Martti otti Helyn kirjeen
taskustansa ja antoi sen Iirille luettavaksi.

Iiri luki kirjeen ja pyysi sitte patrunessaa lukemaan. Sen tehtyänsä
patrunessa sanoi:

»Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia.
Kuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä
pidettävä.»

He läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään
ja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille.
Onnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin,
tuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: »Minä luulen, että olette
nyt vielä onnellisempia kuin ennen.»

Vähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni
kotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.

Seuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä
saattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja
vieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset
maahanpaniaiset illalla.

Maanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui
aikaisin maailmaa koettelemaan.




NELJÄSKOLMATTA LUKU


Taas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja,
vuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla,
olivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki
lehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta
kohti; ja »Kevät on tullut!» kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli
se kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa
koko talven aikana oli puuhattu ja varustettu -- heidän hääpäivänsä,
kesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu
paikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan
niemellä.

Koululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein
limojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.

Vieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut
monelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa,
vaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: »Mitenkä Arvo
saattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance!
Minä en suinkaan häihin mene!»

Lilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo
auttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä
katkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi
kuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut
kukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena,
keveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.

Kouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti
Nurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä
uusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä -- se oli Pekon
morsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä
senaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa
kotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa -- Ragnhild
ei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli
purkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt
morsiuslahjaksi.

Helvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada
hänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja
oranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse
ostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri
olisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta,
mutta neiti Joppe sanoi: »Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen
liian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä
sydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean
lahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä
kantamaan.»

Kun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin
ihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: »Oi
ihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!»

Lukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt
kartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä
tervehtimään, sanoi hän jokaiselle: »Hyvää päivää, terveisiä meidän
pitäjästä!»

Kun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian
sulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat
neitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi
tehtävänsä.

Vihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä
varten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan
sellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja
patrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli
öljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.

Sitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin.
Soitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset
katselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän
nuoruudessaan ja heidän häissään, -- vaan epäilemättä jotakin erilaista
oli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin
hauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun
kaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: »Kyllä kantokin kaunis on,
kun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain
halvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä
ollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa
viehättää, herroja varsinkin.»

Lukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva
rupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut
sukukartanon emännäksi.

»Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut», myönsi matami.
»Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo
naidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.»

Nimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän
ymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: »Mikä virka
teidän tulevan miniänne isällä on?»

»Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman
kielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla
tavattoman suuri oppi ja tieto.»

Nimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas:
»Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?»

»Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva,
ei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he
kun ovat vanhat tuttavat.»

»Kyllä kai», vastasi nimismiehen rouva. »Mutta kuka tulee hoitamaan
lastenkotia?»

»Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja
muutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi
Iiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet -- sanovat, että lapset
paremmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja
kyllä kai se niin onkin.»

Martti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen
istumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä
Martin rinnalle, sanoen: »Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole
kuullut, kuinka Mauri viihtyy.»

»Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja
on kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin.
Hauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä
hellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun
tapaan Kallun perässä joka paikkaan.»

»Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä
molemmat ovat kadottaneet», sanoi Iiri vakavasti.

Hääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat
ottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle
tanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty,
valitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo
sulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan
ruunuvouti. -- Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä
ruunuvoudin häihin.

Kun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin
illallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: »Tuota
taas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas,
olisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin
ensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin,
ja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen --
mutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.»

Puheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui
lämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen
mielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden
muassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että
morsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut
pelätä hänen haluavan pois. »Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia
henkilöitä», lausui rovasti, »ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut
täällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa
orpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa,
että voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole
huutolaisia enää!»

Tähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.

Hääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön
hiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:

Lempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät, iät iätiiii
--





End of the Project Gutenberg EBook of Huutolaiset, by Theodolinda Hahnsson

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HUUTOLAISET ***

***** This file should be named 14802-8.txt or 14802-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/4/8/0/14802/

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.