The Project Gutenberg EBook of Kissanporras, by Hermann Sudermann

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Kissanporras

Author: Hermann Sudermann

Release Date: May 19, 2004 [EBook #12382]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KISSANPORRAS ***




Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders






KISSANPORRAS.

(Der Katzensteg)

ROMAANI


Kirjoittanut

HERMANN SUDERMANN


Suomentanut Juho Ahava


1909




I.


Rauha oli tehty. Maailma, jota korsikkalainen oli puolen ihmisikää
uskaltanut pitää leikkipallonaan, tunsi jälleen itsensä.

Runneltuna, revittynä, vuotaen verta tuhansista haavoistaan, täytenään
taistelutantereita kuin märkiviä paiseita, puoleksi hautuumaana ja
puoleksi raunioina--sellaisena se jälleen löysi itsensä.

Mutta ihmiskunta, joka vastikään oli vapautunut, ei aavistanut mitään
omasta kurjuudestaan.--Jos maata, josta se sai leipänsä, oli
lannotettu verelläkin--hyvä vaan! Sittepähän se vastedes kantoi
runsaamman hedelmän. Jos luodit ja pistimet olivatkin harventaneet
ihmisten rivejä, mitäs siitä?--Olipahan jälelle jääneillä enemmän
tilaa ojennella käsivarsiaan.

Pääsihän jälleen liikkumaan, kun väentungosta hieman oli hajotettu.

Katkeamaton riemuhuuto kajahti taivasta kohden Gibraltarin kallioilta
aina Nordkapiin saakka.--Jokaisessa kellonnuorassa riippui tempova
poikanen, jokaiselta alttarilta, jokaisesta majasta kohosi
kiitosrukous.----Surevat piiloutuivat, heidän valituksensa
tukehtuivat kiitosvirsiin, heidän kyynelensä imi maa samalla
kylmäkiskoisuudella, jolla oli juonut kaatuneiden veripisaratkin.

Keväisen kauneuden keskellä oli Pariisissa rauhansopimus
allekirjotettu.----Verilätäköissä kukkivat liljat, ja romuhuoneista
tuotiin verenkostuttamat liljaliput. Bourbonit ryömivät esiin
nurkistaan, joihin heidät Roberspierren partaveitsi oli ajanut,
hieroivat unisia silmiään ja alkoivat iloisina hallita. Unhottaneet
eivät he olleet mitään, oppineet ainoastaan kauniin uuden sanan
Talleyrandin aapisesta. Tämä sana oli: vallanperimysoikeus.

Muulla maailmalla oli niin paljo tekemistä omissa asioissaan, oli
niin paljo voitonseppeleitä sidottavana ja tervehdysmaljoja
kallisteltavana, ettei se joutanut tästä ilveilystä välittämään.

Odotuksen kuumeen punehduttamina tuijottivat kaikki silmät länttä
kohden, josta heidän piti saapua, sankarien, laakereilla
seppelöityjen, heidän, jotka pyhän kotiturpeen puolesta, vaimojen ja
lasten, oikeuden ja isänmaan puolesta olivat olleet valmiit uhraamaan
henkensä ja verensä korsikkalaisen hurmahengen tulikitaan. He olivat
ajaneet häntä takaa hänen perimäiseen luolaansa saakka, kunnes hän
sidottuna oli virunut heidän jaloissaan.

Saksan tammet olivat juuri pukeutuneet viheriään, joutuakseen heti
ilakoiden ryöstettäviksi, kun voittajat alkoivat palata.

Etupäässä--iloisina, hilpeän vapaina parvina--palasi isänmaan ylpeys
ja kukka, rikasten pojat, jotka vapaaehtoisina jääkäreinä olivat omine
hevosineen ja omine aseineen lähteneet pyhään sotaan.

Heidän tiensä Saksan halki oli lakkaamatonta juhlahumua. Mihin
tulivat, kulkivat he ruusuilla ja kukkasilla; kauneimmat neidot
halasivat olla heidän rakastamiaan, jaloimmat viinit heidän
juotavinaan.

Heidän jälestään tulvi kasakkavirta Saksan lakeuksien ylitse.
Vuosikausi sitten, jolloin he, ikäänkuin kostonhenkien parvi, olivat
rientäneet suuren armeijan puolikuoliaaksi näännytettyjen tähteiden
jälestä, oli Saksa riemuiten tervehtinyt heitä vapauttajinaan,
kaupunkien hallitusmiehet olivat juhlallisina kulkueina olleet heidän
vastassaan, hymnejä oli sepitelty heidän kunniakseen, ja sinisilmäinen
saksalainen tunteellisuus oli vuotanut tulvanaan pesemättömään
tataariturpain hyväksi.

Nytkin kiiteltiin heitä, kuten velvollisuus vaati, mutta saksalaisten
ikävöitsevät katseet tähystelivät heidän ylitsensä loitommalle,
ikäänkuin he olisivat ainoastaan noiden vielä tulematta olevien
varjoja.

Ja vihdoin saapuivat hekin--kansan miehet, nuo, joilla ei ollut muuta
kuin pelkkä elämänsä isänmaalle alttiiksi annettavana. Heidän edellään
kulki ikäänkuin särkyneiden vaskitorvien räminä--perästä laahautui
paksu tomupilvi.

Eivät he ilmestyneet kotoisille maille ylväinä ja upeina, kuten kotiin
jääneet olivat unelmoineet, sädekehät päiden ympärillä, aaltoilevat
viitat liehuen toogan tavoin uljasten vartalojen ympärillä,--vaan
raukeina ja tylsinä kuin uuvuksiin ajetut työkonit, likaisina ja
repaleisina, syöpäläisistä kihisten, parrat pölyn ja hien vanuttamina,
sellaisina he palasivat. Tuossa meni muuan, joka kalpeana ja
riutuneena kuin keuhkotautinen ainoastaan vaivoin kykeni jalkojaan
siirtelemään eteenpäin, tuolla toinen, joka eläimellistyneenä ja
himokkaana katseli ympärilleen, silmien synkässä väikkeessä loimuavan
palon kajastus, luisevat nyrkit yhä vielä murhanhimosta kouristuneina.
Vain siellä täällä loisti ylevä, puhdas liikutus kyyneltyneistä
silmistä, vain siellä täällä liittyi kaksi pyssyn perää pitelevää
kättä kiitolliseen rukoukseen...

Mutta tervetulleita olivat he kaikki.--Eikä ketään ollut verinen
kostontyö vielä niin raaistanut ja kivetyttänyt, etteivät kyynelet ja
suudelmat olisi häntä virvottaneet ja saaneet palaavan valoisamman
ajan aavistuksia häämöttämään hänen sielunsa silmiin.

Tosin ei kiihtyneitä intohimoja yhtäkkiä tuuditeta täydelliseen
lepoon.--Kourat, jotka ovat kalpaa heiluttaneet, tarvitsevat aikaa
tarttuakseen aurankurkeen ja luotirihmaan, eikä joka miehen ole helppo
unhottaa leirielämän rajua hillittömyyttä lempeän kotilieden
ääressä.----

Kuten jokaisen rauhanteon jälkeen, oli sentähden vuosi 14 Saksassa
hurja aika. Tämä vuosi, jonka nimi meille myöhemmin syntyneille kaikuu
kuin kiitosvirsien, urkujen huminan ja kellojen helinän sulosointu,
näki väkivallan töitä ja rikoksia enemmän kuin yksikään muu vuosi
ennen tai jälkeen. Erittäin villisti elämöi ihmisten valloilleen
päässyt petomaisuus niissä seuduissa, joissa sodan edellä
oli ranskalaisten ylimielisyys mellastellut täydessä
murhanhimoisuudessaan, ja villeimmin siellä, missä taistelutannerten
verenhaju ja poltettujen kylien tulenloimotus oli kotiväenkin mielen
täyttänyt kauhunkuvilla ja missä salakähmäinen kavaluus ja luihu
pelkuruus yhä edelleen sovittamatonna huusi kostoa. Näytti melkein,
kuin eivät kiihtynyttä isänmaanrakkautta vielä, tyydyttäisi vastikään
vuotaneet verivirrat, vaan tarvittaisiin enemmän kuluneen
vuosikymmenen häpeän pesemiseen. Eihän voitu aavistaa että
korsikkalainen korppikotka, joka istui saarihäkissään, hioi jo
teräsnokkaansa nirhatakseen rikki häkkinsä ristikot ja että vielä
täytyi monen kuohuvaa verta uhkuvan suonen aueta, ennenkuin hän pääsi
täydelliseen lepoon.--




II.


Tämän merkillisen vuoden elokuun lopulla istui eräänä päivänä
suurehkon talonpoikaistalon suvihuoneessa joukko nuoria miehiä
tammipöydän ympärillä, ja pöydän täyttivät koko leveydeltään saviset
oluthaarikat ja pyöreämahaiset viinapullot. Tupakansavu, joka tissusi
piipunkannen raoista ilmoille, kietoi kuumat, paloviinasta ja
innostuksesta hehkuvat kasvot sinisenharmaihin pilviinsä.

He olivat äsken palanneita isänmaan puolustajia ja mässäsivät
sotaisiin muistelmiinsa kiintyneinä.

Kaikissa heissä saattoi havaita sukuyhtäläisyyden piirteen, jonka
samallainen sääty, samallaiset elin- ja ajatustavat painavat
ventovieraihinkin. Heidän karheat, rehelliset kasvonsa olivat sodassa
villiintyneet ja peittyneet naarmuilla ja arvilla. Parin kolmen
käsivarsi oli siteissä vieläkin, ja tuskin ainoakaan oli päässyt niin
pitkälle, että olisi ripustanut mustanauhaisen jääkärintakkinsa
naulaan.

He olivat Heiden kylän vapaita talonpoikia, hajallaan asuvia ja
kuitenkin naapurillisesti liittoutuneita--muutamat heistä riippuivat
vielä isänsä määräysvallasta, toiset olivat jo päässeet talonsa
haltijoiksi. He eivät olleet konsanaan tehneet vero- eikä päivätöitä;
niillä suurilla mullistuksilla, joita Steinin laatima laki muutamia
vuosia takaperin oli saanut aikaan talonpoikaissäädyn keskuudessa, ei
heihin ollut mitään vaikutusta, ja kun edellisenä keväänä oli
kuninkaan sotakutsu kulkenut ympäri maan, olivat he ylpeinä kuten
herraspojatkin astuneet vapaaehtoisten jääkärien riviin omine
hevosineen ja omine aseineen, vaikkapa sentähden olisi täytynyt viedä
markkinoille viimeisetkin siemenjyvät.

Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä
tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla
kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään,
kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.

Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot,
pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat
silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille
poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista--hän tuskin
saattoi olla yli kahdenkolmatta--näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu
on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja
sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.

Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian
ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset
poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli
ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli
työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu
painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki
tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.

Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.--Jokainen näkyi ilmeisesti
panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea
sanansa hänen kuultavakseen.

Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka
lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella--
epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen
laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät
kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi
kaulan ja niskan kauttaaltaan.

»Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen
pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä
vähemmän viinaamme--et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella
juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan
varastaa.--Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä
sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua
varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»

Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo,
kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään
olevaan viinilasiinsa.

Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.

»Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin
kodin--muuten en olisi palannutkaan.»

»Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä
ensimäisen taistelun edellä--silloin kirkossa--tuossa kirotussa
pesässä--jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»----

»Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin
luutnantiksi.

»Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut
ajatellakaan hiipiä ohitsemme?--Sitäkö varten valitsimme sinut
johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin
otteluihin?--Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden
palttua maailmalle ja jää luoksemme.»

»Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi
mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.

Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.

»Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla
kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua
salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen
kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja
lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet
nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet
ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit
matkoihisi. Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on
mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniäkseen
kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri
olit, sen todistuksen annamme sinulle--ja enemmänkin, olit
kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin
meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni--totisesti
olisi hän sen tehnyt mukisematta.--Enkö puhu totta, pojat?»

Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.

»Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia
loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»--

»Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun
aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se
tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin
liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi
tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät--älkää
kysykö, miksi.--Mutta uskokaa minua, en voi muuta--nostoväki kaipaa
upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien
joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.--Niinhän
haastoit, Baumgart?»

Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan
katkeruuden ilme.

»Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi
varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle
osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun
meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein
metsästetään?--Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta,
vaikkakin sydämemme vuosivat verta.--Kukaan ei ole myöhemmin kuullut
sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen
voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja
vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois
meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista,
niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua
tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe
sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä
nostoväen likakinttujen laumaan. Näetkös, niin olimme sinuun
kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää
meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka,
kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät.
Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen
parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen--sillä että sinä
todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan
eriskummallinen sattuma!»

Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka
välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi
siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen,
huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon
keskeltä.

Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun
sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien
ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.

Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän
hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja
sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei
olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:

»Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä
Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»

»Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen,
ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa
siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin
kohta palattuaan?»

»Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.

»Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti
Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että
eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta
sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan
mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»

Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa,
tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen,
ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.

»Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme
viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan
melulta äänensä kuuluviin.

Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.

»Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»

»Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja
sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi,
lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista
vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä
meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä--ennen kaikkea
oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu--hänhän
oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen.
Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle
vakuutettiin luutnantin oikeudet.»

Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian
hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen
kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän
vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista
kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että
avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen
levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin
vivahtavaa.

Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut
rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa
vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden,
mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä
luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo
aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.

»Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli
musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa
nähden ryhtyneet.»

Luutnantti Baumgart heristi korviaan.

»Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen
istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo
huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»

»Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.

»Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät
pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli
pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä
pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän
kapakassa aika tappelu--ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa.
Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»

»Millä hän sitten elää?»

»Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»

Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti
maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja
hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka
vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin
uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut
punaisiksi kuin keitetyt kravut.

Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka
seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta
vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin
naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.

Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.

Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.--Kaikkien piiriläisten
jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja
ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo
selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan
paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut
erimielisyys.--Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti
Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.

»Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota--nämä samaiset
schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan--juovat ja
hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!--Miksi
niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan
kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen.
Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo
seitsemisen vuotta:

  Herramme Schrandenista, jonka tähden
  hävetä saamme kaiken kansan nähden
  ja käydä mieron pilkkana,--
  lyö rutolla, o Jumala!

Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on
jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan
taakse maatumaan.»

Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se
kuollut, koira?--Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»

Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin
käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu
oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja
liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta
lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.

Ja hilpeä Johann Radtke jatkoi:

»Ovatpa onneksi tainneet suututtaa hänet kuoliaaksi--ainakin oli hän
saanut halvauksen, kun he tahtoivat häneltä itse Kissanportaankin
hävittää. Luutnantti, oletko konsanaan kuullut Kissanportaasta
puhuttavan?»

Tämä tuijotti yhä vielä häntä kohden eikä virkkanut sanaakaan. Hänen
hampaansa olivat pureutuneet alahuuleen. Ikäänkuin kivettyneenä istui
hän paikoillaan.

»Kissanporras näet on tie, jota myöten parooni vuonna 7 vei
ranskalaiset, jotka olivat Schrandenin linnan miehittäneet,
preussilaisten selkään. Schrandenin päällekarkauksesta lienet ainakin
kuullut--siitähän kerrotaan joka kalenterissa.»

Luutnantti nyökäytti parisen kertaa koneellisesti päätänsä, kuten
tekee tuomittu, joka voimattomassa nöyryydessä alistuu kohtaloonsa.

»Heidän nähtensä oli hän kaatunut», kertoi Johann Radtke edelleen.
»Vaahto oli pursunut hänen suustansa--ja hänen rakas kullannuppusensa,
kylän puusepän tytär, joka hänen kanssaan on elellyt, oli heittäytynyt
hänen ruumiinsa päälle--kuka tietää, mihin he muuten olisivatkaan
ryhtyneet verisessä raivossaan.»

»Ja sanoitko, etteivät he nyt tahdo sallia häntä haudata?» puuttui
hyväntahtoinen Karl Engelbert puheeseen, pudistaen arvelevaisesti
päätänsä. »Onko sellainen sitten sallittua kristityssä maassa?»

Johann nauroi viekkaasti.

»Schrandenilaiset vetävät yhtä köyttä, ja jollei kukaan tahdo ryvettää
käsiään kantamalla moista iletystä hautaan, voiko sitä panna
pahakseen?»

»Mutta jos se joutuu esivallan korviin?»

»Esivallan--hahaha!--Heidän esivaltansa on vanha Merckel, ja hän oli
arvellut, että hänen puolestaan olisi haaskatarhakin vielä------»

Hädän ja tuskan huuto, ikäänkuin tukehtuvasta kurkusta pusertunut, sai
hänet vaikenemaan. Ponnahtaneena pystyyn, valkeana kuin kalkkiseinä,
seisoi nuori luutnantti ojentaen nyrkkiin puristetut kätensä puoleksi
torjuen, puoleksi uhaten häntä kohden. Hänen sinertävällä huulellaan
riippui veripisara, joka vieri leukaa myöten alaspäin, jättäen
jälkeensä punertavan juovan.

Soinnuton, tuskin ymmärrettävä änkytys kuului hänen huuliltaan, mutta
ken sen ymmärsi, kangistui kauhusta.

»Herkeä!» oli hän sanonut. »Herkeä!... Hän on isäni.»




III.


Kuu kumotti korkealla taivaalla ja valoi vienon sinertävää hohdettaan
uinailevien nummien ylitse. Suosilmäkkeiden leppäpensaat olivat valon
seppelöimät, ja solakat, valkorunkoiset koivupuut, jotka
katkeamattomina riveinä suojustivat leveää, suoraa maantietä,
välkkyivät ja loistelivat niin että tie loitommalta näytti kulkevan
hopeaisten aitojen välitse.

Hiljaista kaikkialla. Linnut olivat aikoja sitten vaienneet. Syyskesän
rauha, kylläisenä lakastuvan luomakunnan rauha vallitsi laajoilla
lakeuksilla: Kuului tuskin heinäsirkan sirkutusta ojan reunalta,
tuskin pelästyneen, pitkäin olkien juurella piipertävän peltohiiren
vikinää.

Reppuineen ja ryhmysauvoineen asteli yksinäinen vaeltaja tietä myöten,
välittämättä kuutamoisen maiseman lumouksesta, tuijottaen suoraan
eteensä.

Hän oli nuori luutnantti, joka taivalsi kotiseudulleen kansan kiroamaa
isäänsä hautaamaan.

Vierasvarainen isäntä oli hänelle tyrkyttänyt parhaita ajoneuvojaan,
oli sitten, kun kaikki houkuttelut olivat turhia, saattanut häntä
jalkaisin pitkän matkaa ja erotesssa vakuuttanut lujasti ja pyhästi,
että heidän kerran vannomansa veriveljeys pysyisi lujana, huolimatta
isäin pahoista teoista, ja että hän sai nyt ja aina luottaa häneen ja
hänen naapureihinsa...

Ivalta tämä hyvää tarkottava lohdutus kuulosti hänen korvissaan. Tuo
puhe »isän pahoista teoista» tuntui hänestä häntä itseään kohtaan
tähdätyltä häväistykseltä, joka hänen täytyi kärsiä vaieten, koska
sitä häpeää, jonka hänen isänsä oli jättänyt hänen niskoilleen, oli
mahdoton torjua luotaan.

Ja synkkiin mietteihin vaipuneena antoi hän menneen elämänsä kuvien
kulkea sielunsa silmien editse.--

Hän ei ollut isäänsä koskaan rakastanut. Tämä oli ollut raaka, raju
mies, joka pieksi talonpoikia, jonka nauraessa vapisi koko talo
samoin kuin toruessakin, jolle poika itse ei merkinnyt enempää kuin
jokin mäyräkoira, mikä hänen hyvällä tuulella ollessaan sai kaluta
hänen kantapäitään, mutta jonka hän seuraavana hetkenä potkaisi kauas
luotansa. Tämä äkäinen, pieni mies, hänen kellertävät, leveän luisevat
kasvonsa sysimustine viiksineen ja pienine, säkenöivän harmaine
silmineen olivat häntä pelottaneet niin kauan kuin hän saattoi
muistaa. Äitiään ei hän ollut milloinkaan tuntenut. Tämä oli muutama
vuosi hänen syntymisensä jälkeen joutunut pitkän sairauden uhriksi.
Alhaalla kylässä kerrottiin, että parooni oli hänet kiukullaan ja
rakkaudellaan kiduttanut kuoliaaksi.

Synkässä, korkeaholvisessa käytävässä, jonka seinistä askelet
kaikuivat niin kammottavasti ja jossa kuumimpana kesäsydännäkin
kulkivat vilunväreet läpi ruumiin, oli hänen kuvansa riippunut
viimeisenä pitkässä, aavemaisessa rivissä. Se oli kuva hennosta,
surkastuneesta naisesta, jolla oli ohuet, verettömät huulet ja
puoleksi ummistuneet silmät; heikkous ja arkuus näytti tehneen
silmäluomet raukeiksi.

Monet hetket oli hän piennä poikana yksin jäätyään seisonut tämän
kuvan edessä ja ikävöiden odottanut, että nuo luomet kohoaisivat,
pilkahduttaakseen hänen nuoreen, yksinäiseen elämäänsä jokusenkaan
äidinrakkauden säteen. Mutta vaikkapa hän olisi ristissä käsin
kuinkakin palavasti rukoillut, vaikka olisi kuinkakin kyynelistä
tulvillaan ja kaihosta sykkivin sydämin odottanut heräämisen hetkeä,
yhtä raukeina ja ikäänkuin ikuiseen uneen uupuneina tuijottivat
silmäterät edelleen alas häneen oudosti metallinloisteisina, kunnes
hän vihdoin epätoivoissaan tempautui irti ja syöksyi sieltä pois.

Äidin kuvan rinnalla riippui toinen kuva, tavallaan yhtä huomattava
kuin tämäkin--se esitti säteilevän kaunista, mustakutrista naista,
joka oli parhaallaan hevosen selkään nousemaisillaan. Hänellä on
vasemmalla olallaan punainen, kultanauhoin koristeltu ja
kärpännahkalla reunustettu samettidolma, oikeassa kädessään, jota
peitti pitkä, poimuinen rannehansikas, heiluttaa hän ratsupiiskaa,
ikäänkuin tahtoisi sillä sivaltaa jotakin pahantekijää selkään.
--Intohimoinen elämänhalu hehkuu ja säkenöi noista silmistä, jotka
rohkeasti ja käskevästi katsovat etäisyyteen, odottaen että kaikki,
mitä sieltä lähestyy, antautuu hänen armoilleen.

Sellaiselta oli näyttänyt nuoruudessaan isoäiti, joka jankutuksineen
ja haukkumisineen, kainalosauvoineen, liköörilaseineen ja
nuuskarasioineen, kummitteli kammottavana ja noitamaisena nuoren
miehen aikaisimpien muistojen joukossa. Hän oli ollut talon
onnettomuus, sillä hän, joka ennen häitään oli ollut ylistetty
kaunotar saksilais-puolalaisessa hovissa, oli jo rintansa maidossa
juottanut nuoren luutnantin isälle rakkauden Puolaan, niin että hän,
vaikka olikin saksalainen aatelismies ja ritarillista sukuperää ja eli
keskellä saksalaista seutua, luopui saksalaisuudesta ja kiintyi
sydämestään puolalaisten menetettyyn asiaan.

--Hän oli kyllä saksalaisen neidin kera astunut alttarin eteen, mutta
hän ei voinut olla antamatta ensimäiselle ja ainoalle pojalleen
puolalaista nimeä, jota hän nykyisenä isänmaallisen kiihkoilun aikana
sai kuten syntymävikaa laahata kaikkialle mukanaan.

Mutta mitä merkitsikään viaton nimi Boleslav verrattuna siihen
suunnattomaan häpeään, jolla isä mielettömässä puolalaisrakkaudessaan
oli verhonnut itsensä ja sukunsa.

Nyt oli hän kuollut, ja »kuolleita kohtaan ei ole kannettava kaunaa»,
sanoi samaisen isän poika itsekseen; mutta samana hetkenä valtasi
hänet täydellä voimallaan tietoisuus siitä häpeätaulusta, jota hän
laahasi mukanaan, missä liikkui tai mihin pysähtyi, ja josta mikään
mahti maailmassa ei voinut häntä vapauttaa. Valittaen ja syyttäen
ojensi hän käsivartensa sinertävänä välkkyvää taivasta kohden, jolla
tähdet himmeinä tuikkivat. Oli kuin hän olisi vaatinut tilille isänsä
sielua, joka oli piiloutunut johonkin etäiseen maailmaan.

Sitten yhtäkkiä heräsivät leppeämmät tunteet hänen mielessään.

Hän heittäytyi ojan reunalle kosteiselle nurmikolle istumaan ja painoi
kätensä kasvoilleen. Hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän olisi
itkuun puhkeamaisillaan, mutta hänen silmäluomensa jäivät kuumiksi ja
kuiviksi. Aavistus siitä, mitä hänellä oli edessään, painoi liian
raskaasti hänen mieltään. Hän ajatteli, kuinka kolkkona ja tärveltynä
hän muutamain hetkien kuluttua näkisi jälleen sen, joka kerran oli
levännyt hänen edessään uiden valoisan lapsuuden päiväpaisteessa.

Sillä hänellekin, yksinäiselle, äidittömälle pojalle, oli lapsuuden
päivä paistanut. Kiittämätöntä, kehnoa olisi ollut sitä kieltää.

Ympäri peltoja ja metsiä oli hän saanut samoilla, vapaana,
riippumatonna ruokatunneista ja nukkumisajoista, kuten ainoastaan
böhmiläiset metsärosvot tai Arkansasin linnunpyytäjät, sillä hänen
tulemisistaan ja menemisistään ei välittänyt kukaan.--Kevättuulen
liidellessä nurmikon ylitse ja keltaisten perhosten liihotellessa
kukasta kukkaan sai hän ruohikossa kukkien keskellä loikoa selällään
sinitaivaalle tuijottaen niin kauan kuin tahtoi--aamusta varhain
iltamyöhään, jollei nälkä ahdistellut,--se ei liikuttanut ketään. Ja
jos häntä halutti mennä lammaspaimenten mukana laitumelle, syödä
mustaa leipää heidän repustaan ja sammuttaa janoaan vesilätäköistä, ei
kellään ollut mitään väittämistä sitäkään vastaan.

Linnan ympäri, joka kunnaaltaan katseli maisemaa laajalle ympärilleen,
kiemursi melkein solmuun vetäytyneenä välkkyvä, iloinen virta
pensaiden peittämine partaineen ja herttaisine lymypaikkoineen. Niistä
saattoi salavihkaa katsella, kuinka rengit veivät hevosia uimaan,
kuinka nahkuri huuhtoi vuotiaan tai myöskin poikasia ongella tai
tyttöjä uimassa... Illoin, kun aurinko oli laskenut lepikkojen
taakse, tulivat otukset läheisestä metsästä, kapusivat varovasti alas
rantaäyrästä ja latkivat kielellään himottua märkyyttä. Silloin oli
oltava hiljaa kuin hiiri eikä liikautettava varvastakaan, sillä
pieninkin ääni pyyhkäisi kuin tuulispää tämän satumaisen kuvan
tipotiehensä. Ja kun kuu nousi taivaalle ja levitti hopearihmaiset
verkkonsa virran pinnalle--kun leppäpensaat katselivat kuvaansa
vedessä ikäänkuin hunnutetut prinsessat, ja iloiset piikatytöt
lauloivat surullisia laulujaan ylempänä valkaisupaikalla, silloin ei
ollut mitään suloisempaa maailmassa kuin hautautua lehdistöön ja
karkeloivain kuunsäteiden ympäröimänä unelmoida aina aamunkoittoon.

Hän päästi kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja tuijotti hämmentynein
katsein ympärilleen. Kuutamo uinaili vaaleilla kentillä, ainoastaan
puut, joiden alla hän istui, kurottelivat synkkiä ja uhkaavia
varjojaan tämän hymyilevän rauhan kuvan kehykseen. Valittava huuto,
kuin lapsen itku, kuului etäältä. Jäniksen poikanen, joka varmaankin
oli eksynyt pellonvakoon, huusi nälissään emoaan, aavistamatta, että
parunnallaan antoi merkin murhaajilleen.

Elukka paran hätä värisytti häntä. Hän nousi ja jatkoi taivallustaan
synkkää päämääräänsä kohden. Hänen muistelmansakin jatkoivat
vaellustaan.

Koitti aika, jolloin vanha kirkkoherra Götz otti hänet kouluun ja
valkoinen talo pähkinäpuiden keskellä tuli hänen toiseksi kodikseen.
Kuljeskeleminen oli nyt lopussa, sillä tämä harmaa tuittupää piti
ankarassa kurissa oppilaitaan.

Heitä oli kymmenen tai kaksitoista, kauppiasten ja hyvinvoipain
käsityöläisten lapsia, sekaisin poikia ja tyttöjä.--Talonpoikain
lasten kanssa ei hän luonnollisesti joutunut yksiin.--Nämä kasvoivat
omia aikojaan kuten vasikat, sillä paroonin heille asettama opettaja,
entinen kamreeri, joka juoppouden takia oli tullut virkaheitoksi,
vetelehti koulutuntiensa ajat kapakoissa.

Hänen toveriensa parvesta pisti ennen muita esiin Felix Merckel,
ravintolan isännän poika alhaalta kylästä, oikein aika poika, joka jo
kymmenvuotiaana käveli pitkävartisissa saappaissa ja sai ampua
maaliin--ja joka nyrkkiensä voimalla piti koko koulun kurissa.
Boleslaviinkin, joka oli kaksi vuotta nuorempi häntä ja jonka
hiljaiseen luonteeseen toisen leveä rehenteleminen vaikutti
valtavasti, ulottui hänen mahtinsa, sikäli kuin tämän salli
kartanonherran pojan itsetietoisuus ja se arka kunnioitus, jota he
kaikki, itse Felixkin, häntä kohtaan tunsivat.

Felix tuli hänen opettajakseen kaikissa niissä taidoissa, jotka
poikamainen ritarillisuus itselleen omistaa. Hän opetti hänet uimaan,
soutamaan, pyydystämään lintuja, laittamaan ilotulituksia, ampumaan
kaniineja, jopa ilmaisi hänelle senkin, miten iltaisin ja kirkonaikaan
köyhien talonpoikain puutarhoja ryöstettiin. Ja vaikkakin hedelmät,
joita hän milloin tahansa sai poimia omasta puutarhasta, olivat tuhat
kertaa makeampia ja mehukkaampia kuin puulle maistuvat omenanpahaiset,
joita hän salaisilla retkillään niskansa taittamisen uhalla sai
saaliikseen, ei hän kuitenkaan voinut näistä rosvoretkistä luopua.
Jälkeenpäin tunsi hän tosin kiduttavaa häpeäntunnetta ja tavallisesti
vei seuraavana päivänä talonväelle satakertaisesti takaisin, mitä
heiltä illalla oli ryöstetty.--Siitä huolimatta kohtasi hän synkkiä
kasvoja ja pahansuopia hymyjä, sillä isän nyrkki lepäsi raskaana
köyhän väen niskoilla, jonka vielä silloin täytyi tehdä päivätöitä
kartanoon... Mikä oli luonnollisempaa kuin että viha, jonka isä oli
kylvänyt, kasvoi pojalle vastaisuudessa runsaan sadon?...

Toisten toverien, erittäinkin tyttöjen, kuvat olivat hänen muistossaan
häipyneet sumuun.

Paitsi tietysti yhtä.

Hänen kuvansa kimmelsi vienolla tähdenloisteella sydämensurun
varjosta, surun, joka vähitellen oli koko hänen olemuksensa kietonut
mustiin käärinliinoihin ja jota ei itse pyhä, sovittava sotakaan ollut
voinut haihduttaa. Hänen kuvansa oli seurannut häntä taistelujen
tuoksinaan eikä jättänyt häntä, kun hän maatessaan vaikeasti
haavotettuna luuli verkalleen vajoavansa kuoleman varjojen maahan.
Tämän tytön ikävöimiseen sulautui hänen voimaton onnenkaipuunsa, josta
hän ei vieläkään ollut voinut vapautua. Ikäänkuin eivät isän pahat
teot olisi häneltä auttamattomasti tuhonneet tietä onneen.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka tämä lempi oli hänen rinnassaan
kasvanut niin suureksi, että se lopulta täytti heijastuksellaan koko
maailman.

Vaalea, kylmä papintyttönen, joka ei uskaltanut astua ojan ylitse,
vaikka se olisi ollut kuinkakin kuiva, joka aina näytti niin
hirvittävän puhtaalta ja joka piilosilla ollessaan ei koskaan sallinut
tarttua vaatteidensa liepeihin, »koska ne voisivat revetä», kuten hän
arveli, oli hänelle lapsena oikeastaan jäänyt aivan vieraaksi. Monta
kertaa, kun he olivat kahden kesken ja Helena näytteli hänelle
nukkekamarinsa salaisuuksia, niissä yksin pyyhelappusetkin olivat
päärmätyt ja nimikirjaimilla varustetut, tuntui ikäänkuin heidän
sydämensä lähestyisivät toisiaan. Mutta useimmittain käyttäytyi hän
rajussa iloisuudessaan niin taitamattoman kömpelösti, että tytön
lempeät nuhteet pian muistuttivat hänen menneen niiden rajojen ylitse,
jotka hänen ystävyytensä hänelle asettivat.

Silloin hän tavallisesti pakeni sieltä loukkautuneena ja häpeissään ja
pysytteli loitommalla, kunnes muutamien päivien kuluttua tytön lempeä,
anteeksi antava hymy kutsui hänet jälleen hänen rinnalleen.--Hän ei
viivytellyt, sillä tytön olennossa oli jotakin valoisaa ylevyyttä,
joka hänet yhä uudestaan veti hänen tenhopiiriinsä.

Felixille oli tämä uskollisuus kauhistus. Hän nimitti Helenaa
Koruliisaksi ja härnäili häntä, missä vain voi. Tytöllä puolestaan oli
verraton tapa nyrpistetyin nenin katsoa häneen muka yli olkansa,
vaikka toinen olikin päätä pitempi, ja ainoastaan silloin, kun toinen
oli kovin ilkeä, meni hän itkusilmin isälleen valittamaan.

Kaksitoistavuotiaana jätti Boleslav kotiseutunsa, kun hänen äitinsä
sukulaiset, jotka kuuluivat vanhaan preussilaiseen aateliin, olivat
tarjoutuneet hänen kasvatustaan valvomaan. Isä kai oli iloinen hänestä
päästessään, sillä hänen elintapansa puolisonsa kuoltua eivät juuri
olleet omiaan lapsen viisaiden, kysyväin silmien katseltaviksi.
Matkoiltaan pääkaupunkiin toi hän aina mukanaan vieraita naikkosia
linnaansa, ja moni kotoisella maaperällä kasvanut, puoleksi puhjennut
kukannuppu joutui hänen himojensa uhriksi. Ei niin, että hän olisi
tätä häpeämättömästi ja julkisesti harjottanut rikoksellisena
ammattina, hän vain ei tahtonut tietää mistään rajotuksista. Ja olihan
se, mitä hän teki, suorastaan hänen oikeutensa kartanon herrana,
oikeus, jonka perintötapa oli hänelle vahvistanut ja jonka käyttöä ei
oikeastaan kukaan kummastellut--jollei ehkä poika, joka verrattain
usein joutui lemmenkohtausten ja kyynelsilmin tehtyjen syytösten
todistajaksi.

Muutenkin tapahtui linnassa monenlaista, joka ei ollut omiaan hänen
silmiensä nähtäväksi. Oli juuri käsissä aika, jolloin suuren
Napoleonin sotahuuto havahdutti kukistetun ja revityn puolalaisen
kansallisuuden kuolinkamppailustaan.--Uudestaan eloon heränneen
ruumiin salaiset liikkeet huomattiin kaikkialla, missä puolankielen
suhuäänet kajahtelivat, ja näyttivät leviävän Itä-Preussin puhtaasti
saksalaisille seuduillekin.

Schrandenin linnaan saapui tuontuostakin salaperäisiä vieraita,
solakoita, notkeavartaloisia miehiä, joilla oli teräväpiirteiset,
kuopikkaat kasvot. Pienissä rattaissa he kiireisesti ajoivat kylän
halki ja yön hämyssä ja sumussa jälleen katosivat.

Posti toi tuhkatiheään sinetillä ja venäläisillä leimoilla
varustettuja kirjeitä, ja isän työhuone oli usein viikkomäärin
suljettuna, niin ettei kukaan päässyt sisään. Hän itse oli käynyt
synkäksi ja vaiteliaaksi, kulki kuin unessakävijä, ja ruoskanjäljet
hänen renkiensä seljissä alkoivat parantua ihonvärisiksi.

Tähän aikaan siis tapahtui, että Boleslav muutti sukulaistensa luo
Königsbergiin. Seurasivat tyynet huolellisesti valvotun kehityksen ja
kypsymisen vuodet. Kanslerivainajan leski oli hänelle äidin sijaisena,
ylhäisimmät kodit olivat hänelle avoinna.

Kotiseudun muistot ja mielikuvat alkoivat vaaleta. Isän satunnaiset
käynnit hänen luonaan osottivat vain hänelle, miten vieraat he olivat
toisilleen.

Tuli sitten hirmuinen talvi, jolloin sodan raivotar hävitti vanhoja
preussiläisiä maakuntia ja Napoleonin joukkojen voittokulun humu
kuului Weikselin ja Memelin välimaille.

Königsbergin kurjien vallien takana oli joukko paenneita maakunnan
asukkaita etsinyt suojaa. Jokainen talo oli täpötäynnä ihmisiä, ja
kaduilla loimusivat taivasalle majotettujen sotilaiden nuotiot.

Tämän sotatemmellyksen, rumpujen pärrytyksen ja valitushuutojen
keskellä oli Boleslavin suotu uneksia ensimäiset lemmenunelmansa.

Hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuottaan, ja mitä lupaavin
viiksienalku häämötti jo kuin hiilellä maalattuna hänen ylähuulessaan.
Hän osasi ulkoa Horatiuksen oodit Chloelle ja Lydialle, eikä hänelle
ollut enää mikään salaisuus, mitä äskettäin kuollut Friedrich Schiller
oli tuntenut Lauraa kohtaan.

Palatessaan eräänä tammikuun iltana kymnaasista ja kulkiessaan poikki
linnakentän, jossa vilisi sekaisin venäläisiä ja preussilaisia
sotilaita, näki hän yhtäkkiä kaksi suurta sinistä silmää, jotka
kysyvinä ja ystävällisinä tähystivät häntä. Hän tunsi punastuvansa, ja
kun hän rohkeni katsella ympärilleen, olivat silmät kadonneet.
Seuraavana iltana tapahtui samoin--kolmannella kerralla rohkeni hän
pitää hieman paremmin varansa ja näki silloin, että noihin silmiin
kuuluivat sievät, vaaleat kasvot, hieno nenä ja pari kalpeita,
siromuotoisia huulia, jotka hymyilivät suloisesti ja kehottavasti
häntä kohden. Nämä kasvot muistuttivat hänelle tuomiokirkon
alttarikuvaa, joka esitti neitsyt Maariaa kauniissa puutarhassa
soreain liljojen ja lyhytvartisten punaruusujen keskellä.--Jotakin
toistakin muistuttivat hänelle nämä kasvot. Hän ei vain tiennyt ketä.

Ja hänen tätä parhaallaan miettiessään levisi hehkuva ruusunpuna
nuoren tytön somille kasvoille ja sirot huulet kuiskuttivat:
»Boleslav--oletko se sinä?»

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, ja riemuiten hän huudahti:
»Helena--Helena--sinä?»

Jollei tyttö olisi häntä siivosti työntänyt luotaan, olisi hän
temmannut hänet syliinsä avoimella linnakentällä, kikattavain tyttöjen
ja räyhääväin sotamiesten keskellä. Ja heidän poikettuaan rinnatusten
kävelemään hiljaisia syrjäkatuja kertoi tyttö, että hänen isänsä oli
vihollisen lähestyessä lähettänyt hänet tänne, jottei hänelle tehtäisi
mitään pahaa, ja että hän asui erään vanhan tädin luona, joka oli
ostanut itselleen paikan naimattomain papintyttärien turvakodissa ja
vietti hyviä päiviä. Hän työskenteli ahkerasti ottaen ranskan ja
musiikin tunteja, sillä hän tahtoi vielä kerran auttaa isäänsä tämän
opettaja-virassa, koskei hän kai kuitenkaan miestä saisi ikänään.

Tämän kaiken tyttö kertoi vienon lempeään pikkuviisaan tapaan, joka
Boleslavissa herätti suurta kunnioitusta, ja katseli puhuessaan
rauhallisesti, tyytyväisesti hymyillen häntä syrjästäpäin.--Hänen
isästään ei tyttö tiennyt kertoa mitään,--viime näkemällä oli ukko
näyttänyt hyvin kiukkuiselta. Kotoaankaan ei hän pitkiin aikoihin
ollut saanut mitään tietoja, sillä ranskalaiset olivat pesiintyneet
sinne, ja tiedot eivät päässeet tulemaan. Mutta Felix Merckel oli
täällä, ja hänet oli hän äskettäin kohdannut; hän oli opissa
viljakauppiaalla ja esiintyi kuin suuri herra konsanaan. Hänelle ei
varmaankaan lopulta kunnian kukko laula, tuumi tyttö, kun hän jo
oppilaana ollessaan poltteli paperosseja ja käytti turkkilaisia
kaulaliinoja.

Lopuksi antoi tyttö hänelle luvan ensi perjantaina tulla tapaamaan
häntä tädin luo, sillä ainoastaan perjantaisin päästettiin vieraita
laitokseen.--

Tytön poistuessa sipsuttavin askelin, hiljalleen keinuttaen solakkaa
vyötäröään, tuntui hänestä, kuin olisi alttaritaulun neitsyt Maaria
tullut häntä ilahduttamaan ihanalla ilmestyksellään ja palaisi nyt
jälleen liljojensa ja punaruusujensa luo.

Seuraavana perjantaina soitti hän neitsytkodin kelloa.--Tosin hän ei
tavannut tyttöä liljojen ja punaruusujen keskellä, vaan verenpisarain
ja kurjenpolvien, joiden himmeät, tomuiset lehdet kehystivät häntä
varsin viehättävästi. Talvi-illan rusotus hohti jäätyneestä ikkunasta
sisään ja levitti ruusuharsonsa hänen kasvoilleen. Tai kenties
jälleennäkemisen ilo sai hänet punastumaan.--Täti, hampaaton,
homehtunut vanhapiika, jolla oli kauneuspilkkuja kasvoissaan ja
puuteroidut hiussykeröt, oli kuin ilmeinen kohteliaisuus itse, tarjosi
ylhäiselle vieraalle suklaatia kauniista englantilaisesta
porsliinikupista juotavaksi ja katosi sitten, ikäänkuin maa olisi
hänet nielaissut.

Oi, mikä suloisten, auringonpaisteisten perjantai-päivien sarja
silloin alkoikaan!--Sotilaat menivät taisteluun ja palasivat
jälleen--hän ei nähnyt heitä. Eylausta vyöryi ukkosen jyrinä yli
kaupungin--hän ei kuullut sitä. Monta kertaa taivaalle katsellessaan
tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut syvällä, syvällä siniaaltojen
alla ja se maailma, jossa hän ennen oli elänyt, alkaisi vasta sinisen
taivaanlaen tuolla puolen.

Että hän kuitenkin vielä oleskeli keskellä samaista maailmaa, selvisi
hänelle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Hän istui uneksien kirjojensa
ääressä, hiljaisessa ullakkokamarissaan, kun ovi yhtäkkiä temmattiin
auki ja sisään syöksähti pöyhkeästi meluten nuori huimapää, jota hän
ei tuntenut.

»Eläköön, poikaseni!» huusi hän, ojentaen käsivartensa häntä kohden.
»Vuosikauden olen sinua etsinyt kuin kultaseni rintaneulaa enkä
löytänyt mistään. Vasta tuo hurskas, vaalea lapsi, Helena, opasti
minut oikealla tielle.»

Hän oli todellakin huima Felix, ja turkkilainen kaulaliina, josta
lemmitty oli puhunut, liehui komeasti hänen molemmille olkapäilleen.

Boleslav puolestaan vastasi tervehdykseen sydämellisemmin kuin olisi
muutamia viikkoja takaperin itsekään pitänyt mahdollisena. Sen jälkeen
kuin Helena oli jälleen tehnyt hänelle vanhan kotiseutunsa rakkaaksi
ja kodikkaaksi, oli entinen ystäväkin tullut hänen sydäntänsä
lähemmäksi.

Kursailematta hän heittäytyi leposohvalle, ja venyessään sohvan
nahkapäällyksellä katseli hän ihmetellen kodikasta huonetta, joka
hänestä arvatenkin näytti äärimäisen ylellisyyden eduskuvalta.

»Asuthan täällä kuten lumottu prinssi paratiisissa», huusi hän.
»Kelpaahan sitä, kun on syntynyt aatelispoikana, jota vastoin
meikäläinen--äh, palttua--!»

Ja hän sylkeä pirskautti etuhampaidensa välitse, kuten varmaankin oli
oppinut merimiehiltä satamassa.

Siitä lähtien tuli hän tuhkatiheään Boleslavin hiljaiseen majaan, söi
suuhunsa ne makupalat, jotka täti oli lähettänyt, lainaili häneltä
rahaa ja kirjoja ja perehdytti hänet kaikkiin satamakaupungin
salaisuuksiin.--Lyhyesti, hän esiintyi kuten kaikki 15-19 vuotiaat
»kokeneet maailmanmiehet», jotka usein saavat hiljaisemmat ja syvemmät
luonteet vaikutusvaltaansa.

Monesti oli Boleslav uskomaisillaan hänelle sydämensä salaisuuden,
mutta ratkaisevana hetkenä ei hän koskaan löytänyt sopivia sanoja, ja
niinpä asia jäi silleen, kunnes Felix muutamana kauniina päivänä
yllätti hänet sanomalla: »Jollet luule minun näkevän, kuinka olet
korviasi myöten pihkaantunut sirkeäksi pestyyn, siveään neitsyeemme,
niin erehdyt pahasti.»

Boleslav, jonka veri harmista ja kainoudesta syöksähti kasvoihin,
kielsi häntä puhumasta ainoaakaan ylenkatseellista sanaa
Helenasta.--Felix irvisti tosin kujeellisesti, mutta jätti sentään
tästedes silleen ystävänsä lemmityn pilkkaamisen.--Hän oli nykyisin
aikeissa ruveta midshipmanniksi englantilaisten palvelukseen
»kostaakseen tyranneille sorretun isänmaan puolesta», kuten hän sanoi,
ja Boleslav katsoi häneen nyttemmin kaksinkertaisella kunnioituksella.

Koitti sitten päivä, jona ystävä ilman kädenlyöntiä, ilman tervehdystä
kulki hänen ohitsensa; ainoastaan halveksiva olkapäiden kohotus
ilmaisi hänelle, että hänet oli nähty.--Ällistyneenä Boleslav tuijotti
poisrientävän jälkeen, joka ei näyttänyt kyllin ripeästi voivan
loitota hänen läheisyydestään.

Mitä oli tapahtunut?

Seuraavana iltana hän kyynelsilmin kirjotti kirjeen, jossa vaati
selitystä ja tiliä.

Ennenkuin vastaus ehti saapua, tuli lähetti mukanaan paketti kirjoja,
jotka ystävä oli häneltä lainannut ynnä kirje, joka kuului
seuraavasti:

  Korkeasukuinen
         Herra Boleslav von Schranden
                                   täällä.

Täten saan Teille, Teidän Korkeasukuisuutenne, alamaisimmasti
ilmottaa, että Schrandenissa sattuneiden tapausten jälkeen tuntuu
minusta arvolleni sopimattomalta jatkaa seurustelua, joka antaa
isänmaallisille tunteilleni korvapuustin. Samalla pyydän nöyrimmästi
palauttaa lainaamani kirjat. Rahat seuraavat niin pian kuin nälkää
näkemällä olen ehtinyt ne hankkia.--Kirjeen tuoja on saapa viisi
hopeagroschenia.

         Alamaisimmasti
  Teidän Korkeasukuisuutenne
        nöyrin palvelija
         Felix Merckel.

Boleslavista tuntui aivankuin olisi saanut nyrkin-iskun takaapäin.
Hänet valtasi niin syvä häpeän tunne, ettei hän moniin päiviin
uskaltanut katsoa ketään ihmistä kasvoihin. Vihdoin rohkaisi hän
mielensä ja päätti ilmaista surunsa Helenalle. Tämä voisi parhaiten
hankkia tietoja, jotka hänet vapauttaisivat epätietoisuudestaan.

Huolimatta Helenan kiellosta, ettei häntä saanut kadulla
puhutella--tyttö piti sellaisen lähentelemisen sopimatonna, koska he
voivat tavata toisiaan kotonakin--odotti hän häntä ja tavattuaan
näytti hänelle kirjeen. Tyttö lohdutti häntä lempeällä hymyllään,
mutta oli itsekin neuvoton. Kirje, jonka hän edellisellä viikolla oli
saanut isältään, ei tiennyt kertoa mistään muusta kuin onnettomasta
taistelusta metsässä Schrandenin takalistolla, jossa preussilaiset
sotilaat olivat joutuneet surkeasti löylytetyiksi. Tämä oli muuten jo
ollut sanomalehdissäkin.

Eräällä keinoin tosin saattoi päästä totuuden perille. Helenan
tarvitsi vain kulkea pitkin virran rantaa, missä suurten
välitysliikkeiden oppilailla oli tapana viettää vapaa-aikojaan, kun
enimmät liikkeet nyt olivat keskeyttäneet toimintansa. Hän ei tehnyt
sitä mielellään, mutta teki kuitenkin.--

Kuumeisella levottomuudella Boleslav odotti lähimmän sillan korvalla
tietoja, joita tyttö toisi tullessaan.

»Hänkös sitte oli olevinaan», sanoi Helena palattuaan verkalleen ja
tulipunaisena retkeltään. »Ja samanlaisia ovat nuo puotipojat
kaikkikin. Ikäänkuin minä etsisin heidän liehittelyjään». Ja hän
hymyili ylen hämillään sinisilkkiseen käsityölaukkuunsa. »Mutta voit
olla aivan levollinen, Boleslav.--Se ei merkitse mitään sen
enempää.--Aiottuaan ruveta midshipmanniksi, on isänmaallisuus noussut
hänen päähänsä.»

»Mitä minulla on tekemistä hänen isänmaallisuutensa kanssa?» kysyi
Boleslav. »Minä vihaan mokomaa verikoiraa, Napoleonia, yhtä paljon
kuin hänkin.»

Helena vaikeni ja kietoi ympärilleen pientä vaippaansa, jota tuima
talvituuli hulmutti hänen solakan vyötärönsä ympärillä. »Minuun saat
luottaa», jatkoi hän sitten, »minä en sinua siitä koskaan tule
soimaamaan.»

»Herran tähden--mistä?»

Ja vihdoin se tuli ilmoille.

»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis,
Boleslav--kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt
Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään--näetkös--ja
ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka
kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut,
sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki,
että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle
työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»

Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja
elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.

Ohitse--ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan--kaikotkaa
kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!

Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka
yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset
onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen
olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin
katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän
ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta
hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat
häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään--päivät,
jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän
muka ollut terve--päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja
suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen
toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija
sylkäisi hänen ovelleen.

Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen,
näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen
veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli
sähinän, joka läheni lähenemistään--ja avutonna, puutuneena,
kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes
huoata.

Helenakin oli häneltä mennyttä.--Tyttö tosin ei siihen ollut syypää,
eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin
soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti,
koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla.
Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään
muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin
ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko
tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin
säveltä, lyhyesti--Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle
ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.--

Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti.
Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi
palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän
erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän
sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua
korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että
tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.

Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa
kirjeessä.

  Rakas, rakas Boleslav!

Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle
kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen
vannoo sinulle oma

  Helenasi.

Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille,
jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän
enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta
yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki,
kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?

Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen
kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt
tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän
kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.

Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen
itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta
lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi
lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes
varmuutta, saatikka sitten tiliä.

Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.

Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien
kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan
olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli
erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti
välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi
sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi,
kuinka hänelle olisi parasta loitota.

Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut
moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta
katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa
ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.

Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.

Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan
vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta,
koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään
hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat,
säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi
Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän
kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään
tahtonut päästä hänen huuliltaan.

»Isä--onko totta, mitä ihmiset»...

Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.

»Hä--mitä ihmiset juttelevat?»--

»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»--

»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin
tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle
preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut
saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi
heidät kaikki tyyni!--Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain,
mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.--Kahleihin kytketyt ovat
minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta
meidät--pelasta meidät!--Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman
miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka
kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan--saatoin auttaa häntä
tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»

Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.--Hänen
silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo
muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti
hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.

Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että
hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.

»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut
nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä
huolin.--He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin
sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.--Ja kuka
muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä
pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään,
otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään
löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on
niskoillani--tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan
pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos
on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän
koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.--Onnittelen
sinua perintösi johdosta, poikaseni.»

Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun
keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he
olivat.--Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa
kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään
myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä
muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.

Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut
kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli
hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin
sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä
portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.

Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä
Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä
hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.

Vuodet kuluivat. Ne olivat taukoamatonta taistelua jokapäiväisestä
leivästä, taistelua, joka tosin oli täynnään vastuksia ja puutetta,
mutta ei kuitenkaan sisältänyt mitään häpeää eikä hänen
kunniantuntoaan loukkaavaa. Sillä hän oli jättänyt nimensä. Jos hän
olisi samalla voinut riisua muistonsa, kuten riisutaan tahrattu puku,
olisi hänen ollut parempi olla.

Mutta alituiseen laahasi hän mukanaan tietoisuutta siitä häpeästä,
joka häneen oli tarttunut. Isänmaanrakkaus, joka ennen oli
luonnollisen tyynenä uinaillut hänen sydämessään, oli herännyt
kirvelevään hehkuun ja kasvoi ja kyti ja varttui hirmuhengeksi, joka
ruoskaniskuin ajoi häntä paikasta paikkaan karkottaen veren hänen
kasvoiltaan ja unen hänen silmistään. Ei paljon puuttunut, ettei hän
pitänyt itseään syypäänä Preussin onnettomuuteen.

Ainoastaan kerran oli hän koko tänä aikana saanut tietoja
kotiseudultaan. Hän luki Königsbergiläisestä lehdestä, että
Schrandenin linna, joka talvella 1807 oli tullut niin surullisen
kuuluisaksi, oli kaikkine talousrakennuksineen palanut poroksi.

Silloin oli hän pannut kätensä ristiin, ja hänen huuliltaan oli
päässyt sammaltava ääni, joka kuului melkein luojankiitokselta.

Sovitusta--sovitusta mihin hintaan hyvänsä!

Mutta vielä ei ollut mitään sovitettu, kukistettua isänmaata tallasi
vielä tyranni jaloillaan.

Mutta nyt hukkui suuri armeija idän lumihankiin--ja Preussin
kohoaminen seurasi perästä.

Nyt hän oli selvillä! Kuolla, kuolla hänen täytyi, sovittaa omalla
verellään, mitä isä oli rikkonut.

Vapaaehtoista jääkäri Baumgartia, joka maaliskuun 5 päivänä 1813
ratsasti Königsbergiin, ei kukaan tuntenut nuoreksi vapaaherra
Schrandeniksi, joka täsmälleen viisi vuotta takaperin oli sieltä
lähtenyt omaa häpeäänsä pakoon. Ja kuitenkin niiden joukossa, jotka
nyt häntä riemuiten tervehtivät, oli monta, jotka olivat olleet mukana
kerran häntä karkottamassa... Hän liittyi uljasten talonpoikain
parveen, joiden suusta helähti kotiseudun murre niin tutunomaisesti
häntä vastaan. Hän tuli heidän ystäväkseen, heidän johtajakseen--kunnes
eräät tutut kasvot, jotka taistelun tuoksinassa ilmestyivät hänen
rinnalleen, saivat hänet väistymään kuten pahantekijän.

Felix Merckel ei olisi voinut olla ilmaisematta tovereilleen, kuka
heitä johti taisteluun.

Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, suli yhteen sekavaksi, veren
ja savupilvien täyttämäksi unelmaksi, josta laukausten ja
kuolinvoihkausten keskeltä nousi esiin ainoastaan hirveä kysymys:
Elätkö yhä vielä?

Ja tällä kysymyksellä tervehti häntä ensiksi päivänvalo, kun hän
kuukausimäärin kamppailtuaan elämän ja kuoleman vaiheilla jälleen
palasi tajuntaansa.

Häntä varten ei ollut ainoatakaan ranskalaista miekkaa terotettu,
ainoatakaan ranskalaista kuulaa valettu. Hänelle ei oltu suotu sitä
ainoaa sovitusta, joka yksin näytti hänestä riittävältä.

Odottiko häntä toinen, raskaampi sovitus, kun hän nyt aamun
sarastavassa valossa astui kotiseutunsa synkkiä metsiä kohden?




IV.


Kello oli kahdeksan tienoilla aamulla, ja aurinko alkoi jo hellittää
polttavammin, kun Boleslav metsäseudun lävitse päästyään näki
kotiseutunsa edessään.

Kymmeneen vuoteen ei hän ollut astunut jalkaansa sen maaperälle.

Ensimäisessä tunteenpuuskassaan kohotti hän nyrkkinsä ja heristi sitä
kohden kylää, joka--kuten ihana harhakuva--lepäsi valkoisine
lelutaloineen ja viheriäpensaisine puutarhoineen, rauhallisina
kiemurtelevine savupatsaineen ja siintävinä välkkyvine
kirkontorneineen mitä heleimmässä aamutyyneydessä.

Takalistolta--mustina, kullankeltaisine reunuksineen--häämöttivät
linnanpuiston mahtavat puuryhmät kukkulan itäiseltä rinteeltä, mutta
itse linna, joka seisoi kukkulan harjalla ja jonka keltaiset,
pyramiidimaisesti suippenevat kaksoistornit olivat hallinneet koko
laajaa maisemaa--mihin oli se joutunut?

Oliko maa auennut ja niellyt tuon jättiläisen?

Hämmästyneenä, kauhistuneena ponnahti hän ensin takaisin. Ja sitten
vasta muisti hän. »Tosiaankin--hehän ovat sen polttaneet poroksi!»
Eikö hän itse ollut kyllin usein katkeralla tyytyväisyydellä ajatellut
hirmutekoa, joka oli tuhonnut hänen isiensä perinnön?

Mutta nyt, kun hän ilmielävästi näki edessään palon jäljet, kuohutti
kolkko, kiehuva viha hänen mieltänsä.

»Murhapolttajat!» huusi hän ja heristi toistamiseen nyrkkiään
vihollistensa koteja kohden.

Vihollistensa? Niin, hän tunsi sen äkkiä leimahtavan mielessään
päivänselväksi. Hänen isänsä viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

Hän oli heidät perinyt--samalla kuin nämä rämettyneet metsät, nämä
kesannoituneet pellot, nämä savunmustaamat raunioläjät--nyt vasta
saattoi hän erottaa ne--jotka silvotun jättiläiskäden tavoin kohosivat
syyttäen taivasta kohden.

Tosin hän samalla oli perinyt myöskin tuon kirotun rikoksen, jota hän
itse inhosi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa ja jonka painamana hän
kärsi syvemmin kuin kukaan muu maailmassa. Vaikkakin hän oli
lapsenrakkauden sijasta aina tuntenut vain lamauttavaa pelkoa,
vaikkakin hän jo vuosia sitten oli tuntenut olevansa irrottunut
kaikesta, mitä uskonto, ihmissydän ja sivistys ehdottomasti vaatii
lapselta vanhempiaan kohtaan, ei hän voinut saada isältä perittyä
vertansa vaikenemaan. Se kihisi, kiehui ja kuohui sitä vääryyttä
vastaan, joka oli tehty hänen suvulleen.

Hänen silmissään paloi hurja hehku, hänen vasen kätensä hapuili
vavisten pientä nahkalaukkua, joka riippui olan yli kiertävässä
hihnassa ja josta pisti esiin parin ratsupistoolin perät.

»Hautaamatta?» jupisi hän hampaitaan kiristäen ja kouraisten toista
pistooleista. »Hautaamattako hänen vielä on jääminen?--Sepähän
nähdään--sepähän nähdään!»--

Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.----

Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa
pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa
savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet,
luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät
olevan vesirapakkoina.

Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden
vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli
olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat
kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet
velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne
tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka
ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta
viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken
vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan
kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan
kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin
silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan»
isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.

Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai
niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat
maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä
puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen
ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien
punoja--ja oli myös----

Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa,
koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen,
viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans
Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».

Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi
siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan
niillekin, jotka eivät osanneet lukea.

Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt
sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen
likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä
tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja
ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän
puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa
lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli
häntä kalikoilla ja kivillä.--Vaikkei hän silloin ollut paljon
suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut
arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava,
että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen
siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän
kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen
luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi,
että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen
kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs,
tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»

Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai
oli pudonnut pesästään.

»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista.
Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi
vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän
tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.

Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen
ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina
hänen elämänsä loppuun saakka.

Miksi olikaan hän silloin auttanut tyttöä? Miksei hän mieluimmin ollut
yllyttänyt poikaviikareita hänen kimppuunsa? Kenties olisi heitetty
kivi sattunut keskelle hänen otsaansa ja hyvissä ajoin tehnyt lopun
hänen kurjasta elämästään!

Hän kulki edelleen. Siellä täällä kurkisteli pienestä, himmeästä
ikkunasta likaiset kasvot tylsällä uteliaisuudella hänen jälkeensä,
siellä täällä haukkui häntä pihakoira, muuten ei häntä mikään
häirinnyt. Kukapa olisikaan häntä tuntenut?

Nähdessään pappilan, joka kaarekkaine kuistikkoineen lepäsi
kukkasköynnösten ja pähkinäpensasten ympäröimänä yhtä hiljaisena ja
rauhallisena kuin sinä aamuna, jolloin hän helpotuksesta huoahtaen
pääsi vapaaksi ankaran kirkkoherran hallituksesta ja Helena
valkoisella batistinenäliinallaan viuhtoi jäähyväisiksi matkavaunujen
jälkeen,--nähdessään jälleen tämän talon, pysähtyi hän ja katseli otsa
synkkänä ympärilleen, näkisikö mitään sivutietä, joka pelastaisi hänet
kulkemasta ohitse.

Hänestä tuntui, kuin täytyisi Helenan yhä vieläkin seisoa
nurmitöyrämällä ja liina tuulessa liehuen tähystellä hänen jälkeensä.

Mutta vielä ei hän saanut astua Helenan eteen.

Vasemmalla kääntyi polku alas virralle, joka erotti linnan ja kylän
alueet toisistaan. Tälle polulle poikkesi hän.

Siellä näki hän ensi kerran koko laajuudessaan sen hävityksen kamalan
kuvan, jonka palo oli saanut aikaan.

Aittojen ja muiden ulkohuonerakennusten sijalla, jotka olivat seisseet
pitkänä rivinä virran toisella puolen, kohosi nyt pitkä rivi
raunioita--halkeilleita muureja, hiiltyneitä hirsiä--kaikki keltamojen
ja narskujen peittäminä. Takalistolla--johon saattoi nähdä
muurinrepeämän lävitse--oli pihanmaa röykköiseksi soraläjäksi
muuttuneena, ja vihdoin kukkulan huipulta, kuivettuneiden jalavain
kankeain oksaristikkojen ympäröimänä, häämöttivät kummallisesti
pykälöityneet muurinreunat--entinen linna.

Hervottomina vaipuivat hänen käsivartensa alas--kostonhaluinen
voihkaus puhkesi hänen rinnastaan.

Vaivaloisesti hän laahusti eteenpäin virran rantaa pitkin, kohden
nostosiltaa, jota myöten yksistään pääsi linnasaarelle, sillä
saareksi oli linnanalue muodostettu jo hänen isoisänsä aikaan lyhyellä
kaivannolla.

Silta ainakin oli vielä jälellä.

Harmaine, puoleksi lahonneine lankkuineen riippui se kuin jäännös
ammoisesta muinaisuudesta mustilla, vahvoilla pylväillään, joiden
tyviä vasten virran likaisen keltaiset aallot murtuivat pursuvina
pyörteinä. Ruosteiset ketjut olivat lujalle pingotetut. Parin kolmen
jalan korkuinen rako--jonka ylitse parahiksi saattoi hypätä--erotti
maavaraan rakennetun puuäyrään sen ylle kohotetusta sillanpäästä.
--Näytti kuin olisi joku koettanut vetää siltaa ylös, mutta väsähtänyt
kesken.

Boleslav hyppäsi sillalle ja astui pihaan kivisestä porttiaukosta,
jossa raudotettu portti puoleksi palaneena retkotti saranoillaan.

Äkkiä kuuli hän jaloissaan lyhyen vingahtavan äänen, joka muistutti
lauaistun jousenkaaren ponnahdusta. Hän pysähtyi pelästyneenä ja näki
ketunrautojen teräksisen puoliympyrän, joka oli haudattu soraan ja
huolellisesti peitetty risuilla. Rautaisten leukojen pitkät, terävät
hampaat olivat lujasti pureutuneet toisiinsa. Ikäänkuin ihmeen kautta
oli hän välttänyt vaaran, joka hänet olisi viikkokausiksi vaivuttanut
sairasvuoteeseen.

Varovaisesti kopeloiden maata kepillään kulki hän poikki törkyisen
pihamaan, jossa sieltä täältä raunioiden välistä pistivät ikäänkuin
ivaten esiin särkyneet työrattaat tai viinitynnyrin hauraat laudat,
joita vielä ruostunut vanne tuskin piti koossa.

Hän kulki kukkulalle linnan luo, polkua, jonka peitti miehen
korkuinen vesakko. Hän huomasi vieläkin parit ketunraudat, joiden
kuiva kita ahneesti ammotti häntä kohden. Niitä näytti olevan
viritetty yli koko pihamaan--ainoa viljelyksen merkki, minkä hän tähän
asti oli huomannut.--

Ammottavine ikkuna-aukkoineen ja murtuneine muureineen oli linna hänen
edessään kokonaan raunioiksi muuttuneena. Korkeat, rikkaruohojen
peittämät läjät tiiliä, mukulakiviä ja maahan varissutta muurisavea
muodostivat luonnollisen vallituksen kivijalan ympärille. Pääraput ja
niiden yläpuolella riippuva parveke oli kasvanut umpeen lehtimajaksi,
jonka rehevä lehvistö näytti läpipääsemättömältä.

Viheriäin köynnösten keskellä riippui valkea taulu, johon oli
kirjotettu isän käsialalla: »_Varokaa--pääsy kielletty_!»

Häntä värisytti, kun hän nyt kuuden vuoden kuluttua näki edessään
ensimäisen elonmerkin miehestä, jota hänen oli kiittäminen omasta
elämästään ja jota hän nyt oli tullut hautaamaan.

Vielä muutamia minuutteja, ja hän oli seisova isänsä ruumiin ääressä.

Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut?
Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan
ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.

Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi
rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi
uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen
rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella
rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.

Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla,
jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas--rapaantunut
kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä
siitä--naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat
palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita,
ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.

Boleslav meni lähemmäksi.--Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt
häntä.--Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän
olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta
myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä,
ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen
äänet kumpusivat hänen rinnastaan.

Paita--karkea, kotikutoinen liinapaita--oli valunut alas olkapäiltä ja
jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.

Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi
puolialastomia hänen edessään.

Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.

»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa
ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän
levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa
peitoksi.

»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.

Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen?
Jalkavaimo--» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli
kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan,
jolla seisoi?

Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi,
että hänen aikeensa olivat rauhalliset.

»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti
pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni
sudenrautoihin. Menkää!»

Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta
sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään
siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta
poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta
nyt alkoi tuntea.

»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.

Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät
selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.

»Armollinen herra--armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut
hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.

Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi
ne kiihkeästi luotaan.

»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»

Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä--puiston
tiheimpään osaan.

Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi
pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»

Boleslav väistyi syrjään.--Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän
ehdottomasti takertunut rautoihin.

Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin
käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin,
kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat
huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.

Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja
jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt
multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli
puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt
kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli
tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen
luo.

»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti
äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän
jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»

Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta
ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella
räjähti muutaman puun runkoa vasten.--

Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla,
kauhistuneella katseella--kuin hän olisi tehnyt jonkin
pyhäinhäväistyksen.--

Sitten hän aukaisi oven.--

Pimeä eteinen oli heidän edessään.--


Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut
puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.

Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti
väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.

Hän astui sisään.

Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta
paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.

»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen
lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä
vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa--otsa oli
kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien
kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten
oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta,
joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen
uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä
katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.

Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä
putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.

»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä
sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»

Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä
kärpäset jo olivat alkaneet surista.

Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja
vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä
varjosta.

»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.

Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään
ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.--Hänen
silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.

»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.

»Minä ajan sinut pois.»

Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.

Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa.
Sitten hän silmäili ympäri huonetta.--Se oli ahdas ja jokseenkin
viheliäinen--ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka
nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.--Kultajalkainen pöytä
hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain
marmorikonsolien rinnalla--puoleksi pirstautunut venetsialainen peili
punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen
silmiinsä kuva--tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta,
joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.

Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja
notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä:
Maahan polvillesi, orja.

Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin
tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut
pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin
taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua
ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä
pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu
oranssinkeltaisella värillä.

»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta»,
ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin
kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja
tallannut sen rikki.

Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja
kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä
miekkoja riippui niiden välissä.

Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli
merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet
odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä
kaikkia yli sadan.

Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt
rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan
täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu
metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka
askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.--

Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan,
joka kyyrötti kynnyksellä.

Päästäen valittavan äänen, joka kuului tallatun koiran vingahdukselta,
hypähti hän pystyyn.

Boleslavin valtasi äkillinen sääli, mutta se katosi, ennenkuin hän oli
sanonut lempeää sanaakaan.

»Miksi täällä makaat?» kysyi hän.

»Minun paikkani on tässä», vastasi tyttö nöyrästi, mutta yhä sama
hurja liekki katseessaan.

»Mitä se merkitsee. Koirathan kynnyksellä venyvät!»

»Minä myös», vastasi tyttö.

»Onko nimesi Regina Hackelberg?»

»On, armollinen junkkari.»

»Sinäkö opastit ranskalaiset Kissanportaan yli?»

»Niin, armollinen junkkari.»

»Miksi teit sen?»

»Koska he sanoivat, että minun oli se tehtävä.»

»Kuka sanoi?»

Tyttö käänsi katseensa maahan ja vaikeni.

»Miksi et vastaa?»

»Koska hän on kieltänyt.»

»Kuka--hän?»

»Armollinen herra!»

»Niinpä sano siis häntä siksi.»

»Kyllä, armollinen junkkari.»

»Puhuttele minua herraksi äläkä junkkariksi.--En ole mikään junkkari.»

»Kyllä, armollinen herra.»

»Herra--on sinun sanominen--ymmärrätkö?»

»Kyllä, armollinen herra.»

»Herra--kirkas tuli ja leimaus--ainoastaan herra!»

Boleslavin kiihkeäin voimasanojen johdosta hytkähti tyttö
tuskallisesti, mutta kun hän oli ymmärtänyt, mitä toinen tarkotti,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

»Kyllä, herra», sanoi hän niiaten.


»Minulle sinun täytyy sanoa kaikki--ymmärrätkö?--Minua ei armollinen
herra tarkottanut käskiessään sinun vaieta.»

»Hän sanoi, etten kenellekään saa sitä puhua.»

Boleslav puraisi huultansa. Miksi häntä enempää ahdistaa? Olihan
kaikki selvä kuin päivä. Tätä olentoa oli käytetty välikappaleena,
koska hän oli kylliksi tuhma ja kehno antautuakseen käytettäväksi.

»Kuinka vanha olit, kun ranskalaiset tulivat maahan?»

Tyttö käänsi katseensa maahan. »Viidentoista--herra.»

Lempeämpi tunne oli uudelleen heräämäisillään Boleslavin mielessä,
mutta synkkä ja haihtumaton epäluulo tukahutti sen kohta.

»Saitko maksun vaivoistasi?» kysyi hän purren hampaitaan.

»Kyllä, herra», vastasi tyttö levollisesti.

Boleslavia puistatti inhon puuska.

»Kuinka suuri oli palkkasi?»

»En tiedä, herra!»

»Kuinka--etkö sitten tinkinyt?»

Tyttö ei näyttänyt ymmärtävän. »Isä otti rahat minulta pois», vastasi
hän; »hän väitti, että ne olivat syntirahoja. Mutta niitä oli kouran
täysi ja kaikki kultaa--sen verran tiedän.»

Boleslav mittaili häntä kummastunein katsein. Suuri pää pörröisine,
niskaan kömpelösti solmittuine hiussuortuvineen oli nöyrästi
kumarruksissa. Hänellä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä
halveksimisesta, jota toinen tunsi häntä kohtaan. Tai kenties hän oli
siihen niin tottunut, että piti tämän äänensävyn itsestään selvänä.

»Mitä sinulla oli ranskalaisten aikaan linnassa tekemistä?» tiedusteli
Boleslav edelleen.

Tumma puna lehahti tytön kasvojen ja kaulan ylitse aina alas
rinnoille. Jokin kaukainen muisto näytti herättäneen uinuneen
häpeäntunteen hänen mielessään.

»Minä autoin ompelemisessa», sammalsi hän.

»Kuinka olit sitten joutunut linnaan?»--

»Isäni sanoi minulle--minun oli mentävä sinne ja kysyttävä
armolliselta herralta, olisiko mitään ommeltavaa.--Minun täytyi
ansaita leipäni, sanoi hän.»--

»Niinkö?»--Pitkä äänettömyys, sitte Boleslav jatkoi: »Mene ja pane
jotakin yllesi, Regina.»

Tyttö kopasi peitellen rintojaan käsillään ja puristi sitten paitaa
niin tiukasti kaulansa ympäri, että kaulus painui syvälle pulleaan
lihaan.

»No?»

»Minulla ei ole mitään.»

»Mitä ihmettä? Eikö armollinen herra ole pitänyt huolta vaatteistasi.»

»He repivät eilen röijyn yltäni.»

»Ketkä?»

Hehkuva viha leimahti tytön silmissä.

»Ketkä? He--kyläläiset--ketkäs muut?» Ja hän sylkäisi.

Boleslavin valtasi omituinen kummastuksen ja tyydytyksen sekainen
tunne. Tässä oli siis joku, joka otti osaa hänen vihaansa, jonka
kohtalo oli sekottanut samaan taisteluun, mikä hänellä itsellään oli
kyläläisiä vastaan taisteltavana.

»He ovat vihamielisiä sinua vastaan--kyläläiset--niinkö?»

Regina nauroi ivallisesti. »He--hahaa! Hehän heittelevät minua aina
kivillä, missä vain näkevät. Tuollaisilla kivillä!» Ja hän piti
koukistettuja käsiään jonkun matkan päässä toisistaan kuvatakseen
heittoesineiden suuruutta.

»Kuinka kauan he ovat heitelleet sinua kivillä?»

Regina aprikoi. »Kuusi vuotta jo.»

»Eivätkä ole saaneet sattumaan.»

»Ovat toki--monta kertaa. Kas--tätä.» Ja hän päästi paidan puoleksi
laskeutumaan näyttääkseen arpea, joka ihon rusottavan lämpimään
värisävyyn piirtäysi punertavana juovana olkapäältä rinnalle.

»Mutta nyt minä otan aina soikon mukaani.»

»Minkä soikon?»

»Pesusoikon. Pidän sen aina pääni ja selkäni suojana, kun he minua
kivittävät.»

Boleslavia kauhistutti tällainen elämä, joka oli kurjempi kuin koiran.

»Miksi olet jäänyt tänne, kun he kerran tavottelivat henkeäsi?» sanoi
hän. »Maailmahan on niin avara.»

Regina ei näyttänyt ymmärtävän häntä.

»Mutta kuulunhan kuitenkin tänne», sanoi hän kummastuneena.

»Ja miksi läksit saarelta, jossa ainakin henkesi oli turvassa?»

Regina naurahti.

»Olisiko hänen sitten pitänyt kuolla nälkään?» kysyi hän--ja sitten
hän punastui äkkiä ja lisäsi aran hätäinen ilme silmissään:
»Armollisen herran.»

Boleslav nyökäytti hyväksyen päätään.--Näyttihän tyttö pelkäävän, että
häntä heti paikalla kuritetaan--tuo kurja olento.

»En kyllä mielelläni kylään mennytkään--useimmiten menin yöllä
Kissanportaan ylitse Bockeldorfiin, joka on kolmen peninkulman päässä,
Bockeldorf näette--, sieltä sain jauhoja ja lihaa ja muuta, mitä
hän--armollinen herra--tarvitsi, kaksinkertaisella hinnalla, ja
aamulla olin jälleen täällä. Mutta monta kertaa on sinne mahdoton
päästä--lumipyryjen ja tulvaveden aikaan. Silloin on minun siis
täytynyt mennä alas kylään--siellä on mennyt paljon enemmän rahaa--ja
monta kertaa, kun he eivät antaneet minulle mitään, lyöntejä
vaan--silloin»--hän nauroi viekkaasti ja hurjasti, »silloin olen
mennyt ja palannut ja ottanut sieltä, mistä sain.»

»Toisin sanoen--olet varastanut.»

Regina nyökkäsi innokkaasti, ikäänkuin odottaisi tästä erityistä
kiitosta.

Niin villiintynyt oli siis tämä olento, että häneltä näyttivät kaikki
hyvän ja pahan käsitteet sekaantuneen.

»Ja mitä eilen hait kylästä?» kysyi Boleslav uudelleen.

»Eilen--no, täytyyhän hänet toki haudata! Aika tulee, herra, aika
tulee. Itkemällä ei hän tule maahan, ajattelin itsekseni.»--

»Oletko sitten itkenyt?» kysyi Boleslav halveksivasti.

»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»--

»No, entä sitten?»

»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.--Kirkkoherra sanoi, etten
saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa--ja sitten menin ravintolan
isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja
siellä näkivät minut sotamiehet--»

»Mitkä sotamiehet?»

»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»

»Niin--jatka vain.»

»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi--lyökää hänet kuoliaaksi--no,
ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni--hänkin huusi, mutta hän
oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi--ja kivet
lentelivät vain ympäri noin ja noin--ja sitten tulivat akat ja lapset
ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua
pieksää,--mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin
heitä päihin--noin ja taas noin--» Hän ojensi molemmat jäntevät
käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin
kurikat.--Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas
naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin
kukoistavaan uhkeuteen.--Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän
antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin
antiikkista suloutta.--Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta
kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli
vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.

»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.

»On, huivi minulla on, villainen.»

»Kääri se sitten ympärillesi.»

Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain
sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka
hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä
taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän
häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään
käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi
eteisen pimeimpään nurkkaan.

»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli
Boleslav edelleen.

»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole
kysynytkään keltään.»

»Miksi et?»

»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin:
Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»

»Sinä yksin?»

»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin
hänet haudatakin»----

»Mihin sitten--kirkkomaahanko?»

»Kirkkomaahan! Hahaha--sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä
pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle--puutarhaan. Olin
parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui--kaunis hauta--syvä
hauta--siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin,
herra.»

Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus,
joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa
vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava
kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja
olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon
sanoa hänelle jäähyväiset--niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.

Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että
hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle
kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin
perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen
järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.--Ja vaikkapa hän itse
samalla joutuisikin perikatoon!----Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi
esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä
sukulainenkin, hallitsi ankarasti.

Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut
astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa
hengenvaaraan.

Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.

»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa
satimet pois tieltä.»

»Kyllä, herra.»

Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.

»Mitä odotat?»

»Antakaa anteeksi--mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja
siksi luulen----»

»No, mitä sitten?»

»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.--»

Nainen oli oikeassa. Hän oli niin uupunut, että saattoi tuskin pysyä
jaloillaan.

Mutta häntä inhotti ottaa palaakaan leipää näistä käsistä. Mieluummin
hän tahtoi ottaa vihollisiltaan.




V.


»Mustan Kotkan» vierashuoneessa istui samana hetkenä joukko
Schrandenin porvareita ja porvarinpoikia kokoontuneina aamunaukkujensa
ääreen.

Schrandenilaisten täytyi alottaa varhain, jos ennen puoltayötä
tahtoivat saada päivätyönsä suoritetuksi; sillä vaikka he olivat iät
kaiketkin kapakkaelämää rakastaneet, niin nyt vasta he olivat
joutuneet tykkänään pois suunniltaan.

Nuori Merckel oli kaikissa juomingeissa esimiehenä. Hän oli kasvanut
tanakaksi, leveäharteiseksi mieheksi, jonka rohkeasti pystyyn
kierretyt sotilasviikset oivallisesti pukivat hänen kasvojaan ja jonka
esiintyminen kaikessa huolimattomuudessaan, joka saattoi alentua
renttumaisuudeksi, ei ollut vailla eräänlaista miellyttävyyttä.
Rauhanteon jälkeen ei hän ollut, kuten lähinnä olisi saattanut luulla,
ottanut eroaan, vaan oli ainoastaan epämääräiseksi ajaksi palannut
lomalle kotiseudullensa, jossa hän aikoi rauhallisesti harkita,
olisiko soveliasta edelleen palvella vakinaisessa sotaväessä.--Ainakaan
ei hänen tähänastinen ammattinsa asettanut mitään esteitä tämän
päätöksen tielle, sillä tarkoin katsoen ei hänellä ollut mitään
ammattia.

Aina neljänteenkolmatta ikävuoteensa asti oli hän katsellut useita eri
maita ja erilaisia elämänasemia, elellen sillaikaa enimmäkseen isänsä
varoilla, ja oli ollut iloinen, kun puhjennut sota vihdoinkin tarjosi
tehtävää hänen toimintatarmolleen, joka siihen asti oli voinut ilmetä
ainoastaan ilkeissä kepposissa.

Kuten nuori Baumgart oli hänkin astunut sotaväkeen vapaaehtoisena
jääkärinä, oli samoin kuin tämäkin siirtynyt nostoväkeen, kohonnut
siellä luutnantiksi ja kantoi tunnustetun urhoollisuuden merkkinä
teräsristiä ylpeydestä paisuvalla rinnallaan.

Toistaiseksi ei hän ajatellut jättää kotiseutuaan, missä hän joka
päivä uudelleen ja uudelleen täysin siemauksin sai nauttia tuosta
ylevästä tunteesta, että hän oli sankari, leijona.

Hän joi, kerskui ja lietsoi vihaa kavaltajaa kohtaan, vihaa, joka
voitokkaiden sotilaiden palattua oli vielä kerran leimahtanut
kirkkaaseen liekkiin.--Hänen yllytyksestään olivat schrandenilaiset
menneet Kissanporrasta hävittämään siten sulkeakseen vapaaherran
saarelleen.

Rohkeimmissa unelmissaankaan eivät he olleet uskaltaneet toivoa, että
hän halvauksen kohtaamana vaipuisi maahan heidän silmiensä edessä, ja
riemuiten he palasivat kylään tätä viestiä kertomaan.

Että isänmaan kavaltajan hautaus oli kiellettävä, oli pian päätetty
asia. Kunnioittaakseen tätä ihanaa ajatusta, joka kruunasi heidän
vihansa, viettivät he suuren riemujuhlan, joka oli nyt jo kestänyt
kolme päivää eikä näyttänyt ottavan ollenkaan päättyäkseen.

Kun he kaikki seisoivat yhtenä miehenä, kun kylänvouti oli heidän
puolellaan ja kirkkoherra näytti sulkeneen molemmat silmänsä, ei
heillä näyttänyt olevan mitään pelkoa, että esivalta puuttuisi asiaan.

Että vainajalle ilmestyisi auttaja, sitä he eivät olleet
aavistaneetkaan.

Sillä junkkari--taivaan talikynttilät!--missä oli
junkkari?--Tietämättömiin kadonnut, varmaankin hunningolla, menehtynyt
nimensä häpeään.

»Tuolta tulee joku, jolla on nostoväen lakki päässään», sanoi Felix
Merckel katsellen ikkunaverhojen raosta kylän torille, joka lepäsi
keltaisena ja tomuisena keskipäivän helteessä.

Melu juomapöydän ääressä taukosi. Odottavassa jännityksessä katseltiin
vieraan tuloa.--Nuori Merckel ojensi jalkansa suoraksi ja leikitteli
huolimattomasti ritarimerkillään.

Ovi aukeni. Valovirta tulvahti tulijan takaa hämärään, viileään
huoneeseen ja katosi heti jälleen.

Vieraita tervehtimättä tulija astui tarjoilupöydän luo, jonka ääressä
eräs tarjoilijaneiti istui sukankutimineen, ja kysyi, oliko kylänvouti
tavattavissa.

Ei,--hän oli mennyt pellolle.

Herra Merckel jätti mielellään ravintolaliikkeensä valvomisen
pojalleen, sillä hän oli huomannut, että oluttynnyrit tyhjenivät kahta
vertaa nopeammin, kun hän ei ollut saapuvilla.--Felixillä oli erittäin
tepsivä tapa kiihottaa vieraita juomaan, joka hänelle, isännälle, ei
olisi soveltunut. »Lurjus, ken ei ryypi sakkojaan!» Tai »ken minut nyt
kilistettyämme jättää kitimeen, hän olisi jättänyt minut kiipeliin
vihollistenkin edessä.»--Ja muita samanlaisia puhetapoja.--Ja hänen
kehotuksiaan piti seurata, sillä schrandenilaiset eivät halunneet
menettää luutnanttinsa arvonantoa--ja sentähden oli Felix Merckel
isänsä kassakirstun todellinen aarre.

Ettei vieras, jolla oli nostoväen lakki päässään, ollut häntä
tervehtinyt, vaikka hänellä oli upseerin tunnusmerkki takkinsa
rinnuksessa, suututti häntä, ja hän päätti sentähden olla häntä
ensinkään huomaamatta.

»Voinko jäädä voutia odottamaan?» kysyi vieras.

»Tämähän on ravintola», vastasi neiti.

Vieras istuutui vastapäiseen nurkkaan, selin juopottelijoihin, laski
nahkalaukkunsa pöydälle ja nojasi päänsä käteensä.

Felix herrasta, jota miellytti, että häntä katseltiin, tuntui tämä
käytös aivankuin taisteluvaatimukselta. Sitäpaitsi suututti isän kelpo
poikaa se, ettei vieras halunnut mitään juodakseen.

»Amalia, kysy herralta, eikö hän halua mitään nautittavaa», huusi hän
kovalla äänellä tarjoilupöytää kohden.

Vieras ei ollut kuulevinaan mitään. Neiti meni hänen pöytänsä luo ja
höpisi jotakin väkevästä schrandenilaisesta oluesta.

»Kiitos--en juo mitään», vastasi hän kohottamatta katsettaan.

Felix herra pureksi viiksiensä kärkiä. Hänestä oli selvää, että tämä
käytös ansaitsi rangaistuksen. Hänellä oli pian hyökkäyssuunnitelma
valmiina.

Hän nousi ja heiluttaen kansiniekkaa oluthaarikkaansa alotti
pontevalla rintaäänellä:

»Rakkaat toverit ja kansalaiset ynnä kaikki arvoisat läsnäolijat!
Preussin kunniakkaat taistelut ovat taistellut. Armas isänmaamme on
noussut tomusta jälleen uuteen, aavistamattomaan loistoon. Useimmat
meistä ovat vuodattaneet verta kunnian kentällä tai ainakin antaneet
rintansa vihollisten luodeille alttiiksi. Ken on preussilainen
isänmaan ystävä, hän juokoon kanssani maljan Preussin kunniaksi ja
Preussin menestykseksi!»

Kimakasti hurraten kohottivat kaikki haarikkansa huulilleen, mutta
heidät keskeytti luutnantin jyrkkä »seis» huuto.

»Näen täällä jonkun», huusi hän, »joka näyttää vetäytyvän pois tätä
kunniavelvollisuutta täyttämästä.» Kannukset kilisten hän astui
vieraan pöydän luo.

»Herra», tiuskaisi hän hänelle. »Ettekö tahdo juoda Preussin
kunniaksi?»

Vieras kääntyi puoleksi syrjään sanoen: »Tahdon olla rauhassa.»

»Mitä, herra? Te kannatte nostoväen kunniamerkkiä lakissanne ja
kieltäydytte------»

Vieraan äkillinen tarttuminen laukkuunsa sai hänet vaikenemaan.

Samassa hengenvedossa hän näki kaksipiippuisen ratsupistoolin
välähtävän vieraan kädessä, näki hänen hypähtävän pystyyn ja katsoi
peräytyen kalpeihin, uhkaaviin kasvoihin, jotka hän hyvin tunsi, mutta
joista ei kuitenkaan ollut konsanaan leimahdellut tällaisia salamoita
häntä kohden.

Hän käsitti heti: hänen vastassaan seisoi mies, joka oli valmis mihin
tahansa.

»Katso minua, Felix Merckel», sanoi entinen ystävä, »niin käsität,
ettei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Jos sinä tai joku
teikäläisistä uskaltaa tulla liian lähelle minua, niin olkaa varmat,
että sinut tai ensimäisen, joka tulee, ammun kuoliaaksi kuin koiran.»

Felix Merckel oli äkkiä malttanut mielensä.

»Ah, herra parooni!» sanoi hän syvään kumartaen. »Sitten tosiaankaan
en ihmettele, ettei Preussin----»

Pistoolin kaksoishanan kaksinkertainen naksahdus pani hänet
vaikenemaan.

»Vielä kerran, ole varoillasi, Felix Merckel; olen upseeri kuten
sinäkin.»

Tämä uudistettu varotus teki vaikutuksensa.

»Ainakaan en tahdo häiritä!» sanoi Felix herra kumartaen toistamiseen
ja mennen takaisin paikalleen, jolloin kannukset hänen saappaissaan
kilisivät hiljemmin.

Schrandenilaiset istuivat nenät yhdessä, ja kohta astui vanha Merckel
huoneeseen. Hänen ylen lihavat, sileäksi ajellut kasvonsa säteilivät
hyvinvointia ja hyväntahtoisuutta. Huolellisen arvokkaana kuten kylän
patriarkan sopi, kulki hän laseilla ja pulloilla täytetyn
tarjoilupöydän ohitse. Rasvasta kiiltävillä atlasliiveillä riippuivat
paksut, hopeaiset kellonperät, joiden kahta vitjaa alhaalta yhdisti
kultainen maurilaispää ja joissa riippui merenkullasta tehty sydän.

»Herrako on halunnut minua puhutella?» kysyi hän syvällä
kumarruksella, joka kuitenkin ikäänkuin katkesi keskeltä kahtia, kun
pienet kissansilmät huomasivat, ettei vieraalla ollut lasia edessään.
Sellaiselle, joka ei mitään nauttinut, ei kannattanut tehdä
kumarrusta.

Schrandenilaiset istuivat korviaan heristäen.--Felix oli hypähtänyt
pystyyn ikäänkuin odottaen suotuisaa silmänräpäystä iskeäkseen
nyrkillään entistä ystäväänsä.

»Hän on nuori herra parooni, isä», huusi hän helakasti nauraen.

Merckel ponnahti kolme pitkää askelta takaperin. Hänen hyväntahtoinen
hymynsä kivettyi, hänen lihavat kätensä hapuilivat kellonvitjojen
maurilaispäätä ja kouristuivat siihen kiinni.

»Saanko puhutella teitä kahdenkesken?»

»Oi herra parooni--tietysti, herra parooni--jos suvaitsette, herra
parooni.»

Ja hän avasi leveällä liikkeellä sivuoven, joka vei pieneen
arvohenkilöille varattuun huoneeseen. Rikkinäisellä vähäkankaalla
verhottu sohva ynnä muutamat nojatuolit odottivat siellä ravintolan
ylhäisempiä vieraita. Ristikoilla varustetun piippuhyllyn yläpuolella
riippui taulu, johon oli kirjotettu: »Täällä saa juoda ainoastaan
viiniä.»

Ennenkuin isäntä sulki oven Boleslavin jälkeen, viittasi hän
salavihkaan tuvassa istuville miehille ikäänkuin heidän
levottomuuttaan viihdyttääkseen. Sitten hän loi kotiinpalanneeseen
herranpoikaan puoleksi ummistuneiden silmäluomiensa alta lyhyen,
tutkivan katseen, joka ilmeisesti näytti täyttävän hänet suurella
tyytyväisyydellä, sillä hänen hymynsä sai uudelleen hyvinvoivan,
kylläisen rasvankiiltonsa.

»Kuinka herra junkkari onkaan kasvanut sitte viime näkemän!» alotti
hän.--»Aivan merkillistä!»

Boleslav tuijotti häneen äännetönnä.

»Ja vanhaa armollista herraa ei herra junkkariherra parooni, täytyy
kai sanoakseni--enää ole tavannutkaan elossa. Olette tullut liian
myöhään autuaan vainajan silmiä sul------»

Hän pysähtyi keskelle sanaa ja puristeli kiihkeästi kellonperien
merenkultaista sydäntä, sillä Boleslavin katse, joka tuimana ja
uhkaavana oli kiinnitetty hänen kasvoihinsa, alkoi saattaa hänet
levottomaksi.--Olikohan hänellä ehkä edessään jokin maankiertäjä, joka
tahtoi käydä hänen kimppuunsa?

»Mutta minä en tule liian myöhään», puhkesi Boleslav puhumaan,
»tehdäkseni tyhjäksi ne konnankujeet, joilla isältäni tahdotaan
riistää hänen viimeinenkin kunniansa.»

»Mitä ihmeen konnankujeita herra parooni tarkottaa?»

»Neuvon teitä, arvoisa herra, jättämään tekopyhän naamanne. Näen
teidän lävitsenne. Minun korviini on saapunut eräs teidän lausuntonne,
jonka johdosta sietäisi kurittaa teitä tuossa paikassa.»

»Herra parooni!»--ja hän näytti aikovan lähetä ovea.

»Jääkää», käski Boleslav asettuen hänen tielleen. Onneksi hän oli
kaikki nuo roistonnaamat nähdessään jälleen saavuttanut perinnäisen
tietoisuutensa käskijän arvostaan. »Näinkö suoritatte
kiitollisuudenvelkaanne suvulleni, jonka armo teidät on tehnyt siksi,
mitä olette?»

Rihkamakauppias, joka kerran oli saapunut linnaan paikkaa etsivänä
palvelijana ja sittemmin linnan toimitusmiehenä vähitellen koonnut
omaisuutensa, painoi loukatun viattomuuden ilme kasvoillaan oikean
nyrkkinsä vasenta kämmentänsä vasten, samalla surkuttelevasti
maiskuttaen kieltään.

»Rakas herra parooni», sanoi hän, ja leveät, kiiltävät kasvot
säteilivät sulaa isällistä lempeyttä. »Annan teille anteeksi
loukkauksen, jonka päästitte suustanne, ja annan teille luotettavimmat
tiedot, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,--siitä toivottavasti
näette parhaiten, miten ystävälliset minun tarkotukseni ovat».

»Pyydän päästä ystävyydestänne!» jyräytti Boleslav väliin. »Olette
velvollinen Schrandenin kylänvoutina minulle puhumaan ja
vastaamaan--eikä muuta.»

»Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä
ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni--tunsittehan
hänet, herra parooni! Niin, niin--kuinka usein hän ottikaan pienen
junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen
kiitoksen----»

»Asiaan!»

»Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun
surmani, sillä mitä he saavat päähänsä----kerran he saivat päähänsä,
etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta
katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät
salli armollista herraa haudata, ja--kunniani kautta!--ei Jumala eikä
perkele voi heitä siihen pakottaa.--Ettekä tekään, herra parooni.
Miksi niin?--Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat--ja se ei anna
niitä;--hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä
Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja
kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos
jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet
pieksäneet raajarikoksi--sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja
kirkkoherra.--hänellähän on suurin sananvalta--mutta menkäähän
kirkkoherran luo--sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee.
Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes
ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»

»Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä
hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki
tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.

»Niinkö, _tahdotteko_ sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti
salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra
parooni.»

Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten
sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.

»Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi
kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia
ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.

»Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille
alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»

Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten
vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan,
patriarkalliseen hymyyn.

»Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren
kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita
hapsiani--hyvä--en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos
olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten
selän takana--sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut
kuristaneet kuoliaaksi--pelasti autuaan paroonivainajan nälkään
nääntymästä--kysykää vain neidiltä!----»

»Keltä neidiltä?»

»No, rakkaalta, uskolliselta neiti Reginalta--autuaan isävainajanne
sydänkäpyseltä. Hän on oikea helmi, herra parooni. Teidän on pidettävä
häntä kunniassa ja otettava hänet mukaanne matkoille. Hänelle pistin
usein pimeässä palan leipää ja savustettua makkaraa, herra parooni, ja
pussin kahvia, herra parooni, aikana, jolloin itse söin ainoastaan
ruispuuroa eineekseni, koska satamat olivat suljetut, herra parooni.»

»Ettekö saanut niistä maksua?»

»No, sainpa niinkin, vaikkapa oikeastaan vain taivaallisen palkinnon
vuoksi panin henkeni alttiiksi.--Ja onhan sitä tosin vielä pieni
jäännöskin viime jäidenlähdön ajalta, jos herra parooni tahtoisi olla
niin suosiollinen----»

»Kirjottakaa lasku saatavistanne; rahat tullaan teille lähettämään.»

»Sillä ei ole kiirettä, herra parooni. Luotan kyllä teihin, herra
parooni. Jos annatte jotakin arvoa vanhan, kokeneen miehen neuvolle,
niin menkää nyt kauniisti kotiin,--kaivakaa linnan taakse hauta,
laskekaa autuas isävainajanne siihen--öiseen aikaan--aivan hissukseen,
aivan hissukseen... Rakas neiti Regina, hänhän voi tarttua ruumiin
toiseen päähän--sitten ladotte turpeet paikoilleen, jotta nurmikko
tulee sileäksi ennalleen, eikä kukaan tiedä, mihin hänet on kuopattu,
ja ennen aamun valkenemista tarttukaa Reginaa käsivarteen ja menkää
jälleen kauniisti sinne missä------»

Hän vaikeni, sillä Boleslavin sormet kopeloivat jälleen
pistoolinperää. Tämän kunnonmiehen mahtipontisesta neuvosta irvisteli
esiin niin pirullinen iva, että se kiihotti hänen vastustushalunsa
äärimmilleen.

Näiden myrkyllisten sanojen tunkeutuessa hänen korviinsa oli hänen
aivojensa lävitse salamana leimahtanut epätoivoinen ajatus.

Tosiaankin, tämä hautaus oli vain ensimäinen, vähäisin osa tehtävästä,
joka hänellä oli suoritettavanaan! Pitikö hänen lähteä täältä yön
hämyssä ja sumussa--hiipiä ikäänkuin pahantekijä isiensä perinnöltä
jättääkseen kaiken, mitä he olivat luoneet, häviölle alttiiksi? Ei,
vaan tänne hänen oli jääminen--kestäminen kaikki uhmaten näitä
hyenoita, joista kurjin seisoi virnistellen, kissansilmät ahneesti
vilkkuvina hänen edessään ja vaani vain tilaisuutta karatakseen
isännättömän saaliin kimppuun.

Kestävyyttä! Kestävyyttä!

Tämä oli se sovitus, jota isien synnit häneltä vaativat!

Ja eikö tuo jumalaton teko, joka oli hänen perintönsä hävittänyt maan
päältä, yhä huutanut kostoa taivaaseen saakka.

Oliko hänen vetäytyminen tiehensä ikäänkuin karkuri, ikäänkuin
lipunpettäjä, ja jättäminen niille hyvilleen ei ainoastaan
kotikontunsa, vaan lemmittynsäkin, jonka hän oli kadottanut ajaksi ja
iäksi, mutta joka kuitenkin odotti häntä ikävällä ja pelolla?

Ei, vaan täällä, tällä Schrandenin linnan raunioilla liehui hänen
lippunsa--tulikirjaimilla oli siihen piirretty sana »kosto».

Ja kurja se, joka lippunsa jättää vihollisille!

Hän astui aivan kylänvoudin eteen, ja seivästäen uhkaavan katseensa
hänen kasvoihinsa huusi hän: »Kuka on Schrandenin linnan sytyttänyt
tuleen?»

Herra Merckelin rasvaiset kasvot vavahtivat. Sanat olivat sattuneet
hänen omantuntonsa kipeimpään kohtaan.

Samoin säpsähti jokainen schrandenilainen, kun kysymys tämän ilkityön
tekijästä sattui hänen korviinsa. Yksi ainoa vain ei säpsähtänyt--ja
se oli pahantekijä itse------

Herra Merckel koetti toipua vastaamaan, mutta samassa yltyi hälinä
tarjoiluhuoneessa kovaksi meluksi. Hän teki ehdottomasti liikkeen ovea
kohden, ikäänkuin tahtoisi työntää salvan tulevain tapausten eteen,
mutta samassa temmattiin ovi auki, ja sisään tunkeutui villin,
uhkaavan joukon seuraamana pieni, renttumainen ja repaleinen mies.
Hänen karkea musta tukkansa valui rasvaisina suortuvina hartioille,
parransänki oli harmahtava, ja punaisten, ripsettömäin silmäluomien
alta tirrottivat lasimaiset juoponsilmät.

Hän huitoi nyrkillään ympärilleen ja kiljui: »Missä se mies on? Missä
on se sikiö?--Minä tahdon hänet kuristaa, sen sikiön!»

Mutta nähtyään Boleslavin kookkaan vartalon vastassaan jäntevästi
pystyyn ojentuneena, vaikeni hän yhtäkkiä keskellä rähinäänsä ja
murisi ja öhki itsekseen.

Hänen takanaan kohosi kokonainen seinä kiihtyneitä, häjynilkisiä,
uteliaita kasvoja, jotka kaikki tuijottivat Boleslaviin kuten
vangittuun ihmeotukseen.

»Minä yksin kaikkia noita vastaan!» ajatteli hän, ja hänen rintansa
kohosi.

»Oletteko puuseppä Hackelberg?» kysyi hän pitäen katseillaan juoppoa
loitolla. Tämän miehen kuva palasi lapsuuden ajoilta himmeänä hänen
muistoonsa. Kerran, kun hänet oli linnan pihalla piesty
pahanpäiväiseksi salametsästyksen tähden, oli hän surkealla
parunnallaan säikyttänyt Boleslavin hiljaisista unelmistaan. Nyt
samainen mies puristi kätensä nyrkkiin, pöyhistelihe ja mörisi ja
röhki jotakin itsekseen.--

»Tekö valmistatte ruumiskirstuja tässä kylässä?»

Puuseppä pudisti vitkalleen päätänsä tuijottaen tylsänä eteensä.
Sitten hän puhui ikäänkuin haudasta:

»Teen enää vain kaksi ruumiskirstua----toisen itselleni ja--toisen
vietellylle lapsiraukalleni.»

Schrandenilaiset nauroivat salavihkaan. He tunsivat tämän ilveilyn
sangen hyvin. Kun kylässä joku oli kuollut, noutivat he puusepän ja
sulkivat hänet viinapullon ja tarpeellisten lautojen kera johonkin
huoneeseen eivätkä päästäneet häntä sieltä, ennenkuin kirstu oli
valmis.

Hän oli kerta kaikkiaan vaarallinen mies, tämä Hackelberg, sen
tiesivät schrandenilaiset sangen hyvin eivätkä päästäneet häntä
sekunniksikaan näkyvistään. Missä hän liikkuikin, pitivät he häntä
silmällä; monet korvat kuulostelivat ahmien hänen sanojaan, ja yhtä
monet käsivarret olivat alati valmiina tarpeen tullen nitistämään
hänet hengiltä.

He sallivat hänen istua kapakassa rinnallaan, he juottivat hänet
humalaan ja syöttivät hänen vatsansa täyteen, he kuuntelivat häntä tai
tukkivat hänen suunsa, he panivat hänet lukkojen ja salpojen taakse
tai antoivat hänen kiduttaa heitä itseään--oli ikäänkuin he olisivat
pukeneet lihaan ja vereen pahan omantuntonsa ja päästäneet sen
juoksentelemaan ympärinsä tämän hunningolle joutuneen juomarin
hahmossa.

»Ketkä muut paitsi te valmistavat kylässä ruumiskirstuja?»

Schrandenilaiset purskahtivat hirnuvaan nauruun. Hän kyllä saisi
ponnistella päästäkseen totuuden perille.

Hackelberg pöyhistihe.

»Kurja lapsiparkani», murisi hän tuijottaen lasimaisilla silmillään
herra Merckelin merenkultasydämeen, joka hänen päässänsä näytti
pyörivän, mutta sitten hän yhtäkkiä kavahtui puoliunestaan, hänen
silmiinsä ilmestyi synkkä kiilto, hän ojensi nyrkkinsä Boleslavia
kohden ja huusi:

»Mitä tahdotte minulta, herra?--Tahdotte minulta ruumiskirstun!
Kenelle tahdotte minulta ruumiskirstun? Miehelle, koiralle, joka on
kavaltanut isänmaansa--joka on vietellyt lapseni--hänellekö olisi
minun tehtävä ruumiskirstu?--Katsokaas minua herra! Enkö minä näytä
hirviöltä, herra?» Hän repäisi paidan auki, niin että karvainen rinta
tuli näkyviin.--»Raato minä olen--en edes sen arvoinen, että koirat
kintuilleni ------ ja katsokaas vain, rakas, kallis herra,
sellaiseksi on autuas herra parooni minut tehnyt--onnettoman,
hyljätyn, lapsettoman ukko rähjän on hän minusta tehnyt.»--Hän alkoi
pyyhkiä silmiään englanninnahkaisen takkinsa repaleilla--
schrandenilaiset hänen selkänsä takana rääkyivät hyväksymistään.
--»Lapseni on hän minulta ottanut--lapseni on hän minulta ryövännyt--»

»Luullakseni olette itse lähettänyt lapsenne linnaan», puuttui
Boleslav hänen puheeseensa. Mutta mies jatkoi valitusvirttänsä:

»Portoksi on hän tehnyt lapseni. Ja vielä enemmän, nuori herra--mikä
juuri verisimmin särkeekin sydäntäni--sillä minä saatan olla renttu,
mutta isänmaan ystävä olen sentään--sillä Preussissa rakastaa jokainen
renttukin isänmaataan--sillä me preussilaiset emme ylipäätään ole
mitään renttuja--mutta lapseni--hoo, tiedättekös, mitä hän on tehnyt
lapsestani?

Ruoskan iskuin on hän pakottanut hänet yön hämyssä ja sumussa menemään
ja--mutta luuletteko, että minulla sen jälkeen vielä on lasta?--Ei,
herra, kironnut olen koko naikkosen--hän ei ole enää lihaani ja
vertani--olen hänelle sanonut--»

»Mutta syntirahat olet sentään ottanut!» oli Boleslav
sekaantumaisillaan hänen sanoihinsa, mutta malttoi mielensä, sillä
olisihan hän siten heittänyt isänsä syyllisyyden näiden susien
saaliiksi.

»Ja nyt olet vapaa kuin taivaan lintu, olen hänelle sanonut, ja ken
sinut kohtaa, lyököön sinut kuoliaaksi, olen hänelle sanonut, ja mene
nyt armollisen herrasi luo--olen hänelle sanonut--ja hän ottakoon
sinut hoiviinsa--olen hänelle--»

Tässä tuokiossa tuli schrandenilaisten melu niin äänekkääksi, että se
nieli puusepän sanat.--Vieraat olennot tunkeutuivat hänen eteensä ja
ottivat hänet keskeensä. Ainoastaan hänen kimeä, häijynilkinen
naurunsa kuului joukosta, johon hän oli kadonnut.

»No, mitä ennustinkaan herra paroonille?» kysyi herra Merckel
hymyillen hyväntahtoista hymyään.

Boleslav oli nojautunut sohvan selkänojaa vasten ja katseli hammasta
purren schrandenilaisten joukkoa, joka tunkeutui yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi.

»Jos yhden päähän pälkähtää kohottaa kätensä, lyövät toiset minut
kuoliaaksi», ajatteli hän itsekseen. Tässä kysyttiin kylmäverisyyttä.

»Päästäkää minut lävitse, ihmiset», sanoi hän koettaen käsillään
raivata tietä itselleen.

Joko hänen silmiensä kylmä katse tai nostoväenristin kimmellys hänen
lakissaan hillitsi mölyävän väkijoukon--tie aukeni hänelle--hän astui
joukon keskeen.

Joka askeleella hän odotti tuhoisan iskun kumahtavan takaapäin; sillä
hän oli varma ainoastaan sikäli kuin silmillään saattoi väkijoukkoa
hallita. Mutta ei--koskematonna hän pääsi ulkoilmaan. Felix Merckel ei
enää sattunut hänen tielleen.

Koko joukkio--johon nyt oli sekottunut vaimoja ja lapsiakin--vyöryi
hänen perästään.

Lähetessään pappilan puutarhaa, jonka muuri loisteli valkoisena
puolipäivän säteilyssä, tunsi hän, kuinka hänen sydämestään nousi
ikäänkuin raskas paino hänen kurkkuunsa ja oli hänet
tukehuttamaisillaan.

Vanhan kirkkoherran käsissä oli hänen viimeinen toivonsa. Ajaakohan
tämäkin hänet oveltaan? Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut se, joka tällä
hetkellä pani hänen rintansa tuskasta aaltoilemaan.


Tuskaa hän tunsi vain ajatellessaan sitä ainoaa, joka saattoi hänet
joko hyljätä tai kohottaa, kohottaa hänet, epäpuhtaan, häpeätekojen
tahraaman, luoksensa rauhan ja viattomuuden maailmaan.

Millaisena hän jälleen kohdanneekaan Helenan?

Eikö hänen täytynyt kauhistuneena kimmahtaa takaperin nähdessään hänen
ilmestyvän eteensä tässä asussa, tomuisena ja villiintyneenä, tämän
raivoavan lauman ulvoen häntä saattaessa?--

Ja niin tapahtuikin!

Säikähdyksestä vapiseva käsi tempasi auki verannan lasioven...

Hän se oli. Sen täytyi olla hän.--Vaalea, solakka olento, joka
vavisten ja torjuen ojensi käsivartensa häntä ja väkijoukkoa
kohden--päästäen hiljaisen pelästyksen huudahduksen--ja oli kadonnut,
ennenkuin Boleslav oli ennättänyt kohottaa ainoatakaan kysyvää,
rukoilevaa katsetta armaihin kasvoihin.

Hänen silmiensä edessä leijaili valkoinen sumu. Puoleksi ajattelematta
hän astui portaita verannalle ja sulki oven jälkeensä odottaen mitä
oli tuleva.

Schrandenilaiset piirittivät kuistikon ja painoivat nenänsä litteäksi
lasiseinään, jotta paremmin näkisivät.

Kuului ruudun kilinää. Eräs takana seisova oli sysännyt edessänsä
olijan ikkunasta sisään.

Silloin kuului sisältä vanhan kirkkoherran mahtava ääni.--Raskas
ryhmysauva kädessään hän näyttäytyi verannalla. Hänen valkoinen
tukkansa liehui korkeakaarteisilla ohimoilla. Kotkannenän sieraimet
laajenivat kuin vainuten taistelua ja surmaniskuja.--Lumivalkoisten,
töyhtömäisesti eteenpäin ojentuvain kulmakarvojen alla paloivat silmät
kuin tulikekäleet.

Tämä oli sama kirkkoherra Götz, joka 1813 vuoden maaliskuulla oli
kulkenut talosta taloon, alttariristi kädessään ja rummunlyöjä
jälessään kehottaen schrandenilaisia pyhään taisteluun. Ja jollei hän
olisi Königsbergiin marssittaessa tiedotonna vaipunut tien oheen, kuka
tietää, eikö hän olisi seurannut pitäjänsä asemiehiä
taistelutanterellekin.

Schrandenilaiset pelkäsivät aikalailla hänen kuritustaan, ja tuskin he
olivat saaneet näkyviinsä kohotetun ryhmysauvan, kun jo nopeasti
vetääntyivät loitommaksi ikkunoista ja pötkivät puutarhan porttia
kohden.

»Te polttoviholaiset, murhapolttajat!--Sinä Korahin lahko!» puuskui
hän heidän jälkeensä temmaten lasioven auki.--»Tulkaapas sunnuntaina
herranhuoneeseen--kyllä minä teille näytän!»

Sitte kääntyi hän Boleslavia kohden ja mittaili häntä synkällä
katseella kiireestä kantapäähän. Lopulta seivästi hän silmänsä
nostoväen lakkiin, jota tämä piti sormiensa välissä.

»Oletteko ollut mukana sotaretkeltä?» kysyi hän.

»Olen».

»Jollen näkisi ristiä lakissanne, niin kysyisinpä, taistelitteko
Preussin puolesta vai Preussia vastaan.»

Boleslav, jonka ajatuksissa vielä pyöri paenneen valoisan olennon
kuva, ei ymmärtänyt ensi tuokiossa, mutta sitten hän äkillisessä vihan
puuskassa syöksähti pappia kohden.

Mutta vanha kirkkoherra ei ollut niitä miehiä, jotka antavat itseään
pelotella--ja heidän molempien uhkaavasti silmäillessä toisiaan, huusi
hän:

»Boleslav von Schranden, onko minulla oikeus tähän epäluuloon vai eikö
ole?»

Silloin Boleslav painoi katseensa maahan. Hän ei voinut kestää entisen
opettajansa tuomarinkatsetta.

Tämä avasi oven työhuoneeseensa, jossa kirjakaappien ja piippuhyllyjen
välissä riippui seinillä ratsastusmiekkoja ja tuliluikkuja, ja sanoi:

»Lakin tähden, jota kannatte, en voi kieltää teitä astumasta kotiini.
Mutta suoriutukaa lyhimmittäin. Kenellekään von Schrandenille ei ole
sijaa tässä talossa.»

Hän pani ryhmysauvan nurkkaan, kietoi kukitetun aamutakin kuivahkon
vyötärönsä ympäri ja käveli huoneessa edestakaisin.

Boleslav hapuili sanoja. Hän seisoi kuin pahantekijä tämän miehen
edessä, jonka suusta jokainen sana valui hänen ylitsensä kuin pisara
sulatettua metallia. Tosiaan--ei ollut helppoa sälyttää isän
syyllisyyttä omille kunniallisille hartioilleen.

»Arvoisa kirkkoherra», alotti hän sammaltaen, »unhottakaa hetkiseksi,
että kannan Schrandenien nimeä.»

Vanhus naurahti katkerasti itsekseen. »Paljon pyydetty», mutisi hän,
»paljon pyydetty.»

»Älkää nähkö minussa mitään muuta kuin poika, joka tahtoo haudata
isänsä ja jonka kirottu roistoväki tahtoo estää täyttämästä tätä
korkeinta ja pyhintä velvollisuuttaan.»

Vanhus kohotteli ja rypisteli kulmakarvojaan, mutta ei vastannut
mitään.

»Käännyn nyt teidän, kristillisen kirkon papin puoleen ja kysyn
teiltä, tahdotteko sallia sellaista ilkitekoa seurakunnassanne?»

»Minun seurakunnassani ei voi sellaista tapahtua!» pauhasi vanhus.
»Mihin minut on asetettu viemään sieluja Jumalan luo, siellä saa
jokainen kunniallisen hautauksen.»

»Ja kuitenkin uskalletaan--»

»Seis--kenestä on kysymys?»

»Isästäni».

»Vapaaherra Eberhard von Schrandenista?»

»Niin.»

»Se mies oh kuollut seitsemän vuotta sitten.»

»Mutta kirkkoherra!»

»Seitsemän vuotta sitten on hänet erotettu eläväin
yhteydestä.--Seitsemän vuotta on hän jo lahonnut maassa.--Antakaa
minun olla häneen nähden rauhassa.»

»Mutta kirkkoherra, olen ollut teidän oppilaanne... Te olette minulle
ensiksi opettanut Jumalan nimen... Olen teitä aina pitänyt
urhoollisena, kunniallisena miehenä... Kadun nyt uskoani, arvoisa
kirkkoherra... Sillä nämä ovat arkoja, valheellisia verukkeita.»

Vanhus ojensihe täyteen pituuteensa. Hänen leukapielensä tutisivat.
Hänen sieraimensa laajenivat. Kasvot kalpeina ja hehkuvin silmin hän
astui Boleslavin eteen.

»Poikani», sanoi hän, »näytänkö siltä, että tapani on turvautua
valheihin?»

Boleslav näytti uhmaavalta, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta
tunsi hän mielessään heräävän jotakin vanhasta, kauan unhotetusta
oppilaan kunnioituksesta kirkkoherraa kohtaan.

»Poikani» jatkoi vanhus, »minun tarvitsisi sanoa vain sana jättääkseni
sinut tuolla puutarhan aidan takana väijyvän roskajoukon käsiin--mutta
vielä kerran--lakin tähden, jota kannat, tahdon antaa sinulle
anteeksi. Ja mitä sinulle sanoin, sen tahdon näyttää myös todeksi.»

Hän meni eräälle kaapille, jossa olivat pitkässä rivissä seurakunnan
kirkonkirjat--suuret, kuluneet nidokset toinen toisensa vieressä--otti
niistä erään esiin ja avasi sivun, jonka yläreunaan oli kirjotettu
vuosiluku 1807.

»Lue tuosta, poikani!»

Ja Boleslav luki:

»Maaliskuun 5 päivänä kuoli vapaaherra Hans Eberhard von Schranden,
_ex memoria hominum exstinguatur!_»

Tämän jälkeen oli kolme ristiä.

»Tämähän on väärennys!» huusi Boleslav.

»Niin, poikani», vastasi vanhus juhlallisesti. »Se on ilmeinen ja
tahallinen väärennys, törkeä virkavirhe, ja jos tahdot minut saattaa
syytteeseen, erotetaan minut ja heitetään vankeuteen, jossa sitte saan
päättää päiväni. Tee nyt, mitä mielesi haluaa. Kohtaloni on sinun
käsissäsi.»

Kauhun ja kunnioituksen sekainen väristys kulki Boleslavin ruumiin
lävitse. Hän tunsi riittävän hyvin omasta kokemuksestaan hurjan halun
uhrata isänmaanrakkaudelleen vapautensa, onnensa ja elämänsä,
ymmärtääkseen, mikä vanhuksen oli pakottanut tähän mielettömään
tunnustukseen.

»Näillä risteillä», jatkoi kirkkoherra, »olen seitsemän vuotta sitten
haudannut miehen, joka julmuudestaan ja hurjista himoistaan huolimatta
oli siihen asti ollut ystäväni. Ja ken minulle vielä mainitsi hänen
nimensä, hänet ajoin suoraa päätä talostani.--Tuli sitten yö, jolloin
palavan linnan liekit valaisivat nämä seinät päivän kirkkaiksi.
Silloin hyppäsin vuoteestani, heittäysin polvilleni ja rukoilin
Jumalalta anteeksi hänelle, joka sen oli sytyttänyt--sillä sytytetty
se oli, se paloi yhtaikaa jokaisesta neljästä nurkastaan--Tästä
lähtien, ajattelin, on ihmisten muistosta ilkityön tekijän mukana
hävitetty paikkakin, jossa ilkityö tapahtui.--Sen aaveen kanssa, joka
siitä pitäen on kummitellut Schrandenin linnan raunioiden keskellä, ei
minulla ollut enää mitään tekemistä.--Ja nyt tulet sinä, poikani,
yhtäkkiä minulle kertomaan, ettei kummitus ollutkaan kummitus, vaan
elävä olento, joka vasta muutama päivä sitten on jättänyt ajallisen
elämän ja odottaa nyt kristillistä hautaustaan. Mutta minä kieltäydyn
siitä... Ja juuri tämän luettelon perusteella.--En hautaa ketään
kahteen kertaan.--Jos annat minut ilmi, tuomitaan minut--se lankeaa
luonnostaan.--Mutta sinä tiedät, että olen siihen kaikin puolin
valmis. Tee nyt, mitä tahdot--hautaa ruumis--osota vainajalle kaikki
kunnioitus, minkä katsot hänen ansaitsevan, kerää kokoon saattojoukko,
loistavampi kuin kenenkään keisarin--mutta minua älä sekota leikkiin.»

Hän istuutui viheriällä päällystettyyn nojatuoliinsa, nojasi päänsä
ryppyisiin, karvaisiin käsiinsä ja tuijotti avoimeen kirkonkirjaan.

Tältä visapäältä ei ollut mitään toivottavaa. Olisi ollut mieletöntä
antautua siihen harhaluuloon--ja myöskin siihen toiseen harhaluuloon,
että hän sinä ilmoisna ikänä voisi taistelulla tai sovinnolla saada
rakastettunsa omakseen.

Muserrettuna ja maahan tallattuna oli kaikki, mitä hän murjotun
sielunsa kainoissa unelmissa oli jälleen rohjennut rakentaa.

Hän purskahti tuskalliseen nauruun.

»Tämä on siis se armo, se anteeksiantamus, josta te saarnaatte», huusi
hän vihan kyynelet silmissään.

Vanhus nousi verkkaan ja pudotti raskaasti kätensä Boleslavin
olalle.--

»Lakkisi tähden, poikani, tahdon tehdä sinulle tilin tästäkin,
vaikkakin sinun näkemisesi on minulle vastenmielinen. Puolitoista
vuotta takaperin palasi Venäjältä ryysyisiä, kerjääviä
ranskalaislaumoja--kurjina, nälkäisinä, vilunvihoja täytenään.
Schrandenilaiset tarttuivat viikatteihin ja riihivarstoihin lyödäkseen
heidät kuoliaiksi, ja se kentiesi olisi ollut heille oikein, noille
Napoleonin verikoirille. Mutta silloin minä avasin kirkon ovet
seposelälleen, niin että he pääsivät pakoon Jumalan alttarille,
sytytin heille nuotion kivipaateroiden päälle, keitätin heille ruokaa
ja annoin olkia vuoteeksi--sillä vaikkakin he ovat vihollisia, sanoin
schrandenilaisille, on heillä ihmisten kasvot kuten teilläkin ja
kantavat he hartioillaan suurta inhimillisen kurjuuden ristiä, jota
vapahtajammekin on kerran kantanut. Menkää kotiinne ja rukoilkaa
Jumalaa, että hän teitä armahtaisi.--Niin sanoin.--Kuten näet,
poikani, voin olla lempeäkin.----Ja palataksemme hautaukseen--en
kiellä keneltäkään rauhallista leposijaansa. Mikäli minulla on
sananvaltaa, ei ketään kuopata mihin nurkkaan hyvänsä, ei
itsemurhaajaakaan. Jos kellä on ollut pahat päivät eläessään, täytyy
hänen voida olla tyytyväinen edes kuoltuaan, sanon aina. Ja jos joku,
joka on tappanut oman äitinsä, vietäisiin mestauslavalle, menisin minä
hänen haudalleen täydessä virkapuvussani, panisin käteni ristiin hänen
ruumiinsa ylitse ja rukoilisin sotajoukkojen herraa: Anna hänelle
anteeksi, sillä hän ei tietänyt, mitä teki.--Kaikille muille tahdon
osottaa lempeyttä, mutta isällesi en! Sillä ken on rikkonut
isänmaatansa vastaan, hän on häväissyt kaikki taivaalliset ja
maalliset lait, on häväissyt äitinsä, joka hänet on synnyttänyt, on
saattanut iankaikkisen kirouksen alaiseksi lapset, jotka on siittänyt.
Sellainen on ajettava koko inhimillisen yhteiskunnan ulkopuolelle,
sillä hän on kuin spitalitautinen--kuolemaa ja perikatoa tuo hän
tullessaan, mihin ikinä astuneekin. Hän on kuin hullu koira, joka
kuolassaan pirskottaa vesikauhua kaikkiin eläviin olentoihin, mitkä se
kohtaa.--Kuinka suuren, poikani, luulet isäsi rikoksen olevan, ja mitä
kaikkea pahaa luulet hänen tehneen? Niiden sadan tai parin nuorukaisen
tähden, jotka lepäävät tuonne niitylle haudattuina, niiden tähden en
kanna kaunaa häntä kohtaan. He kuitenkin kaikitenkin saattoivat
kuolemaa odottaa. Heidän haudoillaan kasvaa korkea nurmikko ja heidän
isänsä ovat jo aikoja sitten surreet surtavansa--mutta tulepas tänne,
poikani--»

Hän tarttui Boleslavin käteen ja vei hänet ikkunaan. »Katso
tuonne,--mitä näet puutarhan aidan takana? Lauman villipetoja näet,
näet niiden vetelehtivän ympäri ja vaanivan verenhimoisesti kirkuen,
eikö jo pian tule saalis, joka heidän nälkänsä sammuttaisi, ja
kuitenkin ovat he liian arkoja käydäkseen kimppuusi ja sinut
repiäkseen, jos astut heidän joukkoonsa. Ja katso _minua_, poikani!
Jumala on minut tänne asettanut julistamaan hänen rakkauttansa, ja
minä saarnaan vihaa.--Lempeyden sanojen, suloisten kuin hunaja, tulisi
vuotaa huuliltani, mutta niiltä hyppivät ilmoille skorpioonit niin
pian kuin suuni avaan, sillä minustakin on tullut villipeto.--Ja
sellaisia on isäsi tihutyön tähden meistä tullut!--Täältä
Schrandenista et löydä mitään hyvää, sillä isäsi istuttama myrkky
kihisee ja imeytyy polvesta polveen lapsiin ja lastenlapsiin, kunnes
Herra häpeäpaikan ja teidän kirotun nimenne on tyyten hävittänyt
pyhästä maailmastaan--Amen.»

Hän seisoi siinä kohotetuin käsin, kuten kiroava vanhan liiton
profeetta, ja vaahto kuohui hänen suupielissään.

Kauhun ja kammon lamauttamana kääntyi Boleslav ovelle.

Vanhus ei kutsunut häntä takaisin.

Kulkiessaan eteisen lävitse säpsähti hän kovasti, sillä hän oli
kuulevinaan erään raollaan olevan oven takaa naispuvun kahinan.

Lemmittyänsä hän ei tahtonut tavata--ei mistään hinnasta maailmassa!
Ei tänään, ei tällä hetkellä, jolloin hänestä tuntui, ikäänkuin kaikki
se hyvä ja jalo, jonka hän hiljaisuudessa oli kasvattanut sieluunsa,
olisi maannut maassa murskana ja tahrattuna.

»Jos kaikki ovat tulleet villipedoiksi, miksi en minäkin voisi tulla
villipedoksi», ajatteli hän astuessaan käsi pistoolilaukulla
schrandenilaisten joukkoa kohden.

Vanha kirkkoherra oli oikeassa: he ulvoivat ja haukkuivat hänen
takanaan--murhanhimo salamoi heidän silmistään--mutta satuttaa
kättänsä häneen he eivät uskaltaneet.----

       *       *       *       *       *

Kun hän saapui nostosillalle, jonka paalujen takana odotti häntä
kokoonkyyristynyt naisolento, oli hänen mielessään kypsynyt hurja,
epätoivoinen päätös: hän tahtoi asevoimalla saattaa isänsä viimeiseen
lepoon.

»Tahdotko vielä kerran ansaita kauniin summan rahaa?» kysyi hän
nuorelta naiselta, joka hänen lähetessään hypähti hehkuvan punaisena
seisoalleen.

Tyttö katseli häneen hetkisen tuumien ja kummastellen, sitten,
ikäänkuin vasta nyt olisi tajunnut, pudisti hän kiihkeästi päätänsä.

»Miksi et?» tutkaisi Boleslav häneltä.

Tyttö alkoi vavista. »Mitä minä teen rahalla, herra?» kysyi hän hiljaa
ja anovasti. »He ottavat sen kuitenkin minulta pois.»

»Ketkä?»

»Ihmiset--kaikki ihmiset--hyvä, hyvä herra, ei mitään rahoja.»

»Ilmeisesti on hänen järkensä sekaisin», ajatteli Boleslav.

»Ja sitä paitsi on siellä rahaa yllinkyllin», jatkoi tyttö kuiskaten
ja vilkuillen arasti ympärilleen. »Kellarissa on rahaa--kokonaisen
arkun täysi--siellä missä viinitynnyritkin ovat--sieltä otin aina niin
paljon kuin hänelle--armolliselle herralle--tarvitsin. Itselleni en
tarvitse mitään, herra, korkeintaan uuden röijyn.»

»Tahdotko siis ansaita uuden röijyn?»

»Enhän tarvitse sitä ansaita, herra. Kun ensi kerran menen
Bockeldorfiin--sillä tarvitseehan herra toki jotakin syödäkseen--,
tuon sieltä röijyn mukanani.»

Tällainen lienee tunne vetojuhdallakin, joka tekee työnsä mitään
ajattelematta, niinkuin nielee ravintonsakin.

»Tahdotko siis _ilman_ mitään ansiota tänä yönä tehdä pitkän matkan
minun puolestani?»

»Tahdonko minä, herra? Jos _te_ vain tahdotte, herra!»------




VI.


Seuraavana päivänä hämmästytti Schrandenin kylää odottamaton vierailu,
joka sai juhlatuulella olevat kyläläiset aivan kuin puusta putoamaan.

Kello oli viiden korvilla iltapäivällä, kun kylänraittia ajoivat
kahdet häkkirattaat, joilla kummallakin oli viisi kuusi istujaa,
nuoria miehiä jääkärin takit yllä, kenttälakit päässä, pyssyt olalla
leveistä hihnoista riippumassa.

Etumaisilla rattailla istui sen lisäksi naishenkilö, joka, samassa
kuin hevoset kääntyivät kirkkomäelle, hyppäsi huimalla loikkauksella
häkin ylitse ja loittoni linnaa kohden.--

Jokainen schrandenilainen tunsi hänet jo ensi silmäyksellä
paroonivainajan lemmityksi, mutta yleinen hämmästys oli niin suuri,
ettei kenenkään päähän pistänyt ajaa häntä takaa.

»Mustan Kotkan» ravintolan edessä pysähtyivät rattaat. Ikkunat
temmattiin auki, ja ennenkuin vieraat olivat vielä ehtineet nousta
jalkeille, remahti sekava tervehdysmelu heitä vastaan.

»Heiden pojat--eläköön--Heiden pojat», kirkui Felix Merckel, joka oli
yhdessä Sellenthinin eskadroonaan kuuluvain toverien kera ollut
monissa otteluissa, ja heilutti ikkunasta heitä vastaan vaahtoavaa
oluthaarikkaansa.

Hänen isänsä avasi ripeästi oven herrashuoneeseen, jossa sai juoda
ainoastaan viiniä, sillä olihan toivoa, että hyvinvoivain talollisten
pojat tosiaankin pistäisivät viiniksi.

Mutta näillä ei ollut innokkaaseen tulotervehdykseen muuta vastausta
kuin synkkä, miltei vihamielinen äänettömyys. Katsomattakaan meluajiin
vetivät he häkeistä esiin kaikenlaisia työkaluja--sahoja, kirveitä ja
lapioita--ja alkoivat riisua hevosiaan.

Schrandenilaiset ällistyivät.

»Lempo soikoon--mikä on tukkinut kurkkunne?» huusi Felix Merckel
ikkunasta. »Ja mihin olette jättäneet ihmeotuksenne, luutnantti
Baumgartin?»

Ei vieläkään mitään vastausta.

Schrandenilaiset alkoivat luulla, että vieraat aikoivat tehdä heistä
pilaa, ja purskahtivat remajavaan nauruun.

Silloin astui Karl Engelbert, joka esiintyi joukon johtajana, ikkunan
alle, mistä leveähartiainen Felix Merckel nojasi ulos, tervehti häntä
puolisotilaallisesti ja sanoi: »Luvalla sanoen, herra luutnantti, emme
ole tulleet juhlimaan emmekä muuten huvittelemaan--olemme
hautajaisväkeä.»

»Täällä Schrandenissa ei haudata ketään», huusi Felix Merckel yhä
nauraen, mutta hänen kasvonsa venähtivät huomattavasti pitemmiksi.

»Luvalla sanoen, herra luutnantti--meidät on kutsuttu hautajaisiin.»

»Kuka on kutsunut?»

»Entinen luutnanttimme Baumgart.»

»Pöllö--luutnantti Baumgart ei ole täällä--teidänhän juuri oli tuotava
hänet mukananne.»

»Luvalla sanoen, herra luutnantti, hän on jo täällä.»

»Missä se mies sitte piilee?»

»Taidatte tuntea hänet ainoastaan synnyinnimeltään. Herra von
Schranden oli hän ennen----»

Savinen haarikka putosi Felix Merckelin kädestä murskaksi nuoren
Engelbertin eteen. Olut pirskui korkealle hänen jaloilleen.----

Sisällä vierashuoneessa nousi kova meteli, ikäänkuin hankittaisiin
tappelua, sitten paiskattiin ikkuna jyrähtäen kiinni, ja kun Johann
Radtke janonsa ahdistamana aikoi astua portailta ravintolan eteiseen,
lennähti ovi kiinni aivan hänen nenänsä edessä.

»Niinhän meidät täällä ajetaan ovelta takaisin kuin mitkäkin
retkaleet»--murisi Peter Negenthin synkkänä puristaen siteissä olevan
kätensä nyrkkiin.

»Haluatko tulla valapatoksi?» kysyi Engelbert hiljaa astuen hänen
eteensä. »Jos haluat, niin käänny takaisin. Mitä meiltä
vaadittaneekin, lurjus se, joka unhottaa Dannigkowin kirkon.»

»Ja kenen kurkkua kuivaa, särpiköön siikojen uimavettä,» lisäsi Johann
Radtke huoaten.

Engelbert heitti pyssyn olalleen. »Rattaat menkööt edellä!» komensi
hän.--»Eteenpäin, mars!»--Kulkue järjestyi ja marssi linnaa kohden.
Jälestä tallusteli joukko kyläläisiä, jotka kunnioitus pyssyjä kohtaan
piti loitolla.

Sillalla seisoi Boleslav heitä vastassa.

Riemastuneena hän syöksähti ystäviänsä vastaan--saaden tuskin
kiitollisuuden huudahdusta huuliltaan.

Engelbert ojensi äänetönnä hänelle kätensä. Mutta kun Boleslav tahtoi
häntä syleillä, vältti hän sen.

Mielenliikutuksessaan ei Boleslav sitä huomannut. »Tiesin kyllä, että
tulisitte», sammalsi hän. »Tiesinhän että minulla on vielä
ystäviäkin--ettei minua ole aivan turvattomaksi jätetty näiden susien
kitaan.»

Kukaan ei hänelle vastannut.

Jäykkinä ja äänettöminä kuin muuri seisoivat he rivissään, katseet
vain arastellen harhailivat hänen ohitsensa.

Engelbert katkaisi ensiksi äänettömyyden.

»Olet kutsunut--olemme täällä--mutta aikamme on vähissä--sano, mitä
meidän on tekeminen.»

Silmänräpäyksen Boleslav mahtoi kummastella, kun häntä näin jyrkän
lyhyesti puhutteli se, joka hänelle aina oli ollut rakkain kaikista
tovereista, mutta kuinka hän heitä olisi voinut epäillä?

Olivathan he saapuneet!

Ja sekaisin, sikin sokin syöksähtelevin sanoin kertoi hän heille,
kuinka häväistys, jonka schrandenilaiset olivat aikoneet tehdä hänen
isälleen, oli nyt purkaantunut hänen ylitsensä, ja mitä hän nyt oli
päättänyt tehdä ystävien avulla.

Sillävälin tuijotti muutaman soraläjän takaa häntä kohden leimuava
silmäpari, sillävälin värisi ja vavahteli naisolento, joka siellä
istui keräksi kyyristyneenä.

»He ovat täällä--he ovat jo kylässä!» oli hän huutanut hätäisellä
riemulla häntä kohden syösten kuin mikäkin harhahenki linnanpihan
poikki.

Ensi näkemällä oli Boleslav pitänyt häntä vieraana. Hänellä oli,
heleänvärinen karttuunihame, yönuttu höllästi kiedottuna aaltoilevan
poven ympäri ja kirjava huivi solmittuna leuan alitse
talonpoikaistyttöjen tapaan.

»Nämä ovat he antaneet ylleni», lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen
huomattuaan toisen kummastuneen katseen.

Boleslav ei ajatellut häntä enempää. Sitten odottaessaan sillalla
ystäviään hän näki tytön hiiviskelevän raunioiden välissä. Huivi oli
solunut niskaan--aivan valtoinaan valui musta tukka päivänpaahtamille
kasvoille.--Ikäänkuin mieletön nauroi tyttö yksikseen.

Silloin hävetti Boleslavia, että hänen oli täytynyt näyttää tämä
nainen ystävilleen, ja hän aikoi heti antaa tytölle lähtöpassit,
jottei hän enää joutuisi heidän näkyvilleen.

»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän.

Tyttö hätkähti. »En mitään, herra», vastasi hän kääntäen katuvana
silmänsä maahan.

»Miksi nauroit?»

»Minäkö, herra?» sammalsi hän. »Olen vain iloinen.»

»Miksi?»

»Koska olen jälleen täällä.»

Oh--tuo kurja olento!

Mikä hänet kiinnittikään tähän maalipaikkaan, joka tarjosi hänelle
vain häpeää ja puutetta ja jossa hän tästedes oli alttiina
kaksinkertaiselle kurjuudelle?

Boleslav oli kuullut kerrottavan kotikissoista, jotka, kun asukkaat
jättivät autioksi talon, johon ne olivat kotiutuneet, mieluummin
kuolivat siellä nälkään kuin läksivät isäntäväkensä mukana muille
maille.

Mitähän, jos tätäkään kissalajia ei voinut ajaa tiehensä!

Tällä hetkellä olisi ollut julmaa antaa hänelle karkotuskäskyä. Sai
jäädä siis huomiseen, kunhan vain oli poissa näkyvistä.

»Korjaa luusi», käski hän, »ja älä tule minun äläkä vieraitten
nähtäviin.»

Silloin oli tyttö nöyrästi painanut päänsä alas ja kadonnut soraläjän
taakse. Siellä kyyrötti hän nyt vavisten pelosta, että hänet
huomataan.----

Boleslav oli lopettanut.

Engelbert vaihtoi neuvottelevan silmäyksen toveriensa kanssa; sitten
hän sanoi: »Olemme tuoneet tarpeelliset työkalut mukanamme--jos annat
meille lautoja, teemme tuotapikaa kirstun.»

»Tosin siitä ei tule mitään ritarillista ruumiskirstua,» lisäsi Peter
Negenthin karkeasti hymyillen.

Engelbert heitti häneen nuhtelevan katseen. Pieni joukko kuiskutteli
ja nurisi.

Iloisessa luottamuksessaan ei Boleslav nähnyt eikä kuullut siitä
mitään. »Muistattehan vielä», huudahti hän, »kirstun, jonka pimeässä
teimme nuorelle Dohnan kreiville? Kaksi tuntia meiltä siihen meni,
emmekä nähneet kättä silmiemme edessä.»

Mutta hänen muistelmansa eivät herättäneet mitään vastakaikua.

»Joku jääköön hevosten luo», sanoi Engelbert, »me muut etsimme
lautoja. Iltaan mennessä täytyy kaiken olla valmiina.»

Boleslav, huolissaan siitä, mitä voisi tehdä ystävilleen mieliksi,
ajatteli viinivarastoa, jonka oli löytänyt kellarista tulelta
säilyneenä.--Siellä oli myös talon ruokavarasto, hieman leipää ja
savustettua lihaa, valitettavasti aivan liian vähän, jotta niillä
olisi voinut ystäviä kestitä.

»Syötävää ei meillä ole juuri mitään», sanoi hän, »mutta ettekö tahdo
ainakin ottaa siemausta viiniä, ennenkuin ryhdytte työhön?»

Vieraat vaikenivat synkän näköisinä.


»Älä huoli», tuumi Engelbert keveähköllä äänensävyllä. »Viini
raukaisee ruumista ... työllä on kiire.»

Ja hän kumartui tarkastellen kopeloimaan muuatta hiiltynyttä lautaa,
jollaisia virui hajallaan raunioiden välissä.

»Tämä menee mukiin», sanoi hän, »mutta älkää sahatko hiiltynyttä pois,
se saa käydä maalista.»

Ja hän meni Boleslavin seuraamana edelleen valitakseen vielä pari
kolme lautaa.

Silloin vilahti heidän edestään maasta pystyyn jotakin heleänväristä,
joka oli samassa kadonnut lähimmän muurin taakse.

Boleslav puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli tuntenut Reginan.

»Anteeksi», sanoi hän, »etten voinut teille lähettää parempaa
sanantuojaa, mutta minulla ei ole ketään muuta saatavissa.»

Engelbert tahtoi puhua, mutta hänen kielensä oli aivan kuin sidottu.

»Ja sinun on hänet täytynyt ensin pukeakin?»

»Niin», sanoi Engelbert, jonka puheliaisuus pääsi valloilleen.
»Tapasin hänet puolikuolleena ja revityin vaattein makaamassa oven
edessä, kun yöllä nousin ja menin katsomaan, mitä koirat haukkuivat.»

»Kuinka? Oliko se jo yöllä?»

»Kahden aikaan aamulla.--Tämä lauta tässä on hyvä--sen voitte
ottaa.--Hän oli kulkenut viisi peninkulmaa seitsemässä tunnissa.--En
ikinäni olisi sitä pitänyt mahdollisena.--Hän makasi kuin mikäkin
ammuttu saukko--niin jäykkänä ja kiiltävänä--ja haukkoen henkeään--ja
paperipalaasi puristi hän käsissään. Hän tahtoi nousta, mutta painui
paikoilleen--ja silloin noudin viinaa ja hieroin sillä hänen
ohimoitaan ja annoin hänelle------»

Joku tovereista, joka oli häntä seurannut, katsoi häneen kummissaan.
Hän pelästyi ja pysähtyi keskelle lausetta.------

Seuraavina tunteina kuulivat schrandenilaiset, jotka raivoissaan ja
hämmästyneinä juoksentelivat pitkin virran rantaa, linnansaarelta
ahkeraa vasaroimista ja sahaamista ja kalkutusta, joka ei näyttänyt
merkitsevän mitään hyvää.--

Näinkö siis heidän kauneimmat suunnitelmansa raukesivat tyhjiin?

Ei kestänyt kauan, ennenkuin näyttäytyi vanha Hackelberg olallaan
pyssy, jota hän tavallisesti piti lantatunkioon haudattuna. Hän näet
pelkäsi, että se häneltä jälleen viedään, kuten kerran oli tapahtunut,
kun hän torilla huvittelihe ampumalla yölepakoita, jotka hänen
vakuutuksensa mukaan selvällä päivälläkin lensivät parvittain hänen
perästään. Tällä samaisella kelpo pyssyllä oli hän aikaisemmin joka yö
harjottanut salametsästystä, mutta sitten kun pettämättömän käden oli
juopottelu muuttanut heikoksi ja vapisevaksi, oli tämä hupainen
ammatti täytynyt jättää sikseen. Vain silloin tällöin, kun hän oli
juonut oikein rennosti, valtasi yhtäkkiä ihanien metsästysretkien
muisto hänen mielensä. Silloin hän hoiperteli piilopaikkaansa, kaivoi
pyssyn kätköstään ja ampui ilmasta ensimäisen pääskysen, joka
livertäen vilahti ohitse.

Lavertelevalla puheliaisuudella, joka hänelle oli ominainen, alkoi
hänkin pauhata.

»Schrandenilaiset, kunnia kutsuu--aseihin pettureita vastaan!--Olen
onneton isä--lapseni on hän minulta ryöstänyt--ammun hänet
kuoliaaksi--mokoman koiran.»

»Mutta hänhän on jo kuollut», tuumi joku.

»Onko hän jo kuollut?--Ei haittaa mitään--sikiö on hänkin ammuttava
kuoliaaksi--kaikki ovat he ammuttavat kuoliaiksi.»

Sillävälin juoksenteli Felix Merckel vierashuoneessa edestakaisin kuin
haavotettu karju.--Hän tunsi kylliksi Heiden pojat tietääkseen, että
jos heidät ärsytettiin tai heidän kimppuunsa hyökättiin, eivät he
tunteneet mitään rajoja. Välttämätönnä seurauksena täytyi olla
verenvuodatus, jollaista ei aavistanut kukaan niistä, jotka ulkona
räyhäsivät.--Ja silloin--mitä silloin? Eikö loukatun lain koura
silloin tarttuisi ensiksi häneen, luonnolliseen johtajaan?

Mutta toiselta puolen--pitikö tälle luikkarille, joka oli uskaltanut
väärällä nimellä hiipiä toverien luottamukseen, vieläpä puijata
luutnantin valtakirjan--miehelle, joka nyt kaksin kerroin ansaitsi
jokaisen urhoollisen, kunniakkaan sotilaan vihan ja inhon, pitikö
hänelle suoda tämä voitonriemu?

Herra Merckel vanhemmalla oli sillävälin muita huolia.

Hänestä oli erittäin moitittavaa, että niin suuri määrä jaloa
suuttumusta laukaistiin turhan tähden tyhjään ilmaan, ja hän päätti
tehdä lopun tästä vallattomuudesta.

Hän astui talon portaille ja huusi hänelle ominaisella isällisellä
hyväntahtoisuudellaan alhaalle joukkoon: »Piirinne esimiehenä, rakkaat
lapset, en saata sallia, että julkisella paikalla pidätte tuollaista
meteliä.--Etsikää kauniisti suljettu huone, lapset--siellä saatte
elämöidä kuinka paljon tahdotte.»

Että »suljetulla huoneella» tarkotettiin vain »Mustan Kotkan»
kapakkaa, oli jokaiselle selvänä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli
väkijuomien nauttiminen jo saanut vauhdin semmoisen, ettei paremmasta
apua.

Felix oli nojannut pörröisen päänsä käsiinsä ja tuijotti synkän
raivoisasti eteensä.

Ei kukaan preussilainen isänmaan ystävä, vielä vähemmän mies, joka
kantoi miekkaa, saanut sallia sellaisen tekosen tapahtuvan, ennen
kuolla--ennen--

Ja hän alkoi puhua joukolle innokkain sanoin.--

Vaikutus tuli pian näkyviin. Yksi toisensa jälkeen pujahti pellolle,
palatakseen pian takaisin jokin ase mukanaan--millä tuliluikku, millä
käyräsapeli, millä viikate.

»Olkaa aina kauniisti, rauhallisia ja isänmaallisia, lapset!» huusi
myhäillen vanha Merckel tähystellen vilkkuvilla silmillään tyhjiä
haarikoita.----

Oli tullut yö. Kaksi ruskeankeltaista talikynttilää savusi
tarjoilupöydällä tukehuttavan kuumassa, täpötäydessä huoneessa, jonka
puolipimeässä kirkasten viikatteiden heijastukset välähtelivät kuten
salamat. Silloin syöksyi huoneeseen pari poikasta, jotka olivat olleet
vartioimassa nostosillan luona, huutaen: »He tulevat, he tulevat!»

Nousi raivoisa ulvonta.

Kaikki tunkeutuivat ovelle. Felix Merckel riensi makuuhuoneeseensa
ottaakseen miekkansa vyölleen, mutta ei palannut takaisin.--Luultavasti
hän oli malttanut mielensä nähdessään aseen, jota oli niin kauan
kunnialla kantanut.

Hänen isänsä kehotteli sillävälin raivoajia levollisuuteen ja
malttiin, erittäinkin niitä, jotka eivät vielä olleet maksaneet
juomalaskujaan.

»Eteenpäin!» lallatti vanha Hackelberg. »Kostakaa lapsi parkani
puolesta--hakatkaa heidät maahan!»

Kauppatorille, jolle kuu pilvien verhosta valeli himmeää loistettaan,
oli koko kylän väki kokoontunut. Yksin rintalapsetkin olivat temmatut
kehdoistaan. Heidän paruntansa sekaantui tuhatääniseen meluun.

Synkkänä ja äänetönnä katseli kirkko tummine varjoineen tätä hurjaa
näytelmää. Synkkänä ja äänetönnä lepäsi pappilakin paikoillaan.

Vanha visapää oli pitänyt sanansa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään,
mitä tapahtui.--

Linnalle vievää tietä reunustavain majojen takaa kajasteli
tummanpunainen tulenloiste. Matalain kattojen ylitse kiemurteli
mustanharmaa savu korkeutta kohden. Purppuranpunainen huuru levisi
kuin tulipalon loimo suviyön kalpeaan hämärään.--

Yhteisen vaikuttimen voimasta alkoi joukko paltoutua kirkkotietä
myöten hautuumaalle, joka sijaitsi muutamain askelten päässä
reunimmaisista taloista, aivan tien varressa.

Siellä portilla voitaisiin tulijoilta parhaiten sulkea tie.

Ne, jotka olivat olleet mukana sotaretkellä, järjestyivät riveihin.
Olihan sotilasten taisteltava sotilaita vastaan.

»Missä on Merckel?» huusi kummissaan joku, joka tällä hetkellä odotti
kuulevansa luutnantin komentavan äänen.

»Missä on Merckel?» kajahti ällistynyt kaiku joka suunnalta.

Rauhotuttiin sentään jälleen. Hänhän oli vain mennyt noutamaan
aseitaan.

Tulenloimo läheni lähenemistään.

Erotettiin jotakin mustaa, nelisnurkkaista, joka heilui ilmassa
liekkiseppeleen ympäröimänä.

»Ruumiskirstu--ruumiskirstu!» murisi joukko ehdottoman väristyksen
valtaamana.

Silloin äkkiä--kukaan ei tiennyt, ken alotti--oli kuin samassa
hengenvedossa olisi sama ajatus välähtänyt kaikkien mielissä--silloin
äkkiä viritti joukko kohisevana kuorona hirveän virrenvärssyn:

  »Herramme Schrandenissa, jonka tähden
  hävetä saamme kaiken kansan nähden
  ja käydä mieron pilkkana,
  lyö rutolla, o Jumala!»

Ja ruumissaatto läheni lähenemistään. Jo levittivät soihdut
loimotuksensa veisaavan joukon ylitse, jo tunkeutuivat vaimot ja
lapset, jotka olivat etumaisina joukossa, kirkuen taaksepäin----

Joukkoon aukeni kuja--juuri siksi leveä, että ruumissaatto sopi siitä
kulkemaan, ja sulkeutui heti saattueen viimeisten miesten jälestä.

Kuusi miestä kantoi ruumiskirstua olallaan ja vapaissa käsissään he
heiluttivat päresoihtuja ajellen niillä joukkoa syrjään.--Toiset kuusi
seurasivat perästä ladatut pyssyt kainalossa.

Mutta edellä, kenttälakki takaraivolla, käsissään kaksi pistoolia
hanat vireissä, leimuavin katsein tähystellen vastustajiaan, kulki
Boleslav, raivaten tietä isänsä ruumiille.

Yhä syvemmäksi repeytyi rako väkiryhmään, yhä ohuemmaksi kävi aita,
joka erotti saattueen asestetuista schrandenilaisista.

Nämä katselivat levottomasti kaikille suunnille, sillä he tunsivat
itsensä johdottomiksi.

Jo seisoi Boleslav rinta rintaa vasten heidän edessään.--He tahtoivat
tunkeutua eteenpäin. Silloin--äkkiä hätkähtivät heidän rivinsä, sillä
heidän korviinsa kajahti lyhyt, sotilaallinen »seis!» jonka he olivat
usein kuulleet sotaretkellä.

Ja vanhan tavan mukaan tottelivat heidän jäsenensä, vaikkakin tahto
ponnisteli vastaan.

Boleslav, joka tämän komennon oli huutanut kantajille, huomasi
hätkähdyksen miesseinässä edessään--äkillinen pelastava ajatus
leimahti hänen aivoissaan.

»Hiljaa!» komensi hän edelleen.

Kukaan ei liikahtanut.--Hänen katseensa, hänen äänensä hallitsi
heidät.

»Kuka teistä on ollut sotilaana? Kuka on auttanut kuningasta
vapauttamaan maan?»

Synkkä, puoleksi vastahakoinen murina kulki rivien lävitse, mutta
vastasivathan he sentään.

»Kuningas on lähettänyt teidät kotiin», jatkoi hän, »koska on tehty
rauha;--luuletteko sen olevan hänelle mieleen, kun hän kuulee, että
olette jälleen rikkoneet maan rauhan?--Hyi, sanoo hän, niin
käyttäytyvät puolalaiset, mutta eivät preussilaiset.----Sentähden tie
auki--pojat--tie auki!»

Miesmuuri aaltoili ja huojui, se alkoi jakaantua, ja hetkisen häämötti
hautuumaan portti vapaana Boleslavin silmiin--mutta takaapäin
tunkeutui keskustaan uusia olentoja, jotka sulkivat aukeaman.

Meteli nousi uudelleen--siihen sekaantui ivanauru, remuava ja
rähisevä--ja seuraavana hetkenä hän näki etumaisten hartioiden välistä
jotakin pyöreää, mustaa ja välkkyväreunaista, jonka takaa näkyi
häijysti salamoiva silmä, suuntautuvan hänen otsaansa kohden.

Hän näki sen vain vilaukselta, tuskin siksi, että ehti tajuta, mikä
häntä lähinnä odotti. Silloin kuului hänen takaansa kimakka
kirkaisu--olento, valkoinen ja notkea kuin pantterikissa, syöksyi
hänen ohitsensa ja heittäytyi schrandenilaisten joukkoon, joka
jakaantui uudelleen. Siten syntyneellä avoimella paikalla Boleslav
näki kaksi olentoa, jotka kierivät maassa, naisen, joka oli käynyt
miehen kimppuun ja ponnisteli vääntääkseen kiiltävän pyssynpiipun
hänen käsistään.

Ne olivat puuseppä Hackelberg ja hänen tyttärensä. Tämän oli täytynyt
salavihkaa ja huomaamatta seurata ruumissaattoa; sillä Boleslav ei
ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen kuin tämä oli kadonnut
linnanraunioiden taakse.

Uteliaina tunkeutuivat ihmiset luo, tahtoen tietää, mitä maassa
kierivä kerä merkitsi.--Käyttäen hyväkseen tätä hämmennyksen hetkeä,
kulki Boleslav, ruumiskirstu perässään, painiskelijain ohitse
hautausmaan portille.

Hänen takanaan pamahti pyssy, joka vääntelevissä käsissä oli lauennut.

»Vartioikaa porttia!» huusi hän kuudelle, jotka seurasivat kirstua,
kantajain jatkaessa matkaansa hautakumpujen välitse Schrandenin
vapaaherralliseen sukuhautaan.

Karl Engelbert, joka komensi jälkijoukkoa ja oli ensimäisenä asettunut
paikoilleen uhatulle portille valmiina hengellään ja verellään sitä
puolustamaan, näki pimeänhämärässä, joka syntyi soihtujen loitottua,
kuinka joukko syöksi painiskelijain kimppuun.

Nainen päästi pari kolme vihlaisevaa kirkausta. Ilmeisesti väkijoukko
alkoi heti purkaa raivoaan häntä kohtaan. Epäilemättä he tappavat
hänet, jollei hän saa pikaista apua.

»Päästäkää hänet!» huusi Engelbert, jykevin nyrkiniskuin sivallellen
väkijoukkoon. Seuraavassa tuokiossa hiipi olento, joka juuri oli
pelastunut varmasta kuolemasta, uudelleen hänen ohitsensa--, kyyristyi
kirkkomaan kuivaan vallihautaan ja vilahti kuin varjo aidan vartta
pitkin yöhön.

Schrandenilaiset alkoivat rähisten juosta hänen jälestään.

»Mutta hautaus?» huusi joku.

»Piru vieköön hautauksen», huusi toinen vastaukseksi heittäen aran
katseen vartioiviin miehiin, joiden kanssa ei näyttänyt olevan
leikittelemistä.

Tämän turvattoman otuksen metsästys oli paljon parempi huvitus kuin
täällä panna oma nahka parkkiin.

Ja kuten parvi verikoiria syöksyivät schrandenilaiset
tiehensä.--Puuseppä Hackelberg yritti tehdä samoin ja nousi vitkaan,
mutta kellahti ojaan, jäi siihen makaamaan ja nukkui.




VII.


Viimeiset niistä paasista, jotka peittivät hautaholvia, painuivat
kiristen ja kolisten liitoksilleen.--

Ernst Eberhard von Schranden lepäsi isiensä luona.--

Miehet, jotka hautakappelissa olivat toimittaneet haudankaivajan
tehtävää, paljastivat päänsä ja lukivat hiljaisen rukouksen.--

Viimeinen soihtu putosi loppuunpalaneena renkaasta, johon oli ollut
kiinnitettynä, ja kiilui vielä sammuessaan sileällä paasilattialla,
heijastellen veripunaista hohdettaan rukoilevain miesten synkille
kasvoille.

Sitten he sulkivat kappelin huolimatta edes tähystellä, oliko Boleslav
saapuvilla.

Hän seisoi eräässä nurkassa, kädet silmillä, ja ajatteli rajulla
uhmalla sitä, mikä häntä odotti.

Poistuvat askelet herättivät hänet. Äänetönnä seurasi hän ystäviään
heittäen jälkeensä kiinni kappelin ristikko-oven, joka äsken oli
täytynyt murtaa auki.

Kuu oli pilkahtanut näkyviin pilvien alta ja heitteli helakkaa
hohdettaan kummuille ja risteille, jotka seisoivat riveissä kuten
sotajoukko valmiina taisteluun.

»Tahdotteko te jatkaa ajometsästystä?» sanoi Boleslav hiljaa
katsellessaan hautoja katkerasti, vihamielisesti hymyillen.

Portilla saavutti hän ystävänsä. Siellä yhtyivät he vartioihin, joilla
ei enää ollut mitään vartioitavaa, sillä paitsi muutamia akkoja ja
ukkoja, jotka seisoskelivat aidan vierustalla lörpötellen ja
naureskellen, ei tiellä ollut näkyvissä yhtään elävää olentoa.

Kauempaa pellolta kuului suuren joukkion melua; se ei näyttänyt
vieläkään ajoaan päättäneen.

»Herra armahtakoon häntä, jos he saavat hänet kiinni!» sanoi Karl
Engelbert ja pani hyväntahtoisesti kätensä ristiin.

Sitten astui parisen ystävää, Peter Negenthin etumaisena, hänen
luoksensa ja he puhelivat hiljaa ja innokkaasti hänen kanssansa.

Boleslav, ajatuksiinsa vaipuneena, ei vieläkään huomannut mitään siitä
painostavasta, onnettomuutta ennustavasta mielialasta, joka yhä
tiukemmalle kutoutui hänen ympärilleen; hän tuskin pani merkille,
kuinka hän kylän läpi kulkiessaan yhä uudelleen jäi yksin, vaikkakin
hän oli astunut milloin yhden, milloin toisen rinnalle.

Hänen tehtävänsä ensi osa oli nyt suoritettu. Hänen isänsä oli
lepopaikassa, joka hänelle oikeudella oli tuleva, mutta varsinainen
tehtävä oli vasta nyt alkava. Vuoren korkuisena kohosi se hänen
edessään. Hänen täytyi herättää hävitetyt rauniot uuteen eloon,
muuttaa ahottuneet pellot, joilla ainoastaan maahumala ja kanervikko
rehotti, kultaiseksi tähkäpäiden mereksi, hankkia rappeutuneelle
maatilalle uutta loistoa, voittaa tahratulle nimelle uutta
kunniaa.--Sitten määränsä saavutettuaan saattoi hän astua armaansa
kasvojen eteen, joihin hän ei nyt häpeänsä tunnossa rohjennut
katsettaan luoda, astua näiden valoisain, siveäin, neitseellisten
kasvojen eteen ja huutaa hänelle: »Olenko sovittanut häpeän? Olenko
jälleen arvoisesi?»--Tämä kaikki odotti häntä, tämän kaiken
voittaakseen tahtoi hän taistella, kynsin hampain ponnistella.

Näytti melkein mielettömältä niin tavattomia tavotella--mutta eivätkö
hänellä olleet ystävänsä mukanaan?--Eivätkö he olleet jo tänään
auttaneet häntä miltei mahdottomia suorittamaan? Eivätkö he tulisi
edelleenkin, valalleen uskollisina, auttamaan häntä neuvoin ja
toimin--eivätkö he tulisi esimerkillään vähitellen päästämään hänet
niistä kiroista, jotka hänet nyt vielä erottivat kaikista ihmisistä,
ja auttamaan painaessa unhoon sitä, mitä isä oli heitä vastaan
rikkonut?--

Yhä korkeammalle kohosi hänen luottamuksensa, yhä syvemmälle vaipui
hän unelmiinsa.--

Kylän halki vievä tie oli kuljettu, oli saavuttu nostosillalle, jonka
suojassa häkkirattaat seisoivat. Hevoset olivat kytketyt häkkeihin
kuten seimen ääreen ja kurkottelivat huulillaan heiniä puolapuiden
välitse.

Hetkeäkään vitkastelematta ystävät astuivat niiden luo ja ryhtyivät
valjastamaan.

Silloin Boleslav heräsi säpsähtäen unelmistaan.

»Mitä tämä merkitsee?» huudahti hän. »Aiotteko kenties lähteä?--Onhan
minun teitä kiitettävä, pyydettävä teidän neuvoanne.»

Äänettömyys.

»Ettekö ainakin suo minulle sitä iloa, että saan teitä kestitä
viinilasilla, nyt kun kaikki on onnellisesti suoritettu.»

Silloin asettui Peter Negenthin rehevänä hänen eteensä, vetäisi
nyrkkinsä pois siteestään ja sanoi hampaidensa raosta:

»Ennen tahdomme kuolla janoon, ennenkuin otamme sinulta
vesipisarankaan.»

Boleslav hoippui taaksepäin, ikäänkuin nyrkki olisi iskenyt häntä
vasten kasvoja.

Hänestä oli ikäänkuin maailma alkaisi horjua.

Silloin astui Karl Engelbert murisevasta joukosta esiin ja sanoi:

»On hyvin ikävää, Baumgart--sanon sinua Baumgartiksi, jolla nimellä
olemme sinut aina tähän hetkeen asti tunteneet--tarkotan, on hyvin
ikävää että olet tällä kömpelöllä tavalla saanut tietää, millainen
oikeastaan on mielialamme. Olisit aivan huoletta voinut pitää kitasi
kiinni, Negenthin... Mutta kun se kerran on sanottu, saat tietää
kaiken.------Olet lähettänyt meille kutsun, ja me olemme
saapuneet.--Tosin kyllä arveli yksi ja toinen, ettei se olisi
välttämätöntä, koska olet meille esiintynyt valenimellä, mutta me
toiset sanoimme, että olipa nimesi Baumgart tai--no, saman tekevä
mikä--se vala, jonka vannoimme keskenämme ensimäisen taistelun
edellä--Dannigkowin kirkossa--sitoo meidät--eikä meillä ole halua
tulla valapatoiksi. Siksi olemme täällä--voit hyvin käsittää, ettemme
tulleet mielellämme, sillä olemme sentään kunniallisia poikia eikä
meitä laisinkaan haluta--askarrella jollekin ... no, lyhyesti paras,
jos palatessamme ihmiset sylkevät vasten kasvojamme, täytyy meidän se
tyynesti pitää hyvänämme, sillä heillä on siihen täysi oikeus.»

»Miksette ole tätä minulle ennen sanoneet?» sammalsi Boleslav. »Miksi
olette saaneet aikaan, että nyt seison edessänne--kuin mikäkin--mikäkin
--hahahaa--jos tahdotte sylkeä vasten kasvojani ... totisesti täytyy
minun se pitää hyvänäni.»

»Et tarvitse ollenkaan pahotella meidän tähtemme,» vastasi Engelbert.
»Sinulla on omassa onnettomuudessasi kylliksi kantamista, mutta nyt,
kun olemme täyttäneet velvollisuutemme--tyynesti ja murisematta, se
täytyy sinun myöntää--mitä sen ohella olemme ajatelleet, on meidän
asiamme--nyt tahdon sinua toverieni puolesta--ja jossakin määrin
myös--no, saman tekevä--lyhyesti, tahdon sinua pyytää vapauttamaan
meidät valasta, jonka sinulle olemme vannoneet, kuten sinutkin
kernaasti vapautamme valastasi. Voit tietysti tehdä kuten haluat--mutta
jollet tahdo--täytyy meidän ennemmin tai myöhemmin--poistua mailta
halmeilta, jottei kansa----»

»Herkeä!» huusi Boleslav peläten kuin kuolemaa jokaista sanaa, joka
vielä saattoi tulla näiltä huulilta. »Toivonne on täytetty, ennenkuin
olette sen lausuneetkaan, sillä olisinpa todellakin häväistykseni
ansainnut, jos vielä kuunaan pyytäisin apuanne.--En sano teille
»suurta kiitostakaan».--Jumala palkitkoon teille kaiken hyvän--ja
älköön kostako teille sitä, että minun täytyy nyt näin--näin seisoa
edessänne--mieluummin olisin heittänyt ruumiin virtaan ja itse
hypännyt perästä--mutta oli miten oli ... älkäämme puhuko siitä enää.
Saanko auttaa teitä valjastamisessa, kun en muuten voi tehdä mitään
hyväksenne?»

»Äläkä huoli», sanoi Engelbert ja hänen äänensä heltyi. »Koskeehan se
meidänkin syvimpään sydämeemme ... olet meille yhtä rakas kuin olet
aina ollut--mutta käsitäthän----»

»Käsitän kaiken, hyvä Engelbert--ei tarvita mitään anteeksipyyntöjä.»

»Voi siis hyvin.»

»Samoin te.»

Hevoset olivat valjastetut. Kaikki oli valmiina lähtöä varten.

Nojaten muuria vasten tuijotti Boleslav miehiin heidän noustessaan
rattaille.

Istuimellaan kääntyi Engelbert vielä kerran häneen päin: »Ja älä
unhota--Reginaa», sanoi hän, »jos hän nimittäin pääsee hengissä.
Hänelle olet kiitollisuuden velassa, et meille.»

»Hyvä on», vastasi Boleslav, ymmärtämättä sanojen tarkotusta.

»Hyvästi siis!»

»Niin, hyvästi, ja onnellista matkaa!»

Piiskat läjähtivät--jyristen vierivät pyörät nostosillan jykeväin
palkkien ylitse.--Kuten hopeakehän ympäröimät haamut katosivat rattaat
kuutamoon.

Hän oli yksin.----Hän oli yksinäisempi kuin ikinä kukaan ihmislapsi
Jumalan avarassa maailmassa.

Mihin nyt?

Väsynein askelin laahusti hän rinnettä ylöspäin. Maata peittävä
vesakko kiertyi kahisten hänen jalkoihinsa.--Kastepisarat välkkyivät
vesoissa hänen edellään. Ikäänkuin musta hirviö, valmiina syöksymään
hänen päällensä ja musertamaan hänet jättiläisröykkiöihinsä,
odottivat häntä kukkulalla linnanrauniot, ja ikkunanreikien lävitse
kajasti kuunhohde, jotta ne näyttivät häneen katselevilta aavemaisilta
silmiltä.

Ajattelematta mitään hiipi hän tornin ohitse.

Äkillinen uupumus painoi lyijynraskaana hänen jäseniään. Kunpa voisi
nukkua--eikä herätä milloinkaan!

Mitä ystävä olikaan erotessa huutanut hänelle rattailta?--

Hän mietti miettimistään, mutta muisti petti.

Nurmikko, jolla hän oli löytänyt vieraan naisen, lepäsi hänen edessään
kirkkaasti valaistuna kuin päivällä. Paikka, jossa nainen oli alkanut
kaivaa hautaa, näytti kammottavan mustalta kasteessa kimaltelevan
nurmikon keskellä.

Olisipa hän kuopannut ruumiin tänne maahan ja sitten lähtenyt
tiehensä--kenties olisi vielä hänen onnensa puhjennut kukkaan jossakin
toisessa maailman ääressä.

Mutta nyt oli se myöhäistä.--Nyt täytyi kestää,--täytyi päättää uhman
työ, joka tänään oli niin synkästi alkanut.--

Yksin--ja ypö yksin loppuun saakka.

Ikinä ei hän enää saisi yhtään ystävää, ikinä ei hän enää voisi
levollisesti katsoa kenenkään ihmisen silmiin, kun toveritkin olivat
kauhuissaan kääntyneet hänestä pois.

Kauhuissaan, kuten lemmittykin oli tehnyt, sillä nyt hän ymmärsi,
miksi Helena oli hänen edessään piilottunut ja häntä paennut.

Häneltä oli mennyttä kaikki, mikä ihmissydämiä yhdistää ilossa ja
surussa, mennyttä rakkaus, toivo ja armeliaisuuskin. Ypö yksin hän
oli, seuralaisina vain häpeä ja viha.

Kasvot peitettyinä käsiin hoippui hän nurmikkokentän poikki
puutarhurin majaa kohden. Yhtäkkiä--pensaikon reunassa--sysäsi hän
jalallaan jotakin pehmeää, pyöreähköä, joka sulki häneltä tien.

Siinä oli naisruumis, joka, pää peittyneenä pensaaseen, makasi maassa
pitkin pituuttaan.

Regina--tosiaankin--Regina.

»Mitä täällä teet? Nouse pois!»

Ei ääntä--ei liikahdustakaan.

Missä olikaan hän nähnyt tytön viimeksi? Aivan oikein--alhaalla
hautuumaan portilla, kun pyssynsuu------ja tuokiossa oli hirveän
hetken kuva ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä.

Hänen tähtensä oli tyttö syössyt murhaajan kimppuun, hänen tähtensä
uhmannut kuolemaa, joka schrandenilaisten taholta uhkasi.

Ja kuinka hän oli pelastajansa palkinnut?

Huoletonna hän oli mennyt hänen ohitsensa, jättänyt hänet alttiiksi
verenhimoiselle joukolle ajattelematta hiventäkään hänen pelastustaan.

Ja vaikka kohta hän olikin halveksittavin olento maailmassa, _tätä_
hän ei ansainnut, totisesti ei tätä.

»Regina--herää!»

Boleslav kumartui ja nosti häntä pystyyn, mutta hervotonna ja elotonna
vaipui pää takaisin pensaaseen.--Hän huomasi verta sormissaan. Tytön
tukka oli kostea ja vanukkeissa.

Mitä, oliko hän kuollut? Ei, ei suinkaan, hän ei voinut, ei
saanut!------Uhrautunut hänen, Boleslavin tähden--hänen
uhraamansa--sehän merkitsi omaa syyllisyyttä perityn lisäksi.--Ja olla
velassa tälle olennolle--mikä häpeällinen ajatus!

»Tytön täytyy jäädä eloon, jotta saan maksaa hänen palkkansa»,
ajatteli Boleslav.

Äkkiä hän repäisi paidan kahtia tytön rinnalta ja painoi korvansa
hänen viileää, täytelästä poveaan vasten.

Luojan kiitos--sydän sykki vielä!

Ja noustuaan jälleen pystyyn näki hän tytön avointen silmien suurina
ja ilmeettöminä tuijottavan häntä kohden.

Pelästyneenä, ikäänkuin pahanteosta keksittynä, pudotti hän pään
käsivarsiltaan.

Tyttö retkahti paikalleen ja voihkasi hiljaa. Oksien kosketus teki
hänelle kipeää, mutta samalla hän tuli täysin tuntoihinsa. Hän nousi
kyynäskolkkasilleen ja katsoi äänetönnä, kysyen Boleslaviin.

»Nouse ylös, Regina», sanoi Boleslav.

Hänen äänensä sai Reginan vavahtamaan. Tyttö koetti vääntäytyä
pystyyn--mutta vaipui voimatonna takaisin... »Anna minun levätä»,
anoi hänen arasti rukoileva katseensa.

»Nouse ylös, minä autan sinua.»

»_Täytyykö_ minun mennä?» kysyi tyttö, torjuen pois Boleslavin käsiä.
Pelko ja tuska vääristivät noita veren tahraamia, villinkauniita
kasvoja.

»Tahtoisit siis jäädä luokseni?»

»Oi, herra--mitä kysytte?»

»Mutta sinun olisi paha olla täällä.»

»Oi ei, herra. Armollinen herra löi minua joka päivä. Olen tottunut
siihen--»

»Mutta muualla maailmassa kohdellaan sinua paremmin.»

»Missä muualla?»--Uudelleen herännyt pelko kuvastui tytön kasvoilla.

»Missä vaan--hyvä isä!--Sellainen tyttö kuin sinä, joka on ahkera ja
nöyrä ja jolla on vahvat jäsenet--»

Regina puisti kiihkeästi päätään. »En menisi kauas, herra. Jos ajatte
minut pois, heittäydyn ojaan ja kuolen nälkään.»

Boleslavin katse sai lempeämmän ilmeen.

»Kuinka kehno ja typerä ja halveksittava tyttö onkin, on hän kuitenkin
koko Luojan luomassa maailmassa ainoa, joka tahtoo jäädä minun
luokseni,» ajatteli Boleslav. »Hän on halveksittu, hyljitty, ihmisten
ilmoilta karkotettu kuten minäkin; hän kantaa samaa kirousta kuin
minäkin.--Miksi siis ajaisin hänet kynnykseltäni?»




VIII.


Jo lähinnä seuraavina päivinä Boleslav huomasi, kuinka mahdoton hänen
olisi ilman tätä naista elää kotoisella konnullaan, kuinka paljon
enemmän hän oli riippuvainen tytön huolenpidosta kuin tämä hänen.

Avutonna kuin haaksirikkoinen, jonka aallot ovat viskanneet
asumattomalle saarelle, hiiviskeli hän isiensä perintötilalla.
Vaikkapa miinat ja ketunraudat eivät enää uhanneetkaan hänen
askeleitaan, hapuilivat hänen jalkansa kuitenkin epävarmoina, ja hänen
mielensä joutui hämmennyksiin näiden savunmustaamain muurien keskellä,
jotka häviö oli niin muuttanut, etteivät ne enää tarjonneet pohjaa ja
kiinnekohtaa edes hänen lapsuutensa muistoillekaan. Itse puistokin,
jossa hän kerran oli tuntenut jokaisen puun ja jokaisen pensaan, oli
pitkien vuosien kuluessa metsistynyt niin oudonnäköiseksi, että hän
tarvitsi siellä aivan uudet merkkikohdat osatakseen mihin tahtoi
mennä.

Ensi uhman hälvettyä heräsi yhä katkerampana hänen mielessään kysymys:
»Mitä nyt on tuleva?»

Ja tämä kysymys kävi pakottavaksi, sillä niukat varastot leipää ja
savustettua lihaa, joita säilytettiin kellarissa, lähenivät loppuaan.

Ylpeys esti häntä Reginalta kysymästä neuvoa, eikä hän ollut tyttöä
taasen puhutellutkaan. Hiljaa ja näkymätönnä emännöi tämä talossa,
nähtävästi aavistaen parhaaksi herättää niin vähän huomiota kuin
suinkin. Mutta kun Boleslav aamuisin palasi virralta, jossa hän otti
kylpynsä, tapasi hän punakukitetun uudinvuoteen siististi
järjestettynä ja peitettynä, tapasi lattian narskuvalla hiekalla ja
tuoksuvilla kuusenhavuilla siroteltuna ja löysi kullalla silatulta
pöydältä, jonka neljättä jalkaa täytyi pönkittää tiilikivellä,
höyryävän, ruskean kahvikannun ja sen vierellä sirosti leikattuja
mustia leipäviipaleita.

Häneltä hälveni pian kammo ottaa ruokansa tämän naisen
käsistä,--aluksi häntä tosin arvelutti murtaa leipää, jonka tyttö oli
tuonut, mutta se näytti niin perin maukkaalta, ja syksyinen kylmä
kylpy oli kiihottanut hänen ruokahaluaan.

Päivälliseksi oli leipälientä ja parisen viipaletta paistettua lihaa
häntä odottamassa, eikä viinipulloakaan ollut unhotettu--ja
illalliseksi oli aina jollakin keinoin hankittu uutta ruuan vaihtelua.

Niin osasi Regina emännöidä niillä vähillä tähteillä, joita vielä oli
kellarissa.

Monta kertaa näki Boleslav hänen vilahtavan ikkunan ohitse patoineen
ja muine astioineen, jotka hän varmaankin kävi virrassa pesemässä.
Palatessaan taivutteli hän varovasti syrjään pensasten oksia ja
tähysteli liekehtivin silmin, oliko tie avoin. Jos Boleslav seisoi
oven edessä tai nojasi ikkunasta ulos, oli hän heti kohta kadonnut
jälleen tiheikköön.

Entisen puutarhurin työhuoneen oli hän valinnut asunnokseen. Sinne
pistäysi Boleslav eräänä aamuna, kun oli nähnyt tytön menevän
virralle.

Hän löysi viistopäätyisen huoneen, jossa oli lasinen katto kuten
kasvihuoneessa ainakin. Viheriät, nokiset, lyijykehyksiin kiinnitetyt
lasiruudut olivat monesta kohdin särkyneet, ja aukoista pääsi sisään,
mitä vain taivaasta tuli.--Permantoa ei ollut laudotettu eikä
kivitetty, vaan peitti sitä musta ruokamulta, joka näytti kuin
miltäkin turvepehkulta. Seinillä oli porrasmaisia lautatelineitä,
joilla puutarhuri oli muinen pitänyt kukkaruukkujaan, ja niille oli
nyt sijotettu talon niukat talousastiat. Mitä paraimmassa
järjestyksessä olivat siellä keittoastiat, vadit ja lautaset, jotka
välkkyivät puhtauttaan. Oven vieressä oli parilla matalalla
puupukilla--muutaman jalan korkeudella permannosta--vanha ovi, joka
oli vahvasti hiiltynyt molemmista päistään, epäilemättä jäännös
tulipalosta. Sen päälle oli levitetty ohut olkikerros ja olkien päälle
pari karvapeitettä, jollaisia muuten käytetään hevosten loimina. Tämä
oli tytön vuode. »Koirallakin on parempi», ajatteli Boleslav.
Vastapäisessä nurkassa oli häthätää tiilistä kyhätty tulisija. Sen
yläpuolelle oli laudoista laitettu jonkinlainen hattu, näköjään
omatekoinen, neuvomaan tietä tulisijasta kohoavalle savulle, mutta
savu oli siitä vähät välittänyt ja etsinyt tiensä mistä hyväksi näki.

Tällä mustalla, kylmällä permannolla, yllänsä savunmustaama katto,
asusti tyttö eikä kaivannut parempaa. Siihen oli hänen sydämensä
kasvanut kiinni, sitä piti hän paratiisina, josta karkotus merkitsi
hänelle kuolemaa ja kadotusta.

Kurja naisraukka!--

Ja eräänä iltana oli hän kadonnut. Boleslav tahtoi vihdoinkin puhua
hänen kanssaan ruokavaroista ja huusi häntä. Ei mitään vastausta.
Keittiö oli tyhjä. Puistossa, rannoilla, sillan luona, koko
saarella--ei jälkeäkään. Ehdottomasti olisi tytön täytynyt kuulla,
sillä hänen äänensä kaikui kyllin kovasti yöhön.

Boleslavin mielessä heräsi epäilys, että tyttö yksinäisen päivätyönsä
palkaksi öisin hekumoi jonkun ystävänsä sylissä. Olihan hän perehtynyt
paheen kaikkiin lajeihin ja hyvin omiaan siihen, että kuka tahansa
irstas veitikka halusi hurjissa himoissaan sulkea hänet syliinsä. Moni
kyläläinen arvatenkin vain siksi heitteli kivillä tätä ruumista, ettei
saanut sanoa sitä omakseen.

Ja mikäpä muuten olisikaan isän kuoleman jälkeen kiinnittänyt häntä
tähän kurjuuteen, jollei uusi synti, joka kenties oli jo kauan käynyt
tuon vanhan kanssa käsi kädessä?

Inho valtasi Boleslavin. »Jollei hän voi puhdistaa itseään, ajan hänet
raipoilla huomisaamuna matkoihinsa.» Näissä aikeissa meni hän levolle.
Mutta suurin ei hän voinut nukkua, sillä häntä huolestutti tulevaisuus
ilman tyttöä. Tämän ajaminen tiehensä merkitsi samaa kuin muuttaa
itsekin samana päivänä täältä pois.

Kuuden tienoilla herätti hänet unenhorroksistaan ulko-oven hiljainen
narina.

Hän pukeutui nopeasti, sillä hän tahtoi heti kohta vaatia tytön
tilille.

Astuessaan keittiöön tapasi hän tytön lieden ääressä kumartuneena
kirkkaasti kiiluvain tervaslastujen ylitse, joihin hän puhalsi posket
pullollaan.

Tyttö kääntyi vitkaan ja sanoi katsoen häneen suurin silmin: »Hyvää
huomenta, herra!»


Boleslav vapisi vihasta.

»Missä olit yöllä?» tiuskaisi hän.

Tyttö alkoi hätääntyä, päästi kätensä kupeilleen riipuksiin ja
vetääntyi takaperin perimäiseen uunin-nurkkaan.

»No, vastaatko pian?»

»Voi, herra», änkytti tyttö painaen päänsä olkapäidensä väliin,
»ajattelin, ettette sitä huomaisi, ja että ennättäisin takaisin,
ennenkuin herra on herännyt--»

»Luuletko siis saavasi öisin harhailla ympäri, kun en vain sitä
huomaa?»

Pelkästä pelosta oli tyttö kyyristynyt myttyrään.

»Mutta--mutta--enhän voinut muuta», änkytti hän. »Meillähän ei ole
enää mitään--ja herra on koko ajan syönyt melkein vain savustettua
lihaa!»

Silloin putosivat suomukset Boleslavin silmistä.

»Olit siis ruokatavaroita noutamassa?»

»Missäs muualla, herra! Toin vasikanlihaa ja vereksiä munia ja
voitakin--ja makkaraa ja kaikenlaista muuta. Ne kaikki ovat jo
kellarissa.»

»Kuka niitä antoi sinulle?»

»Mutta tiedättehän sen, herra.--Bockeldorfissa olin, tunnen siellä
kaupustelijan--hän hankkii minulle jo edeltäkäsin mitä tarvitsemme, ja
kun yöllä koputan, avaa hän takaoven--siitä tietää vain hänen
vaimonsa, ei kukaan muu niin hiirenhiiskausta--eikä hänellä ole
kallistakaan. Herra Merckel täällä kylässä ottaa taalerin jokaisesta
lihanaulasta ja kaupanpäällisiksi haukkuu pataluhaksi.»

»Ja oletko tänä yönä kulkenut jalkaisin kuusi peninkulmaa edestakaisin
koko kantamus selässäsi?»

Kummastellen ja yhä peloissaan katsoi tyttö häneen.

»Luulen, että sen tiedätte, herra, olenhan sen jo kerran ennen teille
sanonut.»

»Mutta sitä ei voi kukaan ihminen--älä valehtele minulle enempää,
nainen. Tiedän kyllä sotaretkeltä, mitä saattaa kestää--mitä miehetkin
voivat kestää.»

Älyttyään, ettei herra nyt enää ollut vihainen, uskalsi tyttö nousta
suoraksi ja ojensi vankat käsivartensa.

»Minäpä kestän enemmän kuin miehet, herra», sanoi hän onnellisesti
hymyillen--»muuten ei minusta olisikaan täällä mitään hyötyä--»

»Kuinka kauan olet jo tätä tietä taivallellut, Regina?»

»Vuosia viitisen, herra, joka viikko--väliin useamminkin--kesällä se
on leikintekoa--mutta talvisin ja syksyisin--kun metsä on lumen
peitossa tai niityt tulvillaan--silloin se on työläämpää--onneksi
silloin ovat taasen yötkin pitemmät, niin ettei kukaan näe minua--ja
paljon mieluummin kuljen kuusi peninkulmaa, ennenkuin pyydän mitään
mokomalta koiralta--herra Merckeliltä, aioin sanoa--se ottaa taalerin
lihanaulalta--eikö moinen ole hävytöntä? Ja sitten mennä lainkaan
kylään--»

Säikähtyneenä vaikeni hän, ikäänkuin pelkäisi saavansa toria
lörpöttelystään.

»Mitä aioit sanoa, Regina?» kysyi Boleslav lempeämmin.

»Aioin oikeastaan vain pyytää anteeksi, että menin luvatta--mutta
ajattelin, että herraa ilahuttaisi saada kerran vereksiä munia
aamiaiseksi------»

»Hyvä on, Regina», sanoi Boleslav kääntyen poispäin. »Olet kelpo
tyttö.»

Hetikohta poistui hän ja meni virralle kylpemään. Palattuaan tapasi
hän kyllä huoneen järjestettynä kuten muulloinkin, mutta kahvia ei
tänään näkynyt.

»Hän on kai uuvuksissaan nukahtanut», ajatteli Boleslav ja päätti
hetkisen odottaa, sillä tänään ei hän tahtonut Reginaa kiirehtiä.
Mutta kun häntä kylvyn jälkeen kovasti vilutti, ei hän halunnut
kauemmin olla ilman lämmittävää juomaansa. Hän meni varpaisillaan
keittiöön, katsoakseen itse valkeaa, jos mahdollista tyttöä
herättämättä. Mutta tämä ei nukkunut. Ensi näkemältä näytti tosin
siltä. Hän istui vuoteensa reunalla, oli painanut kätensä kasvoilleen
eikä liikahtanut. Tuontuostakin kulki väristys hänen ruumiinsa
lävitse, kuten sillä, joka on nukkunut ylen uuvuksissa.

Mutta lähemmin katsottuaan huomasi Boleslav kirkkaiden kyynelien
valuvan hänen punaisia lihavia sormiaan myöten. Samalla pääsi ähkyviä
nyyhkytyksiä hänen rinnastaan.

»Mikä sinun on, Regina? Miksi itket?»

Tyttö ei vastannut, vaan nyyhkytteli yhä äänekkäämmin.

»Olenko pahottanut mieltäsi, Regina? En olisi sinua nuhdellut, jos
olisin tiennyt, missä olit.»

Silloin päästi Regina kätensä vaipumaan kasvoiltaan ja katsoi
herraansa itkettyneillä silmillään.

»Voi, herra», sammalsi hän kyyneliin tukehtumaisillaan. »Minua ei
ole--vielä kukaan--niin nimittänyt, eikä se ole--totta--»

Boleslavin mieliala kylmeni. Hän ei tiennyt käyttäneensä yhtään
soimaavaa sanaa. Puuttuipa vain, että tämä nainen, jota muuten
koirilla ajatettiin, alkoi näytellä herkkätuntoisuutta hänen edessään.

»Mikä ei ole totta?» tiuskaisi hän.

»Se mitä sanoitte.»

»Tuhat tulimaista--mitä olen sanonut?»

»Että minä olen--kelpo...» Uusi nyyhkytysten puuska tukehdutti hänen
äänensä.

Boleslav katsoi tyttöön päätään pudistellen. Hän ei ollut kuunaan
katsonut ihmissieluun sisälle eikä tiennyt siellä piilevän arvotuksia,
ei tiennyt, että kunniattomuudellakin on kunniantuntonsa.--Hymyillen
laski hän kätensä Reginan olalle ja sanoi: »Ole vaan levollinen,
Regina. En tarkottanut mitään pahaa--ja laita nyt vihdoinkin aamiainen
valmiiksi.»

»Saanko--minä--tuoda sen sisäänkin?» kysyi hän yhä nyyhkyttäen.

»Olisiko minun tultava sitä hakemaan?»

»Luulin--etten saisi.» Näin sanoen meni hän lieden luo ja puhalsi
kyyneltynein poskin sammumaisillaan olevaan tuleen.

Siitä lähtien ei hän enää pelännyt astua Boleslavin läsnäollessa
huoneeseen. Huolellisesti tähysteli hän silloin herransa kasvoja
arvatakseen tämän toivomuksia, mutta sanaakaan ei hän uskaltanut
päästää huuliltaan.

Kellariholvista, missä rahoja ja viinipulloja säilytettiin, oli
Boleslav löytänyt suuret kasat papereita, jotka viruivat sikin sokin
useammissa arkuisssa täyttäen ne kukkuroilleen. Siinä oli isän
kirjeenvaihto, kaikenlaatuisia todistuksia ja asiapapereita.

Kohta ensi päivänä papereita penkoessaan ei hänen käsiinsä sattunut
enempää eikä vähempää kuin testamentti, jonka mukaan hänen autuaasti
nukkunut tätinsä luovutti kaiken omaisuutensa hänelle, Boleslav von
Schrandenille, rakkaan veljenpoikansa ainoalle pojalle, »hyvittääkseen
hänelle sen vääryyden»,--niin kuului lisäys--»jota hän on saava kärsiä
elinikänsä».

Boleslavin ilo oli vain vähäinen; vasta lähemmin ajateltuaan, että hän
täten oli saanut käsiinsä hyvän aseen tulevaa taistelua varten, alkoi
hän pitää lahjaa arvossa.----Antajaa itseään, joka aina oli ollut
hänelle suopea, hän tuskin ajattelikaan, niin kovettunut oli hänen
mielensä, niin yksinomaan olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet
synkkään tehtävään, joka oli hänen suoritettavanaan.

Hän oli halunnut vain saada näkyviinsä tien, jota myöten olisi
rajusti, kuten hänen luonteensa halusi, voinut syöstä eteenpäin.
Mutta pitkiin kuukausiin ei hän nähnyt edessään mitään muuta kuin
masentavaa toivottomuutta.

Taistelua schrandenilaisia vastaan, johon hän oli päättänyt ryhtyä,
oli käytävä suurisuuntaisesti; muuten se päättyisi samanlaisella
tappiolla kuin taistelu, johon isä oli elinvoimansa viimeiset
jäännökset kuluttanut.--Oli hankittava suuri joukko työmiehiä, jotta
voi pitää roskaväen aisoissa. Mutta mistä niitä otti, jollei tienoolla
kukaan alentunut hänen palvelukseensa? Tosin rahalla saa mitä hyvänsä,
ja kolminkertaisen palkan toivo olisi monen, joka nyt pöyhistellen
luulotellulla isänmaallisuudellaan ylpeänä sylki hänen kynnykselleen,
tehnyt nöyräselkäiseksi orjaksi.

Mutta niin pitkälle eivät hänen varansa riittäneet. Käteiset rahat,
jotka hän oli löytänyt ja jotka ensi silmäyksellä olivat näyttäneet
kuulumattomalta rikkaudelta, olivat aivan riittämättömät, jotta niillä
olisi voinut ryhtyä mihinkään yritykseen. Niitä oli 4,500 taaleria,
jäännöksenä saatavista, jotka isä palon jälkeen, kun hänestä näytti
koko maailma leimahtaneen liekkiin, oli kiireimmittäin perinyt
velallisiltaan. Tosin olisi summa kestänyt vuosikausia siihen kurjaan
elämään, jota hän Reginan kanssa oli alkanut viettää isänsä tapaan;
mutta tehtävään, joka väikkyi hänen mielessään, oli se kuin pisara
kuumille kiville.

Ennen testamentin löytämistä oli hän raskain mielin tuuminut tarjota
myytäväksi metsät, jotka olivat olleet hänen isänsä ylpeytenä,
haaskata ne perin pohjin, jollei muu auttaisi. Nyt jätti hän
kiireimmiten tämän ajatuksen mielestään. Olettaen, että kaupan saisi
tehdyksi niin hyvin kuin hän toivoi, olisi kuitenkin kulunut
kuukausia, ennenkuin hän olisi saanut ensimäiset rahat käsiinsä.
Lisäksi oli talvi oven edessä, tuima itäpreussilainen talvi, joka aina
huhtikuuhun asti teki ulkoilmassa työskentelyn mahdottomaksi.--Tänä
vuonna ei siis ollut rakentamista eikä peltotyötä enää
ajatteleminenkaan.--Miksi siis tehdä uhrausta, joka lyhytaikaisella
kärsivällisyydellä--olihan kysymys vain viikoista--oli kokonaan
vältettävissä?

Kun hän huhtikuun 1 päivänä nostaisi perinnön ja lähtisi sitten heti
työväkeä hankkimaan, saattoi toukokuussa olla rakennustyö jo täydessä
vauhdissa, kenties oli mahdollista saada vielä hieman maatakin
siemennetyksi.

Mutta siihen asti--siihen asti!

Kuinka voisi hän sietää harmaiden talvipäivien autiota
yksitoikkoisuutta tylsässä toimettomuudessa, kun työnhalu kuitenkin
poltti hänen sormiaan?--Kuinka kestäisi hän elää päivästä päivään
lemmittynsä läheisyydessä--ilman toivoakaan päästä tälle tekemään
kysymyksen, suuren, kohtalokkaan kysymyksen, josta hänen elämänsä ja
onnensa riippui?--Pysyykö Helena lujana? Antaako hän anteeksi?
Sulkeeko hän sydämensä, niin ettei vihan myrkkyhenki, jota hänen
ympäristönsä huokui, myrkytä hänen rakkauttaan?

Tuomiokirkon pyhän neitsyen kuva muistui Boleslavin mieleen,
Muistuttikohan Helena vielä sitä?

Saisipa hän silmänräpäyksenkään ajan katsoa lemmittynsä kasvoja! Hänen
silmissään häämötti ruusujen puna ja liljojen valkeus, hän näki
valoisan pyhimysolennon hymyillen kumartuvan häntä kohden, mutta minkä
näköinen hänen lemmittynsä oli, sen hän oli unhottanut.

No, yhtä kaikki--suojelkoon armas pilviin kietoutuneena hänen työtänsä
ja kruunatkoon kerran rakkaudellaan sen, minkä hän on suorittanut
valmiiksi.--Tähän ajatukseen uinahti vähitellen kaipaus saada jälleen
nähdä Helenaa; jos hän olisi saanut immeltä sanasenkaan, joka hänelle
olisi vakuuttanut tämän uskollisuutta, olisi hänen toiveensa ollut
täydelleen tyydytetty.

Yhä syvemmälle kaivautui hän paperien sekasokaan, joka näytti paisuvan
sitä suuremmaksi, mitä hartaammin hän toivoi pääsevänsä pohjaan
saakka. Papereita oli jo pinottu asuinhuoneen seinille niin korkealle,
että ne peittivät kauniin isoäidin kuvan, mutta vielä olivat arkut ja
laatikot täyteen ahdettuina kellarissa. Koko perhearkisto näytti
jonakin hädän hetkenä haalitun kokoon ja ilman valintaa ja järjestystä
joudutetun turvaan. Nyt oli tästä sekasotkusta löydettävä esille mitä
oli tärkeää ja osaksi välttämätöntäkin tilan hallintoon. Niinpä
puuttuivat muiden muassa kaikki vapautettujen talonpoikien kanssa
tehdyt sopimuskirjat ja kaikki rajamääräykset. Varmaankin olivat kylän
hyenat kaapanneet isännättömiksi jääneistä tiluksista, mitä hyväksi
näkivät. Loputtomia riitajuttuja oli hänen edessään, ja jollei hän
tahtonut käräjöidä jokaisesta jalanleveydestä maata tai omin käsin
hankkia oikeutta, ei hänelle epäilemättä jäisi kerrassaan mitään.

Mutta voittamaton kammo pidätti häntä kääntymästä viranomaisten
puoleen. Hänen mielessään säilyi vielä isänsä kuva siltä päivältä,
jona hän oli nähnyt tämän viimeisen kerran. Silloin hän näki, miten
ovet ilman muuta suljettiin tältä henkipatolta mieheltä, joka oli
kyllin julkea tullakseen etsimään oikeuttaan... Tosin oli siihen
aikaan Preussissa ollut kaikki ylösalaisin. Valtion perustukset
horjuivat--sentähden saivat rotat vapaasti elämöidä.--Mutta kukapa
saattoi tietää, puhuiko samaisen isän poika kuulevammille
korville?--Laissa oli takaportteja yllin kyllin, jotta jonkun
vastenmielisen henkilön saattoi tehdä oikeudettomaksi, ja sitä hän ei
epäillytkään, ettei siihen olisi ollut hyvää tahtoa.--Niin syvälle oli
hän syöpynyt turvattomuuden tunnelmaansa, että laillinen järjestyskin
näytti hänestä metsänpedolta, joka väijyi häntä nostosillan
korvalla.--Sotilaallisia velvollisuuksiaankaan ei hän enää ajatellut.
Luutnantti Baumgart oli kaatuneiden luettelossa. Miksi siis henkiin
heräämisellään tuottaa herroille virkamiehille tarpeetonta työtä?
Vähät he välittäisivät siitä häntä kiittää.--

Hänen mielestään eivät lähteneet raamatun sanat: »Hänen kätensä olkoon
jokaista vastaan ja jokaisen käsi olkoon häntä vastaan.» Tämän
kirouksen, jonka Hagarin poika oli kerran vienyt mukanaan elämään,
täytyi hänelle muuttua siunaukseksi, niin hän uhotteli.

Viikot kuluivat, hän tuskin sitä huomasi. Päivät pääksytysten istui
hän papereihinsa hautautuneena, ja iltaisin hän kuljeksi puiston
raivaamattomia polkuja pitkin tai kapuili linnanraunioilla.

Ainoastaan yhtä paikkaa hän huolellisesti vältti. Tämä paikka oli
Kissanporras. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän vain joutui sen
läheisyyteen, ja hän riensi kiireimmittäin ohi pensaikon, joka sen
peitti taakseen.

Mutta hänessä heräsi palava, kiduttava himo nähdä omin silmin tuo
turmion paikka, eikä tämä himo jättänyt häntä enää rauhaan.

Niin oli sitten eräs ilta syyskuun lopulla, ja ensi kertaa hänen
kotiuduttuaan loisti täysikuu jälleen hopeanhohtoisena taivaalla.
Levotonna hän harppaili pitkin puiston käytäviä. Kuivat lehdet
kahisivat hänen jalkojensa alla, ja syystuuli kohisi kolkosti
pensaissa. Kuten valkoisten elukkain parvet vilisivät kuunsäteet maata
pitkin; mustana, pykäläisenä muurina nousi pensasto hänen edessään
korkeutta kohden.

Silloin--synkän uhmansa puuskassa--hän voitti taikauskoisen kammon,
joka häntä siihen asti oli pidättänyt, ja tunkeutui läpi viidakon,
joka suojaten verhosi polun.

Jyrkkä rinne laskeutui miltei pystysuoraan alas virtaan, jonka
peilipinnan leppäpensaat peittivät melkein kokonaan. Hiljainen lirinä
ja loiske kuului alhaalta.

Rinteen yläreunalta ojentausi jykevä, käsipuulla varustettu hirsi
pitkälle ilmaan. Teline, joka oli kaivettu syvälle maahan, piteli
sitä kiinni rautatangoilla. Samanlainen hirsi ojentautui toiselta
rannalta sitä vastaan, mutta siellä oli se kiinnitetty mahtavaan
tammenkantoon, joka sitä kannatti ja piti tasapainossa. Keskivälillä
ammotti kymmenen tai kahdentoista jalan levyinen kuilu. Niin
ojentuivat hirret molemmilta puolin yli syvyyden kuten kaksi kättä,
jotka ikävöiden kurottuvat toisiansa kohden koskaan ylettymättä
toisiinsa.

Jolleivät ne tosiaankaan olisi konsanaan toisiinsa ylettyneet, olisi
tuho jäänyt tapahtumatta.--Mutta parittajalla ei ole kuunaan ollut
helpompaa tehtävää. Tämänpuolisella hirrellä oli pari lautaa, jotka
niihin kiinnitetyn vaajan avulla vaivattomasti saattoi työntää
sillaksi aukon yli. Olipa saapuvilla käsipuukin, joka nyt nojasi
hirttä vasten, mutta jonka saranoillaan voi kääntää vastapäiseen
suuntaan. Näin oli ollut kaikki oivallisesti varustettu petoksen
helppoa toimeenpanoa varten.

Ikäänkuin ikuisen häpeän muistomerkkinä törrötti tämä laitos mustana
ja hoippuvana sumuisessa kuutamoyössä.

Loiske alhaalla näkymättömässä virrassa koveni. Näytti siltä, kuin
aaltoja vielä tänään kuohuttaisi se pöyristyttävä teko, joka nyt
peittyi tuonen helmaan.

Verkalleen kuin unissaan astui hän portaalle, syvällä allaan
hopeapinta, jonka ylitse näytti säkeniä parvittain vilahtelevan.
Silloin näki hän vaalakan naisolennon, joka oli puristanut hameensa
reisiensä väliin ja seisoi vedessä polviaan myöten. Hän oli Regina,
ja hän huuhtoi pesuvaatteitaan hietasärkän reunalla.

Boleslav rypisti kulmiaan. Että hänen pitikin juuri täällä kohdata
tämä nainen! Mutta toisekseen--kohtuuton ei saanut olla, väistyihän
tyttö hänen tieltään, missä suinkin voi, toden totta ei hänen
tarvinnut paljo kärsiä tämän läsnäolosta.

Puoleksi ajattelematta nojautui hän käsipuuhun ja katseli pesutyttöä.
Tämä ei aavistanut mitään hänen läheisyydestään, vaan seisoi syvään
kumartuneena vettä kohden. Hänen niskansa pingottui, jäntevät kädet
ravistelivat märkiä vaatteita, niin että kimmeltävät pisarat
pirskuivat yltympäri. Tuontuostakin alotti hän saman kaksiäänisen
laulun, jota oli hyräillyt taannoin hautaa luodessaan, ja heitti sen
jälleen kesken saatuaan roiskauksen vettä suuhunsa tai sieraimiinsa.

Kuinka uutterasti hän teki työtään vielä näin iltamyöhällä, jolloin
Boleslav oli luullut hänen aikoja sitten menneen levolle!

Mutta äkkiä ponnahti hän pelästyneenä pystyyn. Boleslavin jalka oli
raapaissut alas pari kivenliuskaretta, jotka olivat pudonneet aivan
tytön eteen.

Epäluuloisena tähysteli tyttö vastapäiselle rannalle. Hänen ensi
ajatuksensa oli ilmeisesti, että joku väijyi häntä ylhäällä
pensastossa.--Vasta sitten johtui hänen mieleensä katsoa ylöspäin
portaalle. Hän päästi hiljaisen huudahduksen.

»Ei sinun tarvitse pelätä, Regina», huusi Boleslav hänelle. »En tee
sinulle mitään.»

Regina ryhtyi jälleen levollisesti työhönsä.

»Kuinka pääset sinne alas?» kysyi Boleslav edelleen.

Regina pyyhkäisi märällä käsivarrellaan kasvojaan »Olen hyvä
kapuamaan», sanoi hän ja vilkui tuokion aikaa ylös Boleslaviin.

»Eikö sinua palele vedessä? Vuodenaika on jo myöhäinen.»

Regina vastasi jotakin, mitä Boleslav ei kuullut. Sitten ei hän
häirinnyt tyttöä enää. Mutta hän oli utelias näkemään, miten tämä
aikoi kiivetä jyrkkää rantatöyrästä myöten.

Niin hän jäi paikalleen ja katseli tyttöä.--Muutaman minuutin kuluttua
kokoili tämä pesuvaatteensa ja nousi virran partaalle. Kuun säteet
taittuivat kehäksi ympäri hänen päätänsä, joka tänään oli miltei
sileäksi kammattu. Näytti kuin hän kantaisi kruunua.

Aralla katseella vilkaisi hän ensin, oliko hänen herransa vielä
ylhäällä, sitten sukelsi hän pensastoon, missä hän kohta näkyi vesa
vesalta, oksa oksalta kapuavan ylöspäin kuin villikissa.

Töyräälle päästyään laski hän hameensa suoraksi ja aikoi vasuineen
mennä tiehensä, mutta Boleslav huusi hänen jälkeensä.

»Miksi teet työtäsi öiseen aikaan?» kysyi hän koettaen näyttää
ystävälliseltä.

»Koskeivät he anna minulle päivällä pahaakaan rauhaa», vastasi tyttö.

»Kyläläisetkö?»

»Niin, herra.»

»Mitä he tekevät sinulle?»

»No, mitä he aina tekevät--heittelevät ja paiskiloivat.»

»Virran ylitse?»

»Niin juuri, herra.»

»Kun sinulle vasta tehdään pahaa, niin tule minua hakemaan.»

Regina ei vastannut.

»Ymmärrätkö?»

Regina risti kätensä ja katsoi häneen rukoillen.

»Mitä nyt?»

»Voi, hyvä herra, älkää ampuko!» sammalsi tyttö.--»Tiedän, että aiotte
ampua. Hän on--tarkotan armollista herraa--hänkin kerran koettanut.
Silloin alkoivat ne joen takana tehdä samoin. Paukkui yhä siellä ja
täällä, kaikkialla--mihin vain päänsä pistikään. Oli aivan ihme, ettei
kehenkään sattunut. Ja jos he vielä lopulta tottuvat aina ottamaan
pyssyt mukaansa, ampuvat he minut muitta mutkitta, missä vain
tapaavat, sillä enhän voi olla saarelta poistumatta.»

Boleslav ei ollut ennen kuullut tytön puhuvan niin kauan ja
järkevästi. Hänestä näytti uudelta ja omituiselta, että tämän matalan,
villien kiharain ympäröimän otsan takana saattoi asua tyynesti
harkitsevia ajatuksia.

»Olet oikeassa, Regina», vastasi hän. »Jo sinunkaan tähtesi en saa
heitä ärsyttää.»

Hän näki kuun valossa, kuinka tytön kasvoille lehahti tumma punastus.

»Minun tähteni, herra?» sammalsi Regina. »En tiedä, mitä tarkotatte?»

»Hyvä, hyvä», vastasi Boleslav torjuen. »Mutta mitä aioinkaan kysyä,
Regina,--oletko tyytyväinen palveluspaikkaasi? Puuttuuko sinulta
mitään?»

Tyttö tuijotti häneen vaieten.

»Sinun ei pidä panna pahaksesi, Regina, vaikka olisinkin ynseä sinua
kohtaan. Minulla on huolia pääni täynnä ja elän mieluimmin yksikseni.
Älä siis luule, että olen sinulle vihainen, vaikken sinua
puhuttelisikaan.»----

Reginan silmät sumentuivat. Hänen kätensä hapuilivat portaan käsipuuta
kohden ikäänkuin tukea etsien. Seuraavana hetkenä hän pyörähti
ympäri--ja jättäen vasunsa niille hyvilleen livisti hän tiehensä kuin
minkäkin hirmuhengetärten hosumana.

»Omituinen olento», mutisi Boleslav katsoen hänen jälkeensä. »Minun
täytyy olla lempeämpi häntä kohtaan. Hän ansaitsee sen.»

Sitten nojautui hän käsipuuhun ja katseli alas veteen, jonka
hopeaiseen pohjaan ilmestyi kokonainen puutarha, täytenään liljoja ja
punaruusuja.




IX.


Herra luutnantti Merckel oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen
hautajaispäivän tuloksiin. Hän nimitteli schrandenilaisia pelkureiksi
ja vanhoiksi akoiksi ja sanoi, että he olivat arvottomia kuninkaan
takkia kantamaan.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli juuri lähdön edellä hävinnyt
näkyvistä ja ratkaisevalla hetkellä jättänyt joukon johdottomaksi--
vastasi hän, että hänen laitansa oli aivan toinen; hän oli upseeri
ja sellaisena velvollinen käyttämään miekkaansa ainoastaan kuninkaan
palvelukseen.

Schrandenilaisista, jotka eivät olleet tottuneet erittäin terävästi
ajattelemaan, näytti tämä selitys päivän selvältä. He lupasivat ensi
tilaisuudessa korjata vikansa.

Mutta Felix Merckelin oli mahdoton tähän tyytyä.

»Isä», sanoi hän eräänä myöhäisenä iltana, ravintolan isännän
tyytyväisesti myhäillen laskiessa päivän tuloja. »Minä en voi sietää
ajatusta, että mokoma lurjus, mokoma konna on preussilainen upseeri
kuten minäkin. Täytyyhän hävetä aivan silmät päästänsä, kun on moisen
kanssa ollut palveluksessa. Sellaisia veitikoita ei saa olla
armeijassamme. He tahraavat kokardimme, yksinpä miekanhihnammekin.
Minä vaadin hänet kaksintaisteluun ja ammun kuulan hänen kalloonsa.»

Hän ojensi jalkansa puupenkille ja väänteli kylmäverisesti hymyillen
ratsumiesviiksiään. Vanhus päästi säikähdyksissään kouran täyden
hopeakolikoita putoamaan pöydältä lattialle, jotta ne vierivät lattian
rakoihin.

»Felix», sanoi hän, »sinun ei pidä juoda niin paljon
katajanmarjaviinaa. Vieraille se on kyllin hyvää. Huomenna tuon
sinulle pullon mietoa viiniä, Felix. Kenties yksi tai toinen seuraa
esimerkkiäsi, ja niin pääsemme jälleen omillemme.»

»Erehdyt, isä», vastasi Felix. »Kunniantuntoni ei minua enää jätä
rauhaan. Olen saksalainen nuorukainen, isä, ja urhoollinen upseeri--en
voi enää kauemmin nähdä säätyäni häväistävän.»--

»Felix», sanoi vanhus, »mene maata, poikani, sitten et näe etkä kuule
enää mitään.»--

»Isä,» vastasi poika, »sääli sanoa--mutta sinulla ei ole hituistakaan
kunniantuntoa.»--

»Felix», jatkoi vanhus, »sinulla on liian vähän tehtävää. Katsoisit
edes pulloja--herran nimessä, en suinkaan sitä vaadi, sillä onhan
tässä neitonen sitä varten--mutta se tekisi sinulle sangen hyvää.
Joutuisit toisiin tuumiin--metsälläkin voisit käydä----»

»Missä sitten?»

»No, hyvä isä--Schrandenin metsäthän ovat melkein oven
edessä--syövätkö jänikset toisiaan vai otatko sinä niistä
osasen--sehän on aivan samantekevää.»

»Ei sovi minulle, isä--olen upseeri--minua ei saa tavata
salametsästyksestä.»

»Hyvä Jumala, Felix, kuinka puhutkaan! Olenhan toki kylänvouti
täällä--en vedä sinua hirsipuuhun.--Mutta niinkuin tahdot,
poikani.--Tai voithan mennä iltaisin pappilaan. Kirkkoherra pelaa
mielellään hieman shakkia--tosin ei siitä mitään hyödy, mutta
sanotaanhan sen olevan huvittavaa, ja sitten on siellä Helenakin----»

»Ai, hän!» sanoi Felix ja siveli mielissään hymyillen leukaansa.

Vanhus katseli tarkkaavaisesti alkuajan kärpästä, joka oli suljettu
kellonperien merenkultasydämeen.

»Olen näet sitä mieltä, että siinä tekisit sangen hyvät naimakaupat,
jos vain kirkkoherra suostuu ja tyttö tulee sinulle.»

»Mikseikäs hän tulisi minulle?» kysäisi Felix.

»Onhan mahdollista, että hänellä toisaalla päin--»

Felix hymyili epäillen.

»Vai tarkotatko hänen jo iskeneen silmänsä sinuun--?»

Felix kohautti olkapäitään.

»Näetkös, Felix, se olisi suuri onni meille, sillä kylässä huhutaan
niitä ja näitä, miten muka olen koonnut vähäiset pennini. Vääryydellä,
ymmärrätkös--vääryydellä.--Mutta jos kirkkoherra Götz antaa ainoan
tyttärensä meille rouvaksi--näetkös, sellainen mies kuin kirkkoherra
Götz--se seikka jo sellaisenaan tukkii panettelijain suut. Sentähden,
kuten sanottu, oleskele hieman hänen lähettyvillään, hivele hunajaa
hänen huulilleen--ja ylipäätään sellainen mies kuin sinä--»

»Isä hyvä, ole kiltti ja säästä neuvosi», keskeytti poika
hänet.--»Tuleeko Helena vaimokseni vai ei, riippuu yksistään
minusta.--Juuri minä en olekaan vielä tehnyt päätöstäni. Onhan hän
soma heilakka, sitä ei voi kieltää; hieman hoikka hän tosin on, mutta
voihan hänet ruokkia. Ja sitte, tiedätkös, on hänessä jotakin vanhan
piian tapaista--jotakin särmäkästä, kulmikasta. Jos kietaisee kätensä
hänen vyötärölleen, niin hänkös surkeilemaan: »ai, herra luutnantti,
älkää tehkö niin, rypistelette pukuni»--hän näetkös teitittelee minua
jälleen; tai jos häntä hieman nipistää tai muuten tuikkaa--leikillään,
tietysti--silloinkos hän kirkumaan: »ai, herra luutnantti, älkää toki
tehkö niin, minulla on niin hieno iho.»--Tietysti tämä kaikki on sulaa
sievistelyä ja teeskentelyä--ja jos häneen päättävästi kävisi käsiksi,
suostuisi hän sormisuukkosin, mutta kuten sanottu--en ole vielä tehnyt
päätöstäni... Eihän hän juokse tiehensä, kuten näet.»

Vanhus, joka sillävälin oli tottunein sormin laitellut rahoja
paperikääröihin, katsoi iloisella ylpeydellä mallipoikaa, jonka hän
oli kasvattanut. Sitten valtasi hänet pelko uudelleen:

»Ja eikö totta, Felix, tuota kaksintaistelua, ethän ajattele sitä
enää ... sehän on mieletöntä ... siinähän on henki pelissä.»

Felix pöyhistihe: »Kunnianasioissa, isä, voit pysyä leikistä erilläsi.
Niistä et ymmärrä mitään. Heti kun olen löytänyt soveliaan
kartellinkantajan--»

»Mikä se on--kartellin kantaja, Felix?»

»Se on mies, joka vie vaatimuksen.»

»Vie--Boleslavilleko?»

»Kellekäs muulle!»

»Saarelleko?

»Saarelle, niin.»

»Mutta, Felix, mitä ajattelet? Kuka kristitty ihminen uskaltaisi
saarelle mennä? Tiedäthän toki että sinne on asetettu sudenrautoja,
miinoja ja herra tiesi mitä kaikkia muita murha-aseita joka
askeleelle.--Katsos vain Hackelbergia, sehän liikkaa ja lynkkää vielä
tänä päivänäkin, kerran sudenraudoissa kökötettyään--mutta elä puhu
siitä, ymmärräthän. Sillä ei saa tulla ilmi, että Hackelberg on
kuunaan käynyt saarella. Kuten sanottu, ketään et saa kehottaa sinne
menemään, ja kuka muuten lähteekään niin vaarallisen ihmisen kanssa
tekemisiin? Siitä ei hyödy mitään, poikaseni.»

»Oh, kyllä hän saa vielä nähdä», sanoi Felix itsekseen hampaitaan
kiristäen.

Vanhus katseli häntä huolissaan; sitten täytti hän suippolasin
piparmynttiviinalla ja tarjosi sen pojalleen.

»Juo tuo, Felix», sanoi hän, »se kyllä sinut asettaa.» Felix joi.

»Ja anna muusta huolehtia vanhan kelpo isäsi; ehkäpä tässä yön
varrella keksitään keino, joka sinut parantaa niin sanotusta
kunniantunnostasi.--Hyvää yötä, Felix.»

Hän ei ollut luvannut liikoja, tämä vanha, kelpo isä.

Seuraavana aamuna istuessaan poikansa kera vastatusten aamiaisella
kysäisi hän hyväntahtoisen valittavalla äänellään: »No, Felix, oletko
nukkunut tuhmat tuumat päästäsi pois?»

Felix suuttui... »Sanoin sinulle jo, isä,--siitä--»

»En ymmärrä mitään! Aivan oikein, poikaseni. Mutta juuri siksi
tahtoisin tietää erään seikan: kenen kanssa oikeastaan tahdot
taistella, herra von Schrandenin vaiko herra Baumgartin?»

Felix säpsähti. Himmeä aavistus sanoi hänelle, mihin isä tähtäsi. »Nuo
ovat pelkkiä viisasteluja, isä», vastasi hän. »Olen suorasukainen
sotilas. Minulle ei tarvitse syöttää sellaisia.»

»Mutta, Felix, älä toki ole niin kiihkeä. Tarkotanhan vain parastasi.
Herra von Schranden ei ole ikinään ollut upseerina, hänen kanssaan ei
sinun siis sovi puuttua tekemisiin, ja luutnantti Baumgart taasen on
veijari, sillä hän on esiintynyt väärällä nimellä, hänen kanssaan
sinun siis kaikista vähimmän sopisi puuttua tekemisiin.»

»Se on totta», sanoi Felix, sivellen hunajaa voileivälleen.
»Oikeastaan en saisi tehdä hänelle sitä kunniaa, että vaatisin hänet
kaksintaisteluun.»

Uusi epäilys heräsi hänen mielessään. »Jollei hän vain saisi kantaa
luutnantin arvonimeä», lisäsi hän kiukkuisesti. »Sitä ei
kunniantuntoni voi suoda moiselle lurjukselle.»

Vanhus näytti odottaneen tätä vastaväitettä.

»Miksi hän sitten kantaa luutnantin nimeä?» kysyi hän, nipistäen
lihavat huulensa yhteen. »Siksi, etteivät hänen esimiehensä tiedä
petoksesta mitään. He kyllä antaisivat hänelle kauniin kyydin, jos
siitä vain aavistaisivatkaan.»

Felix alkoi ymmärtää.

»Tarkotat, että pitäisi--»

»Tietysti pitäsi.»

Mutta Felixin helposti loukkaantuva kunniantunto ei tahtonut tietää
tästäkään. »Tahdon muistuttaa sinulle, että olen upseeri, isä», huusi
hän tuohtuneena. »Neuvosi on suorastaan minua loukkaava.»

Vanhus kohautti olkapäitään. »No, jollet tahdo--» tuumi hän.

Kunniastaan arka poika näytti nyt keksineen pelastavan keinon.

»Pitäisi ennemmin lähettää ilman allekirjotusta--» tuumaili hän
aprikoiden.

»Siitä he viisi välittävät», vastasi vanhus. »Mutta tiedänpä jotakin
parempaa. Panen asian itse vauhtiin. Kirjotat vain muiden mukana
nimesi alle. Silloin katoaa se joukkoon.»

Saman päivän iltapuolella kulki kunnanlähetti Hoffmann kutsumassa
»Mustaan Kotkaan» kaikki nostoväen miehet, joka menettely tosin
ainoastaan lisäsi lähestyvän toimituksen juhlallisuutta, sillä he
olisivat kyllä tulleet kutsumattakin.

Kun kaikki pöydät olivat täytetyt--Schrandenin kylä oli lähettänyt
kolmisenkymmentä taistelijaa pyhään sotaan--ja herra Merckelin valpas
silmä näki joka suunnalla täysiä laseja edessään, astui hän
tarjoilupöydän takaa esiin, hiveli mielissään pyöreähköä mahaansa, ja
vaihtaen salavihkaa silmäyksen poikansa kanssa alotti hän seuraavan
puheen:

»Niin, nähkääs, rakkaat kansalaiset, asia on nimittäin seuraava: Te
kaikki olette täällä urhoollisia sotilaita ja olette taistelleet monta
tulista taistelua sorretun isänmaamme puolesta. Monta kertaa olette
siellä saaneet olla janoissanne eikä teillä ole ollut edes likaisen
lätäkön pisaraakaan saatavissanne. Kukapa ei sentähden teille soisi,
että nyt sodan kuorman ja helteen jälkeen aika ajoin saavutte »Mustaan
Kotkaan» ja täällä juotte siemauksen hyvää, rusottavaa olutta. Olette
sen rehellisesti ja vaivaloisesti ansainneet. Maljanne, sotilaat!»--

Hän vei haarikkansa, joka hänellä oli tällaisia tapauksia varten
valmiina, uljaalla heilahduksella huulilleen ja juodessaan vilkuili
ympärilleen nähdäkseen, ketkä olivat tyhjentäneet lasinsa
pohjaan.--Sitten hän salavihkaan viittasi tarjoilijaneitoselle ja
pyyhittyään huuliaan jatkoi:

»Kylänvoutina en tosin ollut sodassa mukana, sillä minun täytyi sen
aikaa pitää huolta kotiin jääneistä»--hyväksyvän liikutuksen murina
kävi kautta huoneen--»mutta olen isänmaan ystävä kuten tekin, ja
sydämeni sykkii uskollisena isänmaalle ja kunnialle, kuten konsanaan
teidän, kelpo sotilaat.----Kiirehdi nyt hieman, kuhnustelija, sillä
kuoleehan herra Weichert pian janoon»--herra Weichert piti puoliaan,
mutta se ei auttanut, lasi temmattiin hänen käsistään--»ja poveni
paisuu ylpeydestä, kun katson poikaani, joka on suorasukainen, uljas
sotilas ja josta toverien luottamus ja kuninkaan armo on tehnyt
upseerin. Puhun varmaan teidän kaikkien sydämestä, kun huudan: Eläköön
kylän ilo, kelpo poika, kunnon toveri, urhea sotilas ja kunniastaan
herkkä upseeri, luutnantti Merckel, eläköön, vielä kerran eläköön ja
kolmannen kerran eläköön!»

Innostuksesta uhkuen säestivät schrandenilaiset, ja herra Merckel
vanhempi huomasi tyytyväisyydekseen, että tässä tilaisuudessa oli
toistamiseen muutamia laseja tyhjentynyt. Antaakseen Amalialle aikaa
niiden täyttämiseen piti hän vaikutusta lisäävän pienen väliajan,
jolloin syvästi liikutettuna lankesi poikansa kaulaan; sitten hän
jatkoi:

»Sitä suuremmalla surulla täytyy mielemme täyttyä, kun näemme, että
rakastettua ja siunattua seutuamme, jonka häpeän urotekonne ovat
hälventäneet, uudelleen solvaa samaisen miehen poika, tuon miehen,
joka on onnettomuuteemme syypää.--Paloraunioissa asustaa hän nyt
isänsä rakastajattaren kera--en tahdo sanoa enempää, mutta kaunista,
lapset, ei ole se, mitä siellä tapahtuu.» Ruokoton nauru rähähti
ilmoille ja muuttui vähitellen siveelliseksi suuttumukseksi. »Niin, ja
kauniinta kaikesta on se, että tämä irstas veitikka kuuluu hänkin
urhoolliseen ja kunniakkaaseen armeijaamme, väärällä nimellä on hän
hiipinyt riveihin, vieläpä enemmänkin, aina upseeriksi saakka on hän
keinotellut ja vehkeillyt... Mikä teille kaikille, teille kunnon
miehille, ei ole onnistunut--paitsi tietysti poikaani--sen on
tuollainen miekkonen valheella ja vilpillä saavuttanut. Voitteko sitä
sietää, hyvät schrandenilaiset, tahdotteko pitää hyvänänne, että
moinen veijari, maankavaltajan poika, lopuksi katsoo teitä ikäänkuin
alamaisikseen?--Sitäkö varten rakkaan kuninkaamme armosta on teistä
tullut vapaita miehiä?»

Hetki näytti suotuisalta huutaa eläköön hänen majesteetilleen
kuninkaalle, sillä Amalia oli tällä välin ehtinyt täyttää kaikki
lasit. Menestys oli täydellinen, ja herra Merckel alkoi olla
tyytyväinen puheensa niin henkiseen kuin taloudelliseenkin
vaikutukseen.

»Ei, kunnon schrandenilaiset», jatkoi hän, »tätä ette saa pitää
hyvänänne, armeija on vapautettava tästä häpeätahrasta--muuten täytyy
teidän hävetä sitä, että olette preussilaisia sotilaita.»

»Lyökää hänet kuoliaaksi! Kuoliaaksi! Kuoliaaksi!» kajahti pöytien
äärestä.

»Ei, rakkaat ystävät», vastasi hän myhäillen hyväntahtoiseen tapaansa.
»Teidän ei ole aina kohta puhuttava kuoliaaksi lyömisestä, minä en
teidän esivaltananne saa sitä ensinkään kuulla--muuten»--hän kohotti
hyväntahtoisesti uhaten etusormensa pystyyn. »Mutta tahdon teille
neuvoa jotakin parempaa. Korkeilla herroilla ei tietysti ole
aavistustakaan, kuka tämän luutnantti Baumgartin takana oikeastaan
piilee, sillä viime keväänä ei suurin kysytty kastetodistuksia eikä
muita sellaisia; mutta nyt on asia toisin--nyt sentään jo katsotaan,
kenen annetaan haihatella entisenä kuninkaallisena preussilaisena
luutnanttina. Ja tämän »entisenkin» laita taitaa olla vähän niin ja
näin.--Muistattekos, mitä Johann Radtke Heiden kylästä kertoi näiden
samojen seinien sisällä, kun ei vielä kellään meistä ollut
aavistustakaan, mikä siisti eläväinen hänen kuuluisa luutnantti
Baumgartinsa oikeastaan on.»

Katkera, vihainen nauru keskeytti hänet. Sen oli päästänyt hänen
poikansa Felix.

»Ranskasta hän muka on tänne vaeltanut, jalkapatikassa ja ypö yksin
kuin mikäkin sälli. Ja hän on maannut haavotettuna, ollut vangittuna
ja tiesi mitä.--Mutta ajatelkaas, mitä se merkitsee! Se merkitsee,
ettei hän ole ottanut eroaan, vaan että hän on pujahtanut armeijasta
kuten varas yöllä, aivan samoin kuin hän sinne ensin luikerteli. Ja
tiedättekö, miksi semmoista sanotaan rehtien miesten kielellä?
Karkaamiseksi sitä sanotaan.»--

Räjähti riemunhuuto, jota herra Merckel tervehti suurella
tyytyväisyydellä, sillä hän oli havainnut kurkkujen kuivuvan
huutamisesta.----

Hän siis antoi heidän elämöidä voimiensa takaa, sitten jatkoi hän:

»Kelpo isänmaan ystävinä ja uljaina sotilaina on meillä siis nyt pyhä
velvollisuus antaa vihiä korkeille herroille päämajaan, kuinka tämän
siistin herran laita on. Siihen olemme velkapäät kuninkaamme,
isänmaamme ja ennen kaikkea itsemme tähden. Ajettakoon hänet häpeällä
ja pilkalla armeijastamme--heitettäköön hänet vankeuteen--ammuttakoon
hänet kuoliaaksi--meille on se yhtä kaikki--meillä ei ole syytä hänen
hyväksensä panna rikkaa ristiin.»

Schrandenilaiset päästivät raivon- ja tuskanhuudon jo
ajatellessaankin, että jotakin sellaista heiltä vaadittaisiin.

Herra Merckel veti paperiarkin povitaskustaan.

»Olen laatinut tähän pienen kirjelmän», sanoi hän »jossa hyvin
viisaalle ja jalolle pääesikunnalle alamaisesti esitän valituksemme.
Jos suvaitsette, rakkaat ystävät--»

Hän oli avaamaisillaan paperin laskoksiltaan, kun hänen päähänsä
pälkähti onnellinen, paljon lupaava ajatus.

»Voisinhan nyt hetikin jättää paperin allekirjotettavaksenne», jatkoi
hän säteilevin kasvoin, »mutta silloin ilmaisisi se vain minun eikä
teidän mieltänne. Tahdon sentähden, että tarkimmasti pohditte joka
sanan ja korjailette mikäli tarpeelliseksi näkyy... Ehdotan
sentähden, että valitsette keskuudestanne viisi toveria toimikuntaan,
jonka kanssa me, poikani ja minä, vetäydymme juhlahuoneeseen
neuvottelemaan rauhassa kirjotuksesta, jonka aikaa te muut olette
täällä koolla.» Sitten hän mainitsi nimeltä ne, jotka hän
soveliaimpina ehdotti tähän kunniatehtävään--viisi nuorukaista, joiden
hän tunsi kitsastelematta liikuttelevan rahojaan ja joilla saattoi
odottaa olevan jonkun verran kunniantuntoa.--

Puoleksi kateissaan, puoleksi vahingoniloisena kannatti kokous hänen
ehdotustaan.

Valittujen naamat venähtivät pitkiksi, sillä he aavistivat, mitä
heillä oli edessään, mutta kun he samalla olivat imartelusta
mielissäänkin, eivät he yrittäneetkään tehdä tenää.

Kunnioituksella, jota herra Merckel tunsi heti, kun joku oli
herrashuoneeseen astumaisillaan, tempasi hän auki oven, jonka
yläpuolelle oli samalla kertaa sekä varotukseksi että houkutukseksi
kirjotettu nuo merkitsevät sanat: »Täällä saa juoda ainoastaan
viiniä.»

Pelokkaan ylpeinä astuivat valitut tähän ylhäiseen huoneeseen ja
kierittelivät arastellen lakkejaan käsissään.

Viimeisenä seurasi talon poika.

Silloin kääntyi herra Merckel vielä kerran ympäri ja huusi
juhlallisella äänellä tarjoilupöytää kohden: »Amalia, kaksi pulloa
muskottia minulle ja herra luutnantille.»

Muskotti oli viiniä, jota hänellä oli tapana itse laittaa rommista,
sokerista, kanelista ja karviaismarjamehusta sekotettuna tarpeelliseen
määrään vettä ja jota hän myi taalerista pullon schrandenilaisille.
Hän mainitsi kaksi pulloa sentähden, ettei vieraitten mieleen
juolahtaisi jakaa kaksittain pulloa keskenään.

Tarjoiluhuoneessa syntyi syvä hiljaisuus.

Vakavin, jännittynein kasvoin katselivat jälelle jääneet toisiaan ja
tuijottivat sitten taasen suljettuun oveen.

Herrashuoneestakaan ei kuulunut niin hiiren hiiskahdusta. Siellä
käytiin isännän ja hänen vieraidensa välillä mykkää, mutta silti
ankaraa taistelua. Epätietoista oli, kuka voittaisi.

Muutamien minuuttien jälkeen sentään--neiti oli juuri palannut
kellarista kahden nopeasti täyttämänsä pullon kera--tempasi herra
Merckel oven seposen selälleen ja huusi voitonriemuisena
tarjoiluhuoneeseen: »Amalia, vielä viisi pulloa muskottia!»

Huoneessa kuului moniääninen huokaus. Jännitys laukesi. Kuten
tavallisesti oli vieraiden puolue joutunut tappiolle.

Kohta tämän jälkeen tunkeutui yksitoikkoinen, kumea lukemisen ääni
kuuntelijain korviin.

       *       *       *       *       *

Mennessään tänä iltana levolle tunsi herra Merckel vanhempi, ettei
hänen päivänsä ollut mennyt hukkaan.--

Poika oli päässyt vaarallisista ajatuksistaan, Schrandenin suvun
viimeisen vesan kohtalo oli määrätty, ja kassassa oli ylimääräistä
tuloa kahdeksan taaleria ja viisikolmatta hopeagroschenia.--

»Niin sitä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla», sanoi hän
tyytyväisesti myhäillen, pani kätensä ristiin ja nukkui makeasti.




X.


Tuli talvi.

Sanomattoman surullinen, tuskallinen kuihtuminen oli kulkenut sen
edellä. Boleslav, joka oli kasvanut luonnon keskellä ja katsoi
olevansa vapaa liiallisesta herkkätuntoisuudesta, ei ollut ikinä
pitänyt mahdollisena, että syksy raukealla vertauskuvallisuudellaan
värisyttäisi häntä luita ja ytimiä myöten.

Hän pelkäsi aikaa, joka oli tulossa.

Illat alkoivat käydä kamalan pitkiksi. Korppikotkan tavoin liiteli
yksinäisyys hänen päänsä yllä, yhä ahtaammiksi kävivät sen kierrokset,
hän tunsi jo sen siipien leyhyttelevän lamauttavaa kylmyyttä hänen
kasvoilleen.

Kummallista! Olihan hän ollut yksin ikänsä kaiken eikä toivonut mitään
parempaa!--Mistä äkkiä tämä palava halu liittyä johonkin ihmiseen,
nyt, kun kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan?----

Hän syventyi syventymistään paperien sekamelskaan. Se oli tympäisevää,
hyödytöntä työtä, mutta kylläkin hyvää kiduttavain hetkien
kuolettamiseen. Hänen ei ollut helppo saada itseään uskomaan, että hän
voi hyödyttää tulevaisuutta kaivamalla menneisyyden soraläjästään. Hän
löysi pian mitä tarvitsi; muihin papereihin nähden oli vahinko, että
ne olivat tulleet tulipalosta pelastetuiksi.

Regina hoiti äänetönnä ja hiljaa hiiviskellen hänen pientä talouttaan.
Katsettaan kohottamatta astui hän herransa huoneeseen; milloin tämä
hänelle sanasen virkkoi, säpsähti hän. Hänen vastauksensa olivat arat
ja katkonaiset, mutta silti sentään selvät ja varmat ja sattuivat aina
kysymyksen ytimeen.

Usein kulkivat he kuitenkin päiväkausia toistensa ohitse vaihtamatta
sanaakaan keskenään.

Sitä useammin tarkasteli Boleslav tyttöä salavihkaa, katsoi häntä
hänen pöytää kattaessaan ja silmäili hänen jälkeensä, kun hän kulki
ikkunan editse ja katosi pensaikkoon.

Sangen usein hän silloin itsekseen mietti: »Mitähän tuonkin ihmisen
päässä liikkunee? Mitä ajatelleekaan hän päivästä päivään? Olisiko
mahdollista, että hänen koko elämänsä kiertäisi minun persoonani
ympärillä, ihmisen, joka ei häntä lainkaan liikuta, joka ei mitenkään
huoli häntä pidättää eikä edes ole vielä antanut hänelle palkaksi
penniäkään?»

Sitten valtasi hänet monta kertaa häpeän tunne sen johdosta, että hän
niin kylmäkiskoisesti piti hyvänään niin uhrautuvat palvelukset. Ja
hän lupasi itsekseen olla Reginaa kohtaan ystävällisempi ja
puheliaampi, jotta tytöstä tuntuisi asemansa kurjuus vähemmän
raskaalta.

Mutta eräänlainen arkuus, jota Boleslav itsekään ei voinut selittää,
teki hänelle mahdottomaksi toteuttaa aikomustaan. Hän ei vihannut
tyttöä enään. Hänen inhonsa oli haihtunut, kun hän näki Reginan niin
omaa etuaan etsimättä ahertavan hänen hyväkseen. Ja kuitenkaan ei hän
voinut vapaasti tyttöä puhutella. Heidän välillään oli jotakin, joka
ympäröi tytön kuin salahämyisellä utukehällä ja joka teki tämän
tavallaan lähentymättömäksi. Tyttö tuntui Boleslavista kammottavalta.

Näytti melkein kuin isän henki leijailisi hänen ympärillään ja
kammottavalla läsnäolollaan lamauttaisi pojan kielen. Oliko häpeä,
jota hän kantoi, antanut hänelle tuon tehoavan lumousvoiman, jolla
pahe vaikuttaa kokemattomaan nuorisoon? Vai oliko tämän voiman lähde
hänen suuressa onnettomuudessaan?

Usein, kun tyttö toi illallista tai laittoi hänen vuodettaan,
oikaisihe Boleslav työnsä äärestä ja koetti alottaa hänen kanssansa
keskustelua. Mutta hänen kielensä takertui suulakeen kiinni, hän ei
tiennyt mistä puhua, sillä hän ei tahtonut panna alttiiksi arvoaan,
eikä hänen huuliltaan tullut muuta kuin lyhyitä, kuivia käskyjä.

Hänen silmiinsä oli jo kauan pistänyt, kuinka suuresti tyttö oli
muuttunut ulkoasultaan. Edukseen, tietysti.--Hän ei enää käynyt
repaleissa ja villin näköisenä eikä näyttänyt ruumistaan alastonna.
Hänen nuttunsa oli napitettu kiinni kurkkuun asti ja hänellä oli
villainen huivi kaulassa. Hänen vaatteensa olivat huolellisesti
paikatut, ja nutun liepeet eivät enää ryömineet vyöhystän alta
ilmoille.--Hänen tukkansa ei roikkunut kuten ennen vanukkeisina
suortuvina ympäri ohimoita ja niskaa, hän kampasi ja palmikoi sen
huolellisesti, ja monena aamuna välkkyi hänen päälakensa vesikylvystä,
jota hän oli käyttänyt villien kiharain kesyttämiseen.

Päivät alkoivat kylmetä, mutta yhä liikuskeli hän vain pumpulisillaan,
ja ainoastaan ulkosalla liikkuessaan kääri hän ruudukkaan
villasaalinsa ristikkäin hartiainsa ja vyötärönsä ympärille.

Eräänä iltana, kun hän varustautui jokaviikkoiselle matkalleen ja
puhui Boleslavin kanssa ostoksista, kysyi tämä: »Mikset ole tuonut
vielä itsellesi talvipukimia, Regina?»

Regina loi katseensa maahan ja tuumi: »Kyllähän niinä mielelläni...»

»No, mutta--?»

»Enhän tiennyt, saanko!»

»Tietysti saat. Enhän toki aio sinua palelluttaa.»

»Niin, mutta--»

Hän vaikeni ja punastui.

»Mitä mutta?»

»Siellä on muuan--nuttu--sinisestä kankaasta--se on turkiksilla
reunustettu. Kauppias arvelee--»

Boleslav hymyili. »Luojan kiitos--hän alkaa ihmistyä», ajatteli hän.
»Koreilun halu on herännyt.----No--ja mitä kauppias arvelee?»

»Se sopisi minulle, arvelee hän, ja kun teen niin pitkiä kävelyjä,
pitäisi minulla olla jotakin lämmintä ja mukavaa. Mutta nuttu on
oikeastaan neitejä varten ja--»

»Ja juuri siksi on sinun se saatava», huusi Boleslav nauraen.
»Muistakin, ettet vain palaa ilman samaista nuttua!--Hyvää yötä ja
onnea matkalle!»

Tyttö huudahti ilosta ja kumartausi suudellakseen hänen kättänsä,
mutta Boleslav torjui hänet luotansa lyöden häntä kevyesti olkapäähän.

Reginan askelten häivyttyä ulkona pimeään otti Boleslav lampun
käteensä ja meni lasimajaan, jossa tyttö asusti.

Tuli kiilui vielä liedellä, mutta siitä huolimatta oli purevan kylmä
tässä kolkossa huoneessa. Katon aukoista pölähteli sisään
lumihiutaleita, sillä keveä syyslumi tuprusi ilmassa.

»Miksei hän tuki aukkoja?» ajatteli Boleslav ja päätti huomenna panna
lautoja vahingoittuneille paikoille. Hän kiipesi seinähyllylle ja
kopeloi lasikattoa. Silloin hän kyllä käsitti, miksi Regina ennemmin
nukkui puolittain paljaan taivaan alla. Lyijyliitokset olivat käyneet
hauraiksi ja rapisivat. Hänen pelkästä kosketuksestaan kitisi ja
natisi katto saumoistaan. Ainoakin korjausyritys olisi saanut sen
tykkänään putoamaan.

»Olisi rikos tyttöä kohtaan, jos antaisi hänen kauemmin näin
majailla», tuumi Boleslav itsekseen.

Hän palasi huoneeseensa ja penkoi vuoteestaan kaikki höyhenpatjat ja
tyynyt, joita ilman hän katsoi voivansa tulla toimeen. Nämä hän otti
syliinsä ja kantoi Reginan vuoteeseen, laitteli ne kuntoon ja levitti
karvaloimen huolellisesti niiden peitteeksi, niin että patjojen joka
nipukka peittyi sen verhoon.

»Kuinka hänen silmänsä suurenevatkaan, kun hän huomenna lopen
uupuneena tahtoo heittäytyä oljilleen.» Näin ajatellen palasi hän
erittäin tyytyväisenä paperiensa ääreen.

Hänen herätessään seuraavana aamuna kajasteli jo huoneen seinistä
valkean lumen heijastus hänen silmiinsä.

Maailma oli yöllä asettunut talvilevolleen.

Hän pukeutui ja huusi Reginaa. Ei vastausta. Tyttö ei ollut vielä
palannut.

Hän odotti kaksi tuntia ja meni sitten itse laittamaan aamiaistaan.
Lasikaton aukkojen alla oli kolme laakeaa lumikinosta, ja neljäs
kinostui paraikaa liedelle. Vihertävä hämy valo täytti huoneen, joka
nyt oli ikäänkuin lumeen hautaantunut.

Puolikoneellisesti tarttui hän lapioon ja luutaan luoden ja lakaisten
valkoiset kinokset ovesta ulos, sitten hän nouti muutamia arkkeja
paksua paperia, jota oli käytetty asiakirjapinkkojen kääreenä,
leikkasi niistä sopivia kappaleita ja työnsi ne varovasti aukkojen
lävitse, niin että ne, tarttuen höllään lumikerrokseen, kattoivat
vahingoittuneet paikat.

»Enempää en voi tehdä parhaalla tahdollanikaan», sanoi hän ja katseli
viluissaan väristen huonetta, johon nyt oli tullut miltei yön pimeys.
Sitten meni hän huoaten lieden ääreen tulta sytyttämään.

Päivä kului, mutta Reginaa ei kuulunut. Nähtävästi oli lumipyry
pidättänyt häntä aamuun asti Bockeldorfissa.

Alakuloisena ja ikävissään ryhtyi Boleslav jälleen työhönsä, käväisi
kerran ja toisenkin Kissanportaalla, jonka kautta Reginan piti tulla,
haukkasi kylmän päivällisensä ja vilkaisi vähäväliä seinäkelloon,
jonka vaskiviisarit eivät näyttäneet paikaltaan liikahtavan.

Reginaa kaipasi hän kaikissa sopissa ja nurkissa, ja vaikka tyttö
olikin aina pysytellyt poissa näkyviltä, oli Boleslav sentään tiennyt,
että hän aina oli saapuvilla ja että tarvitsi vain viheltää nähdäkseen
hänet edessään.

Päästäkseen toisiin ajatuksiin pani hän tavallisen työnsä syrjään ja
alkoi piirustaa. Viidenkymmenen vuoden vanhan vaunusepänlaskun
takapuolelle hän maalasi pitkän, pitkän puutarha-aidan, jonka takaa
pilkistivät jäykissä riveissä esiin liljat ja ruusut--ensin kerros
ruusuja, sitten liljoja--sitten jälleen ruusuja ja niin edelleen,
kunnes piirustus näytti outokuosiselta seinäverholta.

Sitten hän heittäytyi horjuvalle sohvalle ja unelmoi pyhästä
neitsyestä, joka istui tämän kukkasaidan takana, valmiina siunaten
kumartumaan sen syntisen puoleen, jolla oli rohkeutta murtautua aidan
lävitse.

Alkoi jo olla pilkkosen pimeä, kun ulkoa kuului askeleita.

Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos.

Mytyillä ja kääröillä kuormitettuna, lumisena päästä jalkoihin, astui
Regina läähättäen kynnyksen ylitse. Valkoiseksi puuteroituna valui
hänen kiharainen otsatukkansa hehkuville kasvoille, ja silmät
kiiluivat hätäisen pelokkaina.

»Juoksin, herra, minkä kerkesin», änkytti hän, painellen oikealla
kädellään sydänalaansa. »Kauppias ei päästänyt minua ennen päivää
lähtemään, sillä hän arveli, että--uuden nuttuni--»

Hän vaikeni ja syyllisyytensä tunnossa loi silmänsä maahan.

Boleslav nyökäytti hänelle hymyillen päätänsä; hän oli liian iloinen,
tietäessään tytön olevan jälleen täällä, sanoakseen hänelle ainoaakaan
vihaista sanaa. »Keitä nyt joutuin minulle jotakin lämmintä», sanoi
hän, »ja tarvitsethan itsekin.»

Pelokkaan kummissaan tuijotti tyttö Boleslaviin.

»Mitä vielä odotat?»

»Niin--mutta--» Ja sitten ikäänkuin säikähtyneenä siitä, mitä oli
aikonut sanoa, juoksi hän Boleslavin ohitse keittiöön.

»Näyttää kuin hän vaatisi kuriaan», jupisi Boleslav katsoen hymyillen
hänen jälkeensä.

Hänen tuodessaan iltaruokaa istui Boleslav pulpetin ääressä, missä hän
tavallisesti työskenteli. Viheriävarjostiminen öljylamppu levitti
himmeää valoaan huoneeseen.

Salavihkaan kääntyi Boleslav Reginaa katselemaan, sillä häntä
miellytti lampunvarjostimen pimennosta tarkastella tytön puuhailua.
Tänään hän säpsähti hänet nähdessään; niin vieraan, ylvään, ihanan
näköinen oli tyttö. Hän ei ollut enää turmeltunut, kurjuuteen ja
tylsämielisyyteen vajonnut palvelijatar. Häntä olisi saattanut pitää
hienona naisena, niin arvokas, niin miellyttävä oli jokainen hänen
liikkeensä, niin säännöllisinä ja viehättävinä esiintyivät hänen
päänsä ääriviivat.--Tumma villapuku ja ennen kaikkea uusi röijy
hopeanharmaine turkisreunustoineen--»kazabeikaksi» semmoista
nimitettiin Puolan puolella--oli tämän muutoksen saanut aikaan.

Pöytää kattaessaan hymyili hän kainon onnellisena itsekseen ja heitti
tuontuostakin salavihkaa nopean katseen Boleslaviin.

Ilmeisesti hän halusi, että häntä ihailtaisiin, mutta ei uskaltanut
herättää Boleslavin huomiota.

Kun Regina astui lampun valokehään, nostaakseen sen ruokapöydälle, loi
Boleslav pikimmittäin silmänsä alaspäin, näyttääkseen ikäänkuin ei
olisi tyttöä huomannut.

Mutta täytyi hänelle toki suoda sananen.

»Olet kai hyvin ylpeä uusista vaatteistasi?» kysyi hän.

Regina punastui aivan kaulaansa myöten.

»Oi--nehän ovat aivan liian kauniit minulle», kuiskasi hän yhä
hymyillen, yhä ujosti keimaillen ja vilkuen syrjäsilmin
Boleslaviin.--Hän vain ei ollut vielä kylliksi Eevan tytär
kurkistellakseen peiliin.

Laittaessaan Boleslavin vuodetta huomasi hän kummakseen
vuodevaatteiden vähennyksen. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta nieli
sanansa, kai siksi, ettei rohjennut enää herraansa puhutella.

Sitten toivotti hän »hyvää yötä» ja meni tiehensä.

Boleslav myhäili tyytyväisenä. »Siitä mahtaa tulla koko yllätys»,
ajatteli hän.

Sitten hän uudelleen syventyi asiakirjoihinsa.

Mutta noin tunnin kuluttua sai takaapäin kuuluva hiljainen rasahdus
hänet säpsähtämään.

Kalpeana kuin ruumis, vapisevin huulin ja silmät kyyneliä tulvillaan
seisoi siellä Regina ja veti henkeä kuuluvasti sieraimiensa lävitse.
Turkisnuttu oli leuan alta avattu ja jätti näkyviin karhean paidan,
jonka laskokset aaltoileva povi sai vuoronperään kiristymään ja
höltymään. Hän kai oli hämmästyksissään unhottanut järjestää pukunsa.

»Kuinka kaunis hän on», ajatteli Boleslav ihaillen ja koetti katsoa
hänen ohitsensa.

»No, mitä vielä haluat?» kysyi hän sitten vienoimmalla äänellään.

Regina koetti puhua, mutta kesti kotvan, ennenkuin hän sai änkytetyksi
sanaakaan.

»Herra--oletteko te--tehnyt sen--vuoteelle?»

»Tietysti, kukas muu?»

»Niin, mutta--miksi teette--teette niin?» Pelokkaina ja kummastuneina
leimusivat hänen silmänsä. Ilmeisesti oli Boleslavin hyvyys alkanut
häntä huolestuttaa.

Boleslavin täytyi alkaa puhua ankarammin hillitäkseen omaa
liikutustaan. Hän ei ollut ikinä luullut, että tyttö tulisi niin
syvästi järkytetyksi. »Hupakko», tiuskaisi hän, »onko minun sitten
jätettävä sinut taivasalle paleltumaan?»

Jäykkänä ja äänetönnä seisoi tyttö paikoillaan kuten kuvapatsas
suurten, kirkasten kyynelten vieriessä hänen poskilleen.

Ja äkkiä lankesi hän polvilleen Boleslavin eteen, tarttui hänen
käsiinsä ja peitti ne kyynelin ja suudelmin.

Tahdotonna, katselemiseen vajonneena tuijotti Boleslav tuokion
tyttöön, mutta kohta hän torjui hänet luotaan ja käski hänen nousta
jaloilleen.

»Ei mitään ilveilyjä, Regina», sanoi hän. »Mene nyt levolle, olet sen
tarpeessa.»

Regina aikoi hihansa suulla pyyhkiä silmiään, kuten oli tottunut,
mutta huomasi hienon turkisreunustan ja sitä säästääkseen antoi
kyyneltensä virrata edelleen.

»Oi, herra», nyyhkytti hän, »en tiedä miksi tämä kaikki.--Tätä ette
voi todella tarkottaa--tätä en ansaitse.----Ensin niin kaunis
nuttu--ja sitten kun luulin, että minua lyötäisiin--koska jäin
taipaleelle koko päiväksi--vielä tämäkin.»

»Herkeä jo vihdoinkin», käski Boleslav. »Täytyyhän sinulla toki olla
vuode.--Missä sitten olet ennen maannut?»


Regina säpsähti ja loi silmänsä maahan.--

»Oh, ennen!» sammalsi hän.

»No?»

»Ennen--nukuin joko ulkona oven edessä...» sanat takertuivat
kurkkuun----

»Tai?»

Hän oli vaiti ja vapisi.--

»Tai missä muualla?»

Regina heitti ujon silmäyksen telttavuoteeseen. »Tiedättehän, herra»,
änkytti hän. Sitten painoi hän häpeän masentamana kätensä
kasvoilleen.--

Tosiaan, hän tiesi!--Kuinka hän olikaan sen unhottanut edes
hengenvedoksi!

»Ulos!» huusi hän vihasta ja kauhusta väristen ja ojentaen
käsivartensa ovea kohden.

Äänetönnä, allapäin hiipi Regina tiehensä.




XI.


Onni suosi Boleslavia. Hän oli löytänyt uuden, suuren tehtävän, joka
oli iloisella valolla kirkastava hänen päiviensä masentavan
hämäryyden.

Oli pelastettava isän muisto!

Kuinka hän oli saanut tämän ajatuksen päähänsä, tiesi hän tuskin
itsekään. Ensi sysäyksen oli antanut pari kirjettä, jotka
puolalaiselta aatelistolta olivat saapuneet hänen isälleen. Jos oli
mahdollista näyttää toteen, että vainaja oli, vastoin parempaa
käsitystään sydämensä jalompain tunteiden uhalla, ainoastaan totellut
tunnotonta pakotusta, pitääkseen hätäisesti tehdyn valan tai
täyttääkseen pakosta annetun lupauksen, silloin oli esitetty niin
traagillinen olosuhteiden ristiriita, että se, jolleikaan vapauttaisi
tätä parjattua miestä itse syyllisyydestä, kuitenkin antaisi hänelle
eräänlaisen marttyyrin leiman.

Kun hän sitten, asiakirjat tarkimmasti tutkittuaan, astuisi
julkisuuteen esittäen alkuperäisiin lähteihin perustuvan kertomuksen
petoksesta ja sen todellisista syistä, kertomuksen, joka näyttäisi
toteen, ettei Eberhard von Schranden suinkaan ollut näytellyt
pirullista osaa, kuten huhu mainitsi, vaan oli yksinkertaisesti
joutunut tapausten uhriksi--kenpä vielä silloin uskaltaisi kohottaa
kätensä tämän paljon kärsineen miehen haamua vastaan.

Ja mitä enemmän hän syventyi tähän tehtävään, sitä hartaammin hän
alkoi tuntea olevansa yhtä vainajan kanssa, sitä enemmän tottui hän
siirtämään tunnon omasta syyttömyydestään isäänsä.

Hänen mielensä oli niin täynnä suunnitelmia, ettei hän voinut öisin
nukkua, ja päivin hän harppaili kuin vimmattu ympäri lumen peittämää
puistoa. Ja mitä vähemmän hän sielunsa sisimmässä uskalsi toivoa
aikeissaan onnistuvansa, sitä palavammaksi tuli hänen halunsa avata
jollekin sydämensä, vierittää epäilyksen taakka poveltaan.

Mutta täällä ei ollut ketään muita kuin tuo äänetön syyllisyytensä
painama nainen, joka hiipi hänen ohitsensa, arka palo silmissään.

Ja eräänä iltana, kun yksinäisyys oli Boleslavin tukahuttamaisillaan,
sanoi hän tälle: »Regina, sinua varmaankin palelee ulkona
keittiössäsi?»

»Minä poltan tulta kaiken päivää, herra?»

»Mutta mitä teet iltaisin pimeässä?»

»Istun lieden ääressä ommellen, kunnes sormeni kohmettuvat.»

»Onko sinulla sitten valoa?»

»Poltan päreitä, herra.»

Boleslav vaikeni epäröiden ja puri alahuultaan. Vihdoin rohkaisi hän
mielensä.

»Illallisen jälkeen voit aina tulla ompeluksinesi tänne tupaan
istumaan.»

Regina kalpeni. »Kyllä, herra», sanoi hän.

Boleslavista näytti tämä varmaankin kiitokseksi liian vähältä. »Mutta
jollet tahdo, niin--,» tuumaili hän kohauttaen olkapäitään.

»Oi, herra--tahdonhan minä.»

»Mutta pue itsesi säällisesti ensin. Miksi muuten et käytä
vaatteitasi?» Taannoisesta illasta lähtien oli hän jälleen
liikuskellut vain pumpulisillaan.

»Oi, herra--näinhän, että ne ovat minulle vahingoksi», vastasi hän.

»Vahingoksi? Miten niin?»

»Koska te olette tullut vihaiseksi, herra, että sellainen kuin minä--»

»Tuhmuuksia», keskeytti Boleslav hänet äkkiä. Oli lähellä, ettei tyttö
alkanut jälleen häntä tympäistä, Illallisen jälkeen näyttäytyi hän
arastellen ovella. Hänen kädessään loisti valkoista palttinaa. Hän jäi
seisomaan oven suuhun, kunnes Boleslav kärsimättömästi käski hänen
istua.

»Sinun kanssasihan täytyy tässä kursastella, aivan kuin olisit mikäkin
naissuuruus», murisi hän.

Regina hymyili hämillään.

»Minua vain ujostuttaa, herra», sanoi hän pysähdellen, »kun en tiedä,
miten minun on käyttäydyttävä.» Sitten ryhtyi hän työhönsä.

Sinä iltana eivät he puhelleet keskenään sen enempää, ja vierähtipä
viikko, ennenkuin sukeutui keskustelua.

Boleslav istui mietteissään kellastuneiden paperiensa ääressä, ja
Regina lennätteli neulaa kahajavalla palttinalla. Kellon lyötyä
yksitoista kääri hän ompeluksensa kokoon, kuiskasi »hyvää yötä» ja
hiipi varpaisillaan matkoihinsa Boleslavin vastausta odottamatta.

»Mitä ompelet noin ahkerasti?» kysyi Boleslav eräänä iltana, ensin
häntä kotvan tarkasteltuaan.

»Paitoja teille, herra!» kuului vastaus.

»Sinä siis huolehdit niistäkin?»

»Kukas muu, herra?»

Lyhyen äänettömyyden jälkeen kysyi Boleslav edelleen: »Kuka sinulle on
tätä kaikkea opettanut. Regina? Äitisikö?»

Regina pudisti päätänsä. »Äitini, herra, kuoli pienenä ollessani.
Tuskin muistan häntä enää. Sanotaan, että isä on hänet pieksänyt
kuoliaaksi.»

Boleslav muisteli muotokuvakokoelmaa ja kalpeita, kaitoja kasvoja
raukeine silmäluomineen. Suuressa palossa oli tämä kuva kadonnut
jäljettömiin liekkeihin.

»Millainen oli hän ulkonäöltään--äitisi?» kyseli hän edelleen.

»Hänellä oli pitkä musta tukka ja silmien sanotaan olleen kuten
minulla, mutta tukan muistan vieläkin, sillä hän kietoi minut monta
kertaa siihen, iltaisin, kun minut oli riisuttu--ja sitten minä istuin
siinä kuin mihinkin viittaan käärittynä ja nauroin katketakseni.

--Ja kun isä--» hän vaikeni äkkiä pelästyen. »Mutta miksi tahdotte
sitä tietää, herra?» kysyi hän.

»Kerro vain edelleen», huudahti Boleslav nopeasti...

»Ja kun isä tuli kotiin ja tahtoi käydä kimppuuni, hän näet oli
juovuksissa, asettui äiti minun eteeni ja sanoi minulle, että minun
oli piilouduttava hänen hameeseensa, ja sen minä teinkin. Ja hameen
peitossa oli kuin vuorenluolassa--aivan pimeää oli ja aivan
hiljaista--ja isän pauhaaminen kuului korviini kuin jostakin kaukaa.
Ja sitten kuoli äiti. Hän kuoli sunnuntaina--niin, hän kuoli
sunnuntaina. Sillä kun seisoin aidan vieressä ajatellen, mahtoiko hän
saada niin kauniin kirstun--ja mahtoiko se olla viheriä, kuten
ylhäällä telineelläkin, kuljitte te, herra, juuri ohitse. Te olitte
silloin yhtä pieni kuin minäkin--ja teillä oli sininen, hopeanauhainen
takki ja pieni miekka kupeellanne----ja jäitte seisomaan ja kysyitte
minulta, miksi itkin, ja kun sulasta pelosta en voinut sitä sanoa,
lahjotitte minulle omenan.»

Tätä ei Boleslav tosin enää voinut muistaa, mutta hänelle johtui
mieleen, miten hän oli ottanut Reginalta varpusenpoikasen, ja hän
kertoi sen hänelle.


Regina muisti vielä kaiken, ja hänen silmänsä loistivat, ikäänkuin hän
olisi vaipunut suloisten kuvien katselemiseen.

»Oikeastaan minua kummastuttaa, että annoit sen niin mielelläsi»,
sanoi Boleslav.

»Mitäs minun olisi ollut tehtävä?»

»Olisit evännyt sen minulta.»

Reginan silmät himmentyivät. »Olinhan niin iloinen, että tahdoitte
sen», sanoi hän hiljaa, »sillä kuinka harvoin kohtaakaan köyhää tyttöä
onni, että rikas, ylhäinen herra ottaa häneltä jotakin lahjaksi?»

Boleslav puraisi huultaan.--Todella hän otti tytöltä lahjaksi enemmän
kuin oikeus ja ihmisyys olisivat myöntäneet.

»Ja sitten», jatkoi tyttö, »vaikken olisi tahtonutkaan--olittehan
junkkari--teille kuului kuitenkin kaikkemme.»----

Kuinka itsestään selvänä asiana se tuli hänen huuliltaan!

»Kuules, Regina», jatkoi Boleslav, »olet kai unhottanut tykkänään
ajan, jolloin olit vapaana alhaalla kylässä?»

»Oi, en toki, herra», vastasi hän huulillaan hymy, joka näytti miltei
veitikkamaiselta. »Esimerkiksi armollisen junkkarin muistan vielä
aivan tarkoin.»

Boleslav nojautui tuolineen taaksepäin pitkälle lampunvarjostimen
pimentoon. »Mikä oivallinen aines onkaan tässä tärvelty», ajatteli
hän ahmien tyttöä katseillaan.

Ja sitten täytyi Reginan kertoa, mitä hän vielä muisti niiltä ajoilta
Boleslavista. Silloin ei tosin tullut kovinkaan hauskoja juttuja
ilmoille. Kerran oli hän tuupannut tytön vetiseen ojaan, toisen kerran
pannut hänet purjehtimaan jauholaarissa virtaa alaspäin, kunnes
vihdoin oli väkeä hätähuudot kuultuaan rientänyt apuun ja hänet oli
vedetty rannalle. Kerran taas, kun tytöllä oli ollut valkoinen puku,
jonka hän oli saanut linnan emännöitsijältä, oli Boleslav sivellyt
kalkilla hänen kasvonsa ja kätensä ja käskenyt seisomaan
liikahtamatta, jotta hän olisi olevinaan puistossa seisova kivikuva.
Regina oli kärsivällisesti tehnytkin työtä käskettyä, kunnes kalkki
oli saanut hänen huulensa ja silmänsä hirveästi kirvelemään ja hän
juossut itkien tiehensä.

Tämän kaiken kertoi Regina säteilevin silmin, ikäänkuin hänelle olisi
täten tapahtunut jotakin ihmeen hyvää.

Boleslav puolestaan muisti jokusen näistä tapauksista sangen hyvin,
mutta häneltä oli unhottunut, että juuri Regina oli niissä ollut hänen
oikkujensa uhrina. Häpeän tunne alkoi herätä hänessä. Unelmoivan,
jalomielisen hovinpojan sijaan, jollainen hän aina oli kuvitellut
olleensa, näki hän nyt pienen, julman kylätyrannin, joka käytti
haikailematta valtaansa ikätovereitansa kohtaan aina ilkeyden rajoille
saakka.

»Ja enkö koskaan sovittanut tekosiani sinua kohtaan?» kysyi hän
kuullakseen itsestään jotakin hyvääkin.

»Paljon te meille lahjotittekin, herra!» vastasi Regina. »Jakakaa
keskenänne ... oli tapanne sanoa, kun heititte kaikenlaista eteemme
maahan--milloin omenia ja pähkinöitä--milloin rikkinäisiä
tinasotamiehiä tai kouran täyden välkkyviä nappeja.--Mutta
luonnollisesti suurimmat ja väkevimmät saivat enimmän, erittäinkin
Felix Merckel osasi kaapata itselleen--me tytöt saimme katsoa
syrjästä.»

»Ja sinä itse, Regina, sinä et ole koskaan saanut minulta mitään?»

Regina karahti tulipunaiseksi ja kumartui syvälle ompeluksensa ylitse.
»Kyllä, herra, kerran», sanoi hän hiljaa.

»Mitä sitten?»

Regina vaikeni eikä rohjennut kohottaa silmiään.

»Hyvä isä, mikä sinua niin hävettää?»

»Minulla--on se----vielä.»

»Oh--hassutusta!» Boleslav hymyili. Suloinen mielihyvän tunne
värisytti häntä.

Vastauksen asemesta Regina pisti kätensä taskuunsa ja pani pöydälle
pienen värjätyistä oljista tehdyn rasian, tuskin lapsennyrkkiä
isomman.

Boleslav otti sen käteensä ja tarkasteli sitä kaikilta puolilta.
Sisällä rapisi jotakin.

»Saako tämän avata?»

»Miksi kysyttekään, herra?»

Rasiassa oli pieni sormus, sinisistä, valkoisista ja keltaisista
lasihelmistä tehty, jollaisia pienet tytöt, ensimäistä turhamaisuuden
vaistoaan seuraten, tavallisesti laittavat sormiinsa.

Boleslav otti sen käsiinsä ja koetti työntää sen pikku sormeensa,
mutta sormus oli aivan liian ahdas, tuskin mahtui kynnen
pituudeltakaan.

»Onko sormuskin minulta?»

»Ei, herra--se on peräisin rakkaalta äidiltäni. Se kasvoi kiinni
lihaani, jonka tähden kannoin sitä yötä päivää sormessani, kunnes
lanka katkesi. Silloin oli äiti jo aikoja sitten kuollut, ja koska
tämä oli minun ainoa muistoni häneltä, pujottelin helmet jälleen
lankaan ja kannan sitä aina mukanani.»

»Minun rasiassani?»

Regina nyykäytti päätänsä ja loi silmänsä maahan.

»Miksi en tekisi niin, herra?» sanoi hän kuiskaten. »Se antaa minulle
onnea.»

Boleslav tähysteli häntä sääliväisesti hymyillen. »Onnea? Sinulle?--»

»Niin, herra», vastasi Regina riemuiten. »Ajatelkaas vain noita monia
kiviä----»

Samassa luiskahti sormus, jonka Boleslav juuri aikoi panna
paikoilleen, hänen hyppysistään ja putosi lattialle.

Regina hypähti pystyyn ja riensi pöydän ympäri ottamaan sitä maasta;
mutta hän ei löytänyt sitä.

»Se on aivan kuin mennyt maan alle», sanoi hän huolissaan ja kumartui
lattialle aivan Boleslavin viereen.

Boleslav näki täytelään, ihanan niskan paistavan vastaansa, hän näki
mustat, kiharaiset hiuskiemurat, jotka sitä häilyvinä ympäröivät.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeämmin,--Kylmä virta valahti hänen
jäsentensä lävitse. Tuijottaen katsoi hän tyttöön.--

»Tuolla se on!» huudahti Regina ja kohosi polvilleen tarjoten
Boleslaville mieluista leikkikaluansa. Boleslav kohotti kätensä. Oli
kuin sitä kohottaisi outo voima, ja kuitenkin tuntui se vuoren
painoiselta.

Sitte laski hän sen arasti hyväillen Reginan poskelle.--

Tyttö hytkähti pelästyneenä. Hänen silmiinsä ilmeni omituisen väikkyvä
loiste, ja unelmoivina ja kysyvinä ne katsoivat Boleslaviin.--

Boleslavin käsi vaipui hervotonna alas.

»Kiitän sinua», sanoi hän käheästi.--

Regina palasi paikoilleen.--Seurasi syvä äänettömyys.

Boleslavista tuntui, kuin olisi hän tehnyt rikoksen, jota äänettömyys
yhä vain pahensi. Hänen täytyi puhua, maksoi mitä maksoi.

»Mitä kysyinkään sinulta? Niin--kuka siis on sinut opettanut
ompelemaan?»

Lanka oli luiskahtanut Reginan neulansilmästä. Hän koetti sitä pistää
siihen uudelleen. Kirkas, pieni neula huojui hänen sormissaan kuin
ruoko tuulessa.

»Pappilassa, herra», vastasi Regina hätiköiden. »Helena tahtoi--» hän
pysähtyi, sillä Boleslav oli kuullessaan lemmittynsä nimen ensi kertaa
hänen huuliltaan, moisilta huulilta, hätkähtänyt kuin ruoskaniskun
satuttamana.

Regina ymmärsi hänen kiihtymyksensä suuttumukseksi ja lisäsi
pelokkaasti: »Pappilan neiti, tarkotan!»

»Hyvä on», sanoi Boleslav, vaivoin pidättäen itseään. »Mene maata!»

       *       *       *       *       *

Tänä yönä taisteli Boleslav kovan taistelun.

Hänestä näytti, kuin olisi Helenan jalo ja puhdas kuva tahraantunut,
kun hänen katseensa oli mielihyvällä viivähtänyt tässä naishylyssä.

Ja tahraantunut oli hän itsekin hyväilevästä kosketuksestaan.

Nyt oli saavutettava uudelleen puhtaus ja rauha.

Ennen kaikkea oli hänen päästävä selvyyteen Helenan suhteen, jotta
tuntisi itsensä vahvemmaksi taistelussaan aistillisia hairahduksia ja
masentavaa epätoivoa vastaan.

Ja niin hän kiirehti uutta päätöstään, että hän nousi keskellä yötä
pannakseen sen toimeen.

Yölampun valossa kirjotti hän Helenalle kirjeen, jossa vakuutti
ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan ja rukoili, että Helena antaisi
tiedon, tahtoiko hän seisoa hänen rinnallaan hädän kuten kerran onnen
aikanakin ja saisiko hän taistella hänet voittaakseen--taivaan ja
helvetin uhmallakin.

Rivi riviltä tunsi hän sieluntuskiensa lieventyvän, ja kun hän jälleen
asettui levolle, tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi yhdellä
tahdonvoimansa ponnistuksella kerta kaikkiaan vapautunut
velvollisuudesta, joka oli pitkät ajat raskaasti painanut hänen
mieltään.

»Tahdotko, Regina», kysyi hän seuraavan päivän iltana, »ottaa
kenenkään näkemättä viedäksesi tämän kirjeen pappilan neidille?»

Regina vilkaisi häneen suurin silmin, sitten loi hän silmänsä maahan
ja kuiskasi: »Kyllä, herra.»

»Mutta jos he saavat sinut käsiinsä alhaalla kylässä?»

»Hyh--mokomat!» sanoi Regina ja nytkäytti halveksien olkapäitään kuten
muulloinkin, milloin puhui kylän väestä.

Kohta tämän jälkeen näki Boleslav hänen kuin varjon vilahtavan
hämärässä ikkunan alitse.

Tunnit kuluivat. Regina ei palannut. Boleslav oli huolissaan ja alkoi
katua, että oli sydämensä asiain tähden pannut tytön hengen vaaraan.

Sydänyön seuduissa vihdoin narahti ovi.

Kalisevin hampain, sinertävin kasvoin ilmestyi Regina ovelle, yhä
pitäen kirjettä sormiensa väliin puristettuna.

Boleslav käski hänen kyyristyä uunin eteen ja antoi hänelle
espanjalaista viiniä juotavaksi--vasta sitten kykeni hän puhumaan.

»Makasin lumessa pappilan aidan takana aina tähän saakka, mutta ei
ollut mahdollista häntä tavata. Juuri äsken sammutti hän tulen
makuuhuoneessaan. Silloin palasin kotiin. Älkää olko vihainen, herra.
Kentiesi onnistuu huomenna paremmin.»

Boleslav ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että hän vielä kerran
antautuisi samaan seikkailuun; mutta kun Regina seuraavana iltana
astui hänen eteensä valmiina lähtemään, ei hän kieltänyt.

Tällä kertaa palasi hän hehkuvin poskin ja hengästymäisillään kotiin.
Pari talonpoikaa oli »Mustasta Kotkasta» palatessaan tavannut hänet ja
he olivat ajaneet häntä takaa.

»Mutta huomenna, huomenna se varmaan onnistuu.»

Ja hän oli oikeassa.

Yhtä hengästyneenä kuin edellisenäkin iltana, mutta ilosta loistavin
silmin astui hän kymmenen korvilla huoneeseen ja ojensi
voitonriemuisena jo ovelta Boleslavia kohden tyhjät kätensä.

»Luojan kiitos», ajatteli Boleslav, »neljättä kertaa en olisi hennonut
häntä enää lähettääkään.»

Ja iloisen innokkaasti alkoi Regina kertoa. Sulttaani, kahlekoira, se
tunsi hänet ennaltaan, ja lisäksi oli hän ottanut mukaansa palasen
siannahkaa. Sitten oli hän asettunut takaoven eteen ja kurkistellut
avaimenreiästä. »Porstuassa on suuri kyökkikaappi, ja jos
Helena--neiti, tarkotan--huomisaamuksi tahtoo antaa kaapista ulos
jauhoja ja kahviksia, täytyy hänen tulla näkyviin. Ja oikein, herra,
yhtäkkiä pilkahtaa valon kajastus silmiini ja siellä seisoo hän,
tuskin kolmen askeleen päässä.»

Boleslav huokasi. »Tuo onnellinen, joka on nähnyt hänet omin silmin.»

»Avaan nyt oven aivan hiljaa ja huudan; Helena! Neiti Helena! Kun hän
minut huomaa, huudahtaa hän ja pudottaa kynttiläjalan kädestään...
Helena, sanon minä, en tahdo tehdä sinulle mitään pahaa.--Tässä on
kirje junkkari Boleslavilta... Silloin valtaa hänet väristys, ja
tuskin ottaa hän kirjeen kädestäni. Ja samalla huutaa hän aivan
pöyristyneenä: Mene--mene pian luotani! Parhaiksi sain hänelle
sanotuksi jotakin kirjelaatikosta--kirjelaaatikosta nostosillan luona,
kun hän jo oli oven sulkenut ja lukinnut.--Ah, hyvä isä», lisäsi hän
surumielisesti hymyillen, »olenhan tottunut siihen, että minua siten
kohdellaan, mutta tällä kertaa minulla toki oli sanomia teiltä.»

Boleslav nojasi päätänsä käteensä. Helenan käytös antoi hänelle
ajateltavaa.--

Epäilemättä olisi hänen ollut säästettävä Helenaa kohtaamasta tätä
turmeltunutta lapsuutensa leikkitoveria. Oliko ihme, jos hänen siveä,
puhdas sydämensä kouristui kokoon, kun hän näki tämän naisen?

Tästä lähtien juoksi Regina jok'ikisenä päivänä nostosillalle
katsomaan, oliko Helenalta tullut vastausta kirjelaatikkoon, joka oli
kiinnitetty sillan kaidepylvääseen.

Mutta kirjelaatikko pysyi tyhjänä.

Vaikkakin Boleslavin mieliala oli alkanut kirkastua, tuli hän jälleen
katkeraksi ja uhkamieliseksi ja kiduttavia ajatuksia syöpyi hänen
sieluunsa.

Hänen ylpeytensä ei voinut sallia, että hänet hylkäsi nainen, jota hän
rakasti, ja kuitenkin oli hänestä epäilemätöntä, että Helena oli
sanoutunut hänestä irti eikä tahtonut olla hänen kunniattoman elämänsä
kanssa missään tekemisissä.--Kun Boleslav näki, että toivo saada
nuoruutensa lemmitty omakseen petti, tuntui hänestä kuin samalla
menisi pirstoiksi koko hänen tulevaisuutensa tehtävä.

Kului päiviä, ennenkuin hän kykeni tempautumaan irti tästä tunteesta;
vasta kun odotuksen kuumeinen levottomuus alkoi tyyntyä, palasi rauha
ja voima verkalleen takaisin.

Hän ryhtyi uudelleen työhönsä ja etsiskeli todistuksia isänsä
syyllisyyttä vastaan.

Todistukset sekaantuivat. Kirjeet, joissa isää kohdeltiin lujana
preussilaisena isänmaan ystävänä, olivat ristiriidassa toisiin
kirjeihin, joissa häntä pidettiin puolalaisen vapaustaistelun
etuvartiana. Ne saattoivat tosin olla kauniita puheenparsia horjuvan
täydelliseksi voittamiseksi, mutta niiden julkaiseminen olisi
merkinnyt vainajan kytkemistä vielä kerran kaakinpuuhun.

Ainoana virkistyksenä tässä toivottomassa taistelussa totuutta vastaan
olivat iltahetket, jolloin Reginan läsnäolo sai hänet toisiin
ajatuksiin. Hänet valtasi omituinen levottomuuden ja viehätyksen
sekainen tunne heti kun tyttö istuutui häntä vastapäätä. Monta kertaa,
kun Boleslav korviaan heristäen kuulosteli hiljaista liikuntaa
kyökissä, valtasi hänet äkillinen pelko, niin että hän oli vähällä
hypähtää pystyyn ja huutaa tytölle: »Jää sinne--älä tule!» Ja sentään
huoahti hän tyydytettynä tämän astuttua huoneeseen.

»Yksinäisyys se vetää minua häneen», sanoi hän usein yksikseen.
»Hänellä on sentään ihmiskasvot, ja ihmisääni helähtelee hänen
huuliltaan.»

Usein, kun Regina ompeluksensa ääreen kumartuneena vaieten teki
työtään, saattoi Boleslav olla nukkuvinaan ja silmät ummessa
kuunnella hänen hengitystään. Sen synnyttämä täyteläs, verkalleen
huoahteleva ääni kuului Boleslavin korvissa hillityn vienolta
soitolta. Se oli kuin luoteen ja vuoksen vaihtelu elinvoiman
valtameressä. Istuttuaan kauan aikaa kumarassa asennossaan oikaisihe
tyttö äkkiä suoraksi ja ojensi molemmat käsivartensa nyrkkiin
puristettuine käsineen tuolin selkänojan sivuille, niin että rinnan
pyöreä kupu pisti esiin valtavana kaarroksena ja miltei näytti
uhkaavan reväistä pukuverhonsa. Oli kuin hänen täytyisi tuontuostakin
tunnustella sitä uhkuvaa elinvoimaa, joka poreillen kuohui hänessä.

Sitte vaipui hän jälleen kumaraan ja ompeli rauhallisesti edelleen.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin nämä yhteiset illanistujaiset tulivat
Boleslaville mieluisaksi tavaksi, josta hän tuskin saattoi luopua.
Lamppu valaisi puolta kirkkaammin, kun sen säteet heijastelivat
takaisin valkoisesta palttinasta, kellon vaskiviisarit kulkivat puolta
nopeammin, kun kärsimättömät silmäykset eivät enää olleet niitä
kiirehtimässä. Tuuli, joka ennen oli aivan uhkaavana vinkunut ja
suhissut puiden oksissa, humisi nyt hiljaa ja vienosti kuin
kehtolaulua hyräillen, ja itse hauraan katon orretkaan eivät nyt
natisseet ja narisseet niin kovasti.

Kammolla hän odotti niitä iltoja, joina Regina hämärän tullen
laittautui taipaleelle Bockeldorfiin, ja monet kerrat oli hän
ajatellut lyöttäytyä tytön matkaan. Mutta tuo yhdessäolo, joka näytti
muodostuvan niin ystävälliseksi, kantoi myrkkypistintä muassaan.

Monta kertaa, kun hän oli kauan tuijottanut tyttöön, ahdisti häntä
kiduttava halu kaivautua Reginan menneisyyden haavoihin ja saada
selville hänen suhteensa vainajaan. Pitkän aikaa hän jaksoi pitää
omana tietonaan kysymykset, jotka polttivat hänen kieltään, sillä hän
tunsi, ettei niistä koituisi paljoakaan hyvää; mutta sivupolkuja hiipi
halu uudelleen hänen mieleensä.

»Hän on ainoa, joka oli tihutyön todistajana», tuumi hän itsekseen,
»vieläpä enemmänkin--ainoa rikostoveri--hän yksin voi minulle
vastata.»

Ja eräänä iltana katkaisi hän jyrkän vaativasti äänettömyyden, joka
niin kauan oli osottautunut hyväätekeväksi.--Regina kalpeni ja päästi
kätensä hervottomina vaipumaan helmaansa.

»Te vaan tulette taas minulle vihaiseksi, herra», sammalsi hän.

»Tee mitä käsken.»

Regina tapaili sanoja. »Siitä on jo niin pitkä aika», rukoili hän,
»enkä minä osaa kertoakaan.»

»Ainakin voit vastata kysymyksiini!»

Silloin Regina alistui kohtaloonsa.

»Kuka sinua ensiksi kehotti yölliselle retkelle?»

»Armollinen herra.»

Boleslav puristi huulensa yhteen. »Kuinka se tapahtui?»

»Armollinen herra oli käskenyt minun palvella pöydässä. Ja hän antoi
sytyttää suuren kynttiläkruunun, joka ei muulloin milloinkaan
palanut, ja ranskalaisten upseerien kultaiset univormut säkenöivät
tässä valossa, niin että silmiäni aivan huikaisi, kun vein liemiruokaa
saliin.--Silloin nauroivat he kaikki ja osottelivat minua ja puhuivat
ranskaksi jotakin, jota en ymmärtänyt.»

»Kuinka monta heitä oli?»

»Viisi, ja muuan harmaahapsinen oli eversti. Ja kun tulin
liemilautasen kanssa everstin luo, joka kulisi kullassa ennen muita,
kietaisi hän kätensä vyötärölleni. Mutta minä laskin lautasen
käsistäni ja näpsäytin häntä sormille. Silloin nauroivat he jälleen,
ja armollinen herra sanoi: »Älä ole tuhma, Regina!» Silloin hävetti
minua, että juuri armollinen herra oli minulle niin sanonut, ja sanoin
aivan ääneen, että saa olla ruoka tarjoilematta, jos minun täytyy
pitää moisia häväistyksiä hyvänäni.--Silloin nauroivat he vielä
kovemmin, ja eversti alkoi puhua saksaa, hänen puheensa kuului aivan
lapsen lepertelyltä, ja hän sanoi: »Sinä on kaune, urho tyttö.» Ja
armollinen herra sanoi sitten: »Tyttö, josta voi teille olla suurta
hyötyä--» tai jotakin sellaista. Ja kun lopuksi toin likööriä, veti
hän minut luokseen ja kuiskasi korvaani, että minun oli tultava yöllä
hänen luokseen.»

Boleslav hypähti pystyyn. »Ja mitä sinä teit?»

Regina loi silmänsä maahan. »Ah, herra», pyysi hän, »miksi kysytte
vielä? Olinhan tehnyt sen jo usein ennenkin enkä lainkaan ajatellut
siinä olevan mitää pahaa.»

Boleslav tunsi kuumasti kuohuvan sisällään.

»Kuinka vanha olit silloin?»

»Viidentoista.»

»Ja niin turmeltunut, niin...» Hänen äänensä tukahutti suuttumus.

Regina katsoi häneen sanomattoman surullisesti. »Tiesinhän, että
tulette vihaiseksi,» vastasi hän, »mutta enhän voi tehdä itseäni
paremmaksi kuin olen.»

»Jatka!»

»Ja kun puoliyön aikaan menin hänen luoksensa, oli hän vielä valveella
ja jalkeilla ja käveli pitkin askelin pöydän ympäri ja kysyi minulta,
tahdoinko ansaita paljon rahaa. Kyllä, armollinen herra, sanoin
siihen, sen teen mielelläni, sillä silloin olin vielä köyhä. Ja sitten
kysyi hän minulta, pelkäsinkö pimeää. Silloin nauroin ja arvelin, että
sen tiesi hän itse parhaiten. Ja sitten teki hän vielä parisen
kysymystä minua koetellakseen, ja vihdoin hän kysyi, luulinko voivani
viedä ranskalaiset yhden tunnin kuluessa Kissanportaan ylitse ja
metsän lävitse. Silloin aloin itkeä, sillä ranskalaiset elämöivät
hirveästi linnassa ja juoksentelivat tyttöjen jälestä kaikissa
nurkissa, ja minä pelkäsin, että minulle voitaisiin tehdä väkivaltaa.»

»Pelkäsit siis kuitenkin sitä?» pisti Boleslav ivallisesti hymyillen
väliin.

»Niin--ja sanoin armolliselle herralle, etten tee sitä ikipäivinä.
Silloin tuli hän hirveän vihaiseksi ja kouristi minua molemmista
olkapäistä, niin että lysähdin polvilleni, ja huusi minulle, että olin
kiittämätön lunttu--ja että hän ajaisi minut pilkalla ja häpeällä
takaisin kylään--ja että hän sanoisi kirkkoherralle, mikä oikeastaan
olin, niin että joutuisin kirkkokurin kärsimään--ja samalla hän
kuristi minua kurkusta--ja silloin, herra, kun aloin olla aivan
tukehtumaisillani--»

»Lopeta», sanoi Boleslav, tarttui kirjeihin, joiden piti näyttää
toteen isän viattomuus, ja repäisi ne keskeltä kahtia.------




XII.


Seuraavana aamuna otti hän pyssyn asekaapista ja meni lumiseen
metsään. Koko päivän hän harhaili ympäri metsiä ja rämeitä kohtaamatta
ainoaakaan ihmisolentoa. Metsäkauriit ja jänikset saivat häneltä hyvän
rauhan, hän tuijotti niiden ohitse tyhjään ilmaan.

Illan hämärtyessä palasi hän väsyneenä ja kurjana kotia kohden.
Kissanportaan luona seisoi Regina liikkumatonna kuin kivikuva häntä
odottamassa. Kun hän näki herransa tulevan, yritti hän ensin syöksyä
tätä vastaan, mutta malttoi mielensä, kääntyi äkkiä ja kulki hiljaa
nauraen ja jupisten hänen edellään kotiin.

Äänetönnä kuten ainakin toi Regina hänelle ruoan. Hän söi ja tuijotti
eteensä maahan. Silloin hän yhtäkkiä kuuli Reginan puhkeavan lyhyeen,
suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen.

»Mikä sinun on?» huusi hän, heräten mielihauteistaan.

Mutta Regina juoksi tiehensä vastaamatta hänelle mitään.

Hän oli lähtemäisillään jälkeen, mutta puri sitten hampaansa yhteen ja
istuutui paikoilleen. Synkkä vihankauna kihelmöi hänen mielessään. Hän
ei voinut antaa Reginalle anteeksi sitä, että tämä oli vienyt häneltä
harhaluulon, jossa hän jo viikkoja oli niin hyvin viihtynyt.

Mutta nyt oli juotava kalkki pohjaan, kuinka katkeralta sakka
maistuikaan.

Kotvan kuluttua astui Regina huoneeseen valmiina lähtemään kylille.

»Aiotko johonkin?» kysyi Boleslav tuikeasti.

Regina piti päätänsä puoleksi poispäin käännettynä, jottei toinen
näkisi hänen itkettyneitä silmiään. »Huomenna on jouluaatto, herra. Ja
kauppias sanoi tahtovansa olla pyhäyönä rauhassa.»

Jouluaatto, pyhä yö! Kuinka kummalliselta, kuinka satumaiselta se
kuului! Maailmassa oli siis vielä iloa ja ilojuhlia olemassa? Yhä
vielä pyörittiin riemuiten säteileväin joulukuusten ympärillä?

»Tahtoisit kai sinäkin saada lahjasi?» kysyi Boleslav katkerasti
hymyillen.

»Oh, herra», vastasi Regina, »sellainen ei ole ollut täällä tapana.
Luulen, etten siitä lainkaan iloitsisi.»

»Miksi et?»

Regina ei vastannut. »Päästäkää minut menemään, herra», pyysi hän
tuskaantuneena.

»Minulla olisi vielä paljon sinulta kysyttävää, Regina.»

»Sen täytyy jäädä, herra, muuten--»

»Mene sitten!».

»Hyvää yötä, herra!»

»Hyvää yötä!» Mutta vielä kerran huusi Boleslav hänet takaisin.

»Sano minulle ensin, miksi äsken niin nyyhkytit.»

Reginan itkun punottamat silmät loistivat kainosta onnesta.

»Voittehan sen arvatakin, herra», sammalsi hän.

»En ollenkaan.»

»Minä kun pelkäsin, ettette enää laisinkaan palaisi.»--Sitten kääntyi
hän oveen. Hänen askelensa hälvenivät yöhön.--

Seuraavana aamuna heräsi Boleslav kohinaan ja ulvontaan, joka jo
kotvan aikaa oli värisyttävänä tunkeutunut hänen unenhorroksiinsa.

Myrsky riehui ylimmillään. Poppelipuiden latvat pieksivät
toisiaan--maata lakaisivat valkoiset pilvet--mutta ilma oli
kirkas--lumipyryn tuloa ei tarvinnut pelätä.

Hän ei voinut viihtyä autiossa, kylmässä talossa. Hänen täytyi
ulkoilmaan, myrskyn tuoksinaan.

»Tytöllä on kova päivätyö tänään», tuumi hän itsekseen, pohjatuulen
syytäessä jäähileitä hänen kasvoilleen, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.

Metsässä oli hieman parempaa. Siellä riehui tuuli itsensä väsyksiin
puiden latvuksia vasten, jotka natisten ja parahdellen pieksivät
toisiaan. Hän kulki eteenpäin tietämättä mihin, ja lopulta huomasi
hän kulkevansa Bockeldorfiin vievää tietä.

»Näyttäähän melkein kuin juoksisin häntä vastaan» tuumi hän
harmistuneena ja poikkesi raivaamattomaan viidakkoon.

On sentään merkillistä, ajatteli hän, kuinka tuollainen alhainen
olento kykenee, kun päivästä päivään elää hänen kanssaan yhdessä,
kotiutumaan vakavan ja kaikkea muuta kuin kevytmielisen miehen
ajatuksiin. Miltei tuskissaan sai hän tänään selville, kuinka hän
tunsi päivä päivältä tyttöä lähenevänsä, kuinka moni ominaisuus, jota
hän ennen oli inhonnut, katsoen sen todistavan tytön turmeltunutta
luontoa, alkoi näyttää ymmärrettävältä ja anteeksi annettavalta, jopa
suurenmoiseltakin.

Oli epäilemätöntä, ettei tytön alituinen läheisyys tehnyt hänelle
hyvää. Tyttö veti häntä alaspäin kurjan elämänsä mutaan.

Siitä oli tehtävä loppu. Ennen kaikkea oli välttämätöntä, että hän
loitonsi tytön läheisyydestään ja palautti hänet halvan palvelustytön
asemaan. Joulujuhla tarjosi hänelle tilaisuuden maksaa Reginalle
palkka, niin runsas ja ylenmääräinen, että hän kerta kaikkiaan oli
ainaiseksi vapautunut kiitollisuuden velastaan tuota naista kohtaan.
Muutamalla kynänvedolla tahtoi hän turvata hänen tulevaisuutensa ja
samalla ostaa itselleen oikeuden pitää häntä sinä mikä hän todella
oli--maaorjanansa.

Tänään sai Regina viimeisen kerran tehdä hänelle seuraa. Vielä
tarvitsi Boleslav häntä ja hänen todistustaan, sillä nyt, kun sulku
oli murrettu, tahtoi hän tietää kaiken. Erittäinkin tapahtumat noina
kahtena hirveänä yönä, jotka seisoivat vastatusten kuten syy ja
sovitus, veri ja tuli.

»Ja kun hän on minulle kaiken tunnustanut», ajatteli Boleslav,
»lähetän hänet lasimajaansa, johon hän kuuluu. Polttakoon liedellään
koko puiston, jos hänen on kylmä.»

Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö
yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.

Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet
toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa
ja jäi silmälleen makaamaan.

»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen.
Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.

Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä
lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen
kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka
värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.

Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille
oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä
tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston
pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei
hän erottanut vilahdustakaan.

»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli
eteenpäin.

Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin
oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön
nimeä--mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä,
vuoteet koskemattomat.

Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin
schrandenilaisia.

Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta
toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti
miltei inholla veitsen kädestään.

Sitten tuntui hänestä hätäilynsä naurettavalta. Olihan tyttö
taivallellut kuuden talven myrskyt ja tuiskut eikä ollut koskaan
joutunut onnettomuuteen. Miksi hänen pitäisi juuri tänään----

Aikaa tappaakseen istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti
vapisevin käsin lahjotuskirjan. Numeroluvussa, jota se koski, oli
kolme nollaa--Regina saattoi olla tyytyväinen.

Ilma pimeni yhä. Kellonviisari osotti vasta kolmea, ja sentään näytti
jo yö olevan tulossa.

Silloin ei hän enää voinut olla kauemmin kotona. Ainakin
Kissanportaalle tahtoi hän mennä tyttöä tähystelemään.

Portaalla täytyi hänen pitää lujasti käsipuusta kiinni, jottei myrsky
tempaisi häntä alas. Puulaitos natisi kaikissa saumoissaan. Jäällä
syvällä hänen allaan karkeloivat lumipyörteet. Liljanvarsia kohosi
hänen eteensä ja ne vaipuivat kokoon muodostaen lumikinoksia, jotka
seuraavassa tuokiossa myrskyn ajamina kiitivät pois jättääkseen sijaa
toisille. Pyhän neitsytkuvan kukkastarha sukelsi hänen sielunsa
silmien eteen, mutta katosi kohta, ja muita kuvia tuli sijaan.

Ja äkkiä näkyi harmaasta hämärästä varjo, joka tuli raskaasti ja
hoippuen lähemmäksi.

»Regina! Luojan kiitos!»

Boleslav oli vähällä rientää tyttöä vastaan, mutta silloin värisytti
häntä polttava häpeän tunne, joka lamautti hänen jäsenensä ja ajoi
veren sydämeen.

Tällä samalla paikalla, jolla hän odotti Reginaa, oli tämä eilen
seisonut tähystellen hämärään, huolissaan hänen tähtensä, kuten hän
nyt Reginan tähden.

Hetken ajan tuntui hänestä kuin täytyisi hänen pujahtaa pensaikkoon,
jottei Regina häntä näkisi, mutta samassa alkoi häntä hävettää tämä
häveliäisyytensä ja hän astui portaalle tyttöä vastaan.

»Sinulla on ollut vaikea matka», huusi hän tytölle ja tahtoi ottaa
säkin, jota tämä kantoi selässään.--

Mutta Regina väisti häntä nopeasti ja kohotti kyynärpäänsä torjuen
häntä kohden. Puhua ei tyttö voinut, sillä hänen suunsa ja nenänsä
olivat paksun villahuivin peitossa.

Äänettöminä kulkivat he perätysten. Eteisen kynnyksellä kääntyi Regina
häneen ja päästi huivin kasvoiltaan.

»Minulla olisi teille pyyntö, herra», sanoi hän läähättäen.

»No?»

»Olkaa puolen tuntia ulkona tai keittiössä, jotta ehdin lämmittää ja
siistiä hieman.»

»Mutta täytyyhän sinun toki ensin levätä?»

»Myöhemmin, herra, jos sallitte.»--

Ja Regina meni huoneeseen, missä laski pimeässä kantamuksensa maahan.

»Askaroikoon hän rauhassa sisällä», ajatteli Boleslav ja kääntyi
raunioita kohden, etsiäkseen sieltä suojapaikkaa.

Kellariholvista huokui lämmintä. Hän sytytti kynttilän ja meni
niljakoita portaita alas. Hänestä tuntui niin hyvältä, niin keveältä,
ikäänkuin juhla olisi tuonut hänelle mitäkin ihmeellisiä riemuja.

Hän näki viinipullojen viheriöine ja punaisine päähineineen
kurkistelevan hyllyiltään.

»Hänelle täytyy näyttää, että nyt on joulu!» sanoi hän hymyillen ja
veti takimaisesta nurkasta, mihin aarteiden aarteet olivat talletetut,
pari hämähäkinverkkojen peittämää pulloa. Niiden sisällä helmeili
neste, jonka jo kahdeksannentoista vuosisadan aurinko oli kypsyttänyt.

Hänelle muistui mieleen äskeinen päätös, mutta senhän piti vasta
huomenna astua voimaansa. Jouluyönä liittyivät yhteen nekin, jotka
eivät yhteen kuuluneet, jouluyönä ei saa kellään olla yksinäistä eikä
ikävää.

Reginan toivomusta totellen käveli hän puolisen tuntia edestakaisin
holvissa, jonka muurista kiiluva jääkerros säihkytti säteitään häneen.
Sitten otti hän pullot kainaloonsa ja nousi jälleen myrskyiseen
yöhön.

Rakennusta lähetessään huomasi hän kummakseen, että sen ikkunaluukut
olivat suljetut, jota ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut.

»Olisikohan myrsky puuskahdellut raoista sisään?» ajatteli hän
itsekseen, mutta raothan olivat olleet aivan tiiviit.--Vasta eteiseen
astuttuaan hän näki arvotuksen iloisen ratkaisun. Siellä seisoi Regina
onnesta säteillen ja hämillään ja tempasi oven seposelälleen hänen
edessään. Kummastuneena jäi hän paikoilleen seisomaan.

Kynttilän loiste ja kuusen tuoksu virtasi juhlallisena häntä vastaan.
Valkoisella liinalla katetulla keskipöydältä seisoi joulukuusi, jonka
oksilla paloi kynttilöitä ja riippui kultaisia omenia. Koko huone
helotti rauhallisen juhlallisessa loisteessa.

Kertaakaan ei ollut vielä joulukuusta häntä varten sytytetty.
Vierailla kynnyksillä oli hän kostein silmin tuijotellut vieraan onnen
loistoon.--

Missä oli Regina? Hän seisoi hänen takanaan eteisen perimäiseen
nurkkaan painautuneena ja katseli kainolla ylpeydellä herraansa.

Boleslav tarttui hänen käteensä ja veti hänet huoneeseen.

»Kuinka tämän ajatuksen olet saanut päähäsi, lapsi?»

»Kauppiaan rouva koristeli parhaillaan joulukuustaan, kun saavuin
sinne aamulla kolmen aikaan. Ja koska se näytti minusta niin
kauniilta, ajattelin: Hänelläkin täytyy olla joulukuusensa, jotta hän
tietäisi, että joku hänestäkin huolehtii.--Ja sitten pyysin nähdä,
miten omenia kullataan, ostin niitä koko joukon ja kynttilöitä myös,
ja otin säkin mukaani, ettette huomaisi heti kuustani.»

»Ja kuka antoi sinulle sen? »

»Sen taitoin metsän reunasta kotia lähetessäni.»

»Keskellä myrskyä?»

Regina naurahti ylenkatseellisesti. »Tuollaiset pienet tuulen
puhallukset, herra, eivät tee minulle mitään.» Ja äkkiä puhkesi hän
raikkaaseen riemuhuutoon: »Oi, katsokaas vain, herra, kuinka kauniisti
se palaa ja kuinka pyhältä se näyttää! Eikö se todellakin ole aivan
pyhän näköinen? Sen olisi voinut jokin enkeli tuoda tänne.»

Boleslav myönsi hymyillen ja sanoi hänelle parisen kiitossanaa
väkinäisesti teeskennellen alentuvaisuutta, sillä hän pelkäsi
tulevansa liian sydämelliseksi.

Mutta jo tämäkin tuntui Reginasta liian paljolta. »Miksi puhutte niin,
herra?» sanoi hän rukoilevasti nuhdellen. »Kaikkihan on laitettu
teidän rahoillanne. Minullahan ei ole mitään. Olen vain köyhä
tyttö--muuten--oh--muuten!» Ja hän pani kätensä päälaelleen ristiin.

Boleslav tuli ajatelleeksi lahjakirjaansa. »Jotta näkisit, että
minäkin olen ajatellut sinun jouluasi», sanoi hän ja ojensi hänelle
paperin.

Kummastuneena katsoi Regina herraansa. »Onko minun se luettava?» sanoi
hän ja tarttui kunnioittavasti paperiin kahdella sormella.

Tavailtuaan kirjotusta tarpeeksi asti katseli hän neuvotonna
ympärilleen kaikille tahoille.

»Etkö ymmärrä sitä?».

»Oi--ymmärtäisin ... kyllä, herra.--Mutta--ensiksikin ... ette voi
sitä tosissanne tarkottaa... Ja sitten ... jos olisitte
tosissannekin, mitä minä niillä tekisin?»

»Turvaat tulevaisuutesi!»

»Tulevaisuutenihan on turvattu... Minulla on hyvä ruoka ja puettuna
käyn kuin mikäkin herrasneiti. Mitä minulta sitten vielä puuttuu!»

»Mutta emmehän toki voi ainaiseksi jäädä yhteen!»

Regina päästi hätähuudon. »Tahdotteko ajaa minut pois, herra?»
huudahti hän puristaen kätensä ristiin.

»En toki! Mutta ajatteles, että kuolisin--»

Regina pudisti tuumaillen päätänsä. »Silloin kuolen minäkin», sanoi
hän.

»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan--»

»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»

Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä.
»Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»

Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti
hän, »otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä
hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.----

Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja
häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista
kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat
vastatusten.

Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa,
oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää
palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä
pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja
oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin,
ymmärtämättömin siemauksin.--Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen
silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli
kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi
velttous herpaisi hänen jäseniään.

»Oletko väsynyt, Regina?»

Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan
näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin
leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään.

Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin
lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe
hurmaavana kuin menadi.

Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia
lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat,
ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan.

»Pelkään, että tapahtuu jokin onnettomuus», sanoi Boleslav kuunnellen.

»Tapahtukoon vain», vastasi Regina haaveellisesti hymyillen ja
kyyristyi kokoon. Ja sitten alkoi hän aivan itsestään lörpötellä. »En
luule, että minulle on hyväksi, herra, kun te olette minulle niin
hyvä. Koko ikäni olen saanut vain lyöntejä--ensin isältäni, sitten
häneltä--puhumattakaan vieraasta väestä. Ja en kai ole parempaa
ansainnutkaan. Mutta kun te minua hemmottelette, voin tulla
ylpeäksi--ja ylpeys on vika sangen suuri, sanoi kirkkoherra ... voin
luulla, että olen muuttunut prinsessaksi ja ettei minun enää tarvitse
palvella.»

Hän purskahti vallattomaan nauruun ja päästi käsivartensa rentoina
vaipumaan kupeilleen. Hiljaa, ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi hän:»
Muuten onkin jo epäiltävää, olenko palvelustyttö. Monta kertaa tuntuu
minusta kuin olisin lumottu prinsessa--ja te, herra, minut
vapauttaisitte.--Teettekö sen, hä?»--

Ja hän vilkuili viinilasinsa vieritse Boleslaviin.

Boleslav nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä. Nauttikoon vain
tyttö unelmistaan. Olihan jouluaatto.

»Onhan ollut tapauksia», jatkoi Regina, »jolloin prinsessa on
muuttunut ihan tavalliseksi sammakoksi. Sitäkin ovat ihmiset
heitelleet kivillä ja sylkäisseet sen nähdessään ja huutaneet: Lyökää
kuoliaaksi mokoma inhottava sammakko. Ja sentään on sen sisällä
piillyt prinsessa.»

»Uskotko sinä sitten lastensatuja?» kysyi Boleslav kummissaan.

Regina naurahti itsekseen. »En, herra. Mutta kun on niin monet kerrat
vuodessa yksikseen ja taipaleella, täytyy olla jotakin ajateltavaa. Ja
kun sade kohisee ja tuuli ulvoo--kuulkaahan vain, mitä ilvettä se
pitää--ajatelkaapas, että nyt olisin tiellä. Ja usein olen niin ollut
taipaleella. Mutta en siitä välittänyt mitään. Metsään päästyäni olen
kysynyt itseltäni: Tahdotko olla kuningatar ja istua kultaisella
istuimella tai tahdotko olla katolilainen pyhä neitsyt ja saada
rakkaan herramme ja vapahtajamme pojaksesi, tai tahdotko olla
paholaisen isoäiti ja korventaa schrandenilaiset piellä ja
tulikivellä, tai tahdotko mieluummin olla armollinen rouva ja»----Hän
vaikeni äkkiä.

»Ja?»

Regina ojensihe ja naurahti hämillään. »Sitä en sano--se on liian
tuhmaa.--Lyhyesti sanoen, minun tarvitsee silloin ainoastaan valita.
Ja tallustaessani yön hämyssä ja sumussa, kuvittelen tätä kaikkea
mielessäni ja joudun huomaamattani Bockeldorfiin, ikäänkuin olisin
lentänyt ilman halki. Monta kertaa ajattelenkin lentäväni. Ja silloin
todellakin lennän. Elämässä on laita aivan kuin saduissakin. Eikös
olekin, herra?»

Boleslav katseli tyttöä uteliaana ja ihmeissään, ikäänkuin ei olisi
häntä vielä koskaan nähnyt. Ja tosiaankin vilkaisi hän ensi kerran
tytön sieluun, kun viini oli päästänyt tämän kielen siteistään. Nyt
selvisi hänelle moni seikka, joka ennen oli hänestä tuntunut tytössä
käsittämättömältä.

»Onnellinen olento», jupisi hän.

»Niin olenkin», vastasi Regina uhmaten ja nojaten kyynäspäällään
pöytään katseli Boleslaviin ikäänkuin hilpeästi taisteluun vaatien,
»Kun saan näin istua täällä kanssanne ja juoda viiniä ja minua
kohdellaan kuin ihmistä ainakin, tuntuu aivan kuin olisin taivaassa...
Luuletteko muuten, että kerran pääsen sinne?... Minä en sitä usko!
Olen liian huono tyttö... Ja oikeastaan pelkäänkin sinne joutua...
Helvetissä on minusta paljon hauskempaa... Sinne minä kuulunkin...
Kirkkoherrallakin oli tapana sanoa, että minä olen pirunsikiö, enkä
minä sitä ollenkaan pannut pahakseni. Miksi pahottelisinkaan? Minä
olin paholainen ja Helena enkeli. Niin oli kaikki oivallisesti
laitettu laadulleen!... Eikö tosiaankin Helena näyttänyt aivan
ilmeiseltä pikku enkeliltä? Niin valkoinen ja ruusunpunainen ja silmät
niin siniset ja kädet aina ristissä. Ja kaunis ... nauharuusuke ...
oli hänellä aina ... kaulassaan, ja aina tuoksui hän ...
ruususaippualle...»

Boleslavia väristytti kylmästi. Hän tunsi hämärästi alentavansa
itsensä ja lemmittynsä, jos salli tämän puolijuopuneen naikkosen puhua
Helenasta kuin vertaisestaan.

»Lakkaa!» huudahti hän käheästi.

Regina vastasi vain unisella naurulla. Viini ja väsymys olivat hänet
äkkiä saaneet valtaansa. Hän lepäsi tuolille ojentuneena, pää
selkänojan varaan retkahtaneena, ja taisteli unta vastaan.--Kuin
mikäkin Bakkuksen papitar lepäsi hän autuaassa hurmauksessaan.--

Boleslavin povessa riehui suuttumus nousten ja laskien kuten myrskyn
puuskatkin ulkona.

»Tuollaista saa viini aikaan», ajatteli hän ja joi. Hän tahtoi
herättää Reginan, lähettää hänet keittiöönsä, mutta ei kyennyt
irrottamaan hänestä katsettaan. Ja vähitellen hän tuli leppeämmälle
tuulelle.

»Hän ei tarkottanut sillä pahaa»,--ajatteli hän ja puristi käsiään
yhteen astuen aivan Reginan luo. »Tämähän on viime kerta, kun hän
istuu täällä sisällä luonani, ja huomenna on kaikki unhotettu.
Huomenesta lähtien saa hän minussa nähdä ainoastaan herransa.»

Hänelle johtui mieleen, mitä kaikkea hän oli aikonut tytöltä
kysyä.--»Hyvä näinkin», ajatteli hän edelleen. »Miksi tärvellä
jouluyötänsä. Toisella kertaa.»

Myrsky näytti yhä yltyvän. Salvat ruskivat, luukut
tärisivät.--Oikeastaan oli julmaa ajaa tyttöä jääkylmään
lasihuoneeseen, mutta mitäpä auttoi sääli?

»Regina!» huusi Boleslav tarttuen hänen olkapäihinsä.--

Samassa kuului romahdus, jyry, paukkina niin hirvittävä, että muurit
tuntuivat horjuvan ja maa aivan aukeavan.

Regina kirkaisi kimakasti, koetti kouristautua Boleslavin käteen,
mutta vaipui sitten paikoilleen. Boleslav meni ulos ottaakseen melun
syystä selvää. Eteisessä ei ollut mitään huomattavaa; mutta kun hän
avasi lasihuoneen oven, pelmahti tuiskunpuuska häntä vastaan aivan
kuin ulkoilmaan astuessa. Ylt'ympäri pilkkopimeä yö. Hän palasi
takaisin ja sytytti lyhdyn. Hävityksen kuva, joka nyt kirkkaasti
valaistuna avautui hänen eteensä, voitti hänen pahimmatkin
aavistuksensa.

Reginan asunto, josta käsin hän oli hiljaisesti hoitanut koko
taloutta, näytti luhistuneen kasaan.

Katto oli puoleksi pudonnut sisään ja temmannut osan seinääkin
mukanaan. Oven ja lieden välillä oli miehenkorkuinen luminietos, johon
oli sekottunut hirsiä, tiiliä ja lasisirpaleita.

Mitä nyt? Mihin Regina? Antaisiko hänkin tytön maata kynnyksellään
kuten koiran? Mieluummin muuttaisi hän itse raunioihin ja etsisi
makuusijansa kellariholvista.

Hän oli pian tehnyt päätöksensä. Oli vain yksi keino. Siihen oli hänen
ryhdyttävä.

Hän veti Reginan vuoteen lumesta esiin, pudisteli sen huolellisesti
eteisessä, jottei siihen jäänyt hiudettakaan, ja kantoi sen sitten
huoneeseen. Uuninnurkkaan, puoleksi joulukuusen alle, laittoi hän
vuoteen lattialle.

Regina nukkui öljylampun rauhallisen valon kajossa.

Boleslav meni hänen luoksensa ja huusi ja pudisteli häntä. Mutta häntä
oli mahdoton saada hereille.

Silloin nosti Boleslav hänet pystyyn kantaakseen hänet
vuoteeseen.--Regina huokasi syvään, kietoi kätensä Boleslavin kaulaan
ja laski päänsä hänen olalleen.

Boleslavin sydän alkoi sykkiä kovemmin. Kukoistava naisruumis, joka
häneen nojasi, teki hänet levottomaksi.--Puoleksi kantaen, puoleksi
laahaten vei hän Reginan lattian poikki.--Tytön hengitys hiveli hänen
kasvojaan viehkeän lämpimänä ... hiussuortuvat hipoivat hänen
kaulaansa.

Kun Boleslav laski tytön vuoteeseen, hapuili tämä käsillään ilmaa
ikäänkuin ikävöiden jotakin ja veti siten joulukuusen mukanaan.

Boleslav veti sen hänen altansa pois ja asetti ikäänkuin varjostimeksi
itsensä ja tytön välille. »Huomenna täytyy tehdä laudoista
jonkinlainen väliseinä», ajatteli hän.

Sitten riisuutui hän ja meni vuoteeseensa.

Tuli sammui, mutta nukkumista ei ollut ajatteleminenkaan. Ulkona
riehui myrsky ja ryskytti voimattomalla raivolla lukkoja ja salpoja.

Boleslav ei tiennyt siitä mitään. Hän kuunteli nukkuvan naisen
hengitystä, ja hänen rintansa kohoili raskaasti ja tuskallisesti yön
pimeydessä.




XIII.


  Hänen vapaasukuisuudellensa, vapaaherra
        Boleslav von Schrandenille
           Schrandenin linnassa.

Teidän vapaasukuisuutenne.

Täten kutsutaan Teidät tammikuun 3 päivänä _anni futuri_ kello 2
aikaan jälkeen puolen päivän persoonallisesti saapumaan herra
Merckelin ravintolahuoneustoon Schrandenissa ja tuomaan mukananne
tarpeelliset paperit, jotka todistavat Teidän kuulumisenne tai
kuulumattomuutenne preussilaiseen nostoväkeen.

    Sotilasasiain piiritoimikunnan
            määräyksestä:

  Kuninkaallinen maaneuvos v. Krotkeim.

Tämän kirjelmän löysi Boleslav uudenvuodenpäivän aamuna
kirjelaatikosta nostosillan luota.

Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä
hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää
huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä
nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi
kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin
ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle
alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut
hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla
joutavilta kynäkiistoilta rauhassa.

Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät.
Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen
menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta.

Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä.

Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen,
että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan
tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä
olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi.

Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että
annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti
paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä
jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta
edes valittaa liikaa ankaruutta.

Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti
naurahtaen karkotti hän sen luotaan.

Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut
vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat
jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.--

Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun
hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä
uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin
välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja
käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja
hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden
aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin.

Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei
liikahtanut nurkassaan.--Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin
heittäytyi vuoteelleen.

Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen
hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus.

Valvoiko kenties hänkin? Kuunteliko hänkin----

Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava.
Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet
savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli
sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin
kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin
korjatuksi.

Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura,
ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus.

Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä
saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli
otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat
kädet pöyhimään näitä läjiä.

Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean
haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos
hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut
mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden
väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään
kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle.

Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella,
sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia
kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole
palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy
Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin
minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin.
Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää,
sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.»

Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi
ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle.
Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt
päähänsäkään sanoa jäähyväisiä.

Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili
tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen
kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut
hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven
töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen
lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan.

»Airueeni!» tuumi hän nauraen...

Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään
mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan
aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista
paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen
vapaaherran kukistumisen.

Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli
lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä
alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin
saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v.
Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja
anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa
läsnä.

Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään
eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen
sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen,
näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että
tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön.

Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista
pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat
valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut
istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti
oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja
omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan.

Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran
kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka
kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä
palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi
alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät
siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta.

Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla
hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta
vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut
poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien
takana aaltoilevaan leijonanharjaan.

Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan
asestamisessa.--Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan
aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli
kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia
ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän
rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja
oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko
maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden,
itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen
toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui
vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi,
joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.--Muuten oli hän, jo
kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt
maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis
ollut häneltä odotettavissa.

Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille
toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden
joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran
katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä
ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän
väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden.

Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui
vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla
ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä
tulla mitään.

Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja
tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha
Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua
ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli
nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes
vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin
hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla
sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut
kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään.

Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli
käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla.

Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä.

Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä
oltiin ja siinä pysyttäisiinkin.

Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen
jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat.

»Hän on tytön isä--onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen
maaneuvoksen korvaan.

»Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin
teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.»

Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi.

»Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua
leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa
ulos.»

Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen
takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti
terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi.

Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos
pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut--onko lupa
kysyä?»

Boleslav mainitsi paikat.

»Sanoillenne kaikki kunnia, herra parooni, mutta voitteko ne
todistaa?»

»En.»

»Mihin aikaan ulottuvat tiedonantonne?»

»Vuoden 1813 kevääseen.»

»Ja silloin?»

»Menin sotaväkeen.»

»Voitteko sen todistaa?»

»En».

»Valitan syvimmästi--mutta von Schrandenin nimeä ei ole luetteloissa.»

»Minulla oli toinen.».

»Baumgart?»

»Niin.»

»Miksi niin?»

Boleslav puri huulensa yhteen. Syntyi äänettömyys.

»Ahaa!» kajahti voitonriemuinen ääni ikkunan luota. Tämä huuto auttoi
Boleslavin vaikeasta asemastaan.

»Oikea nimeni olisi tuottanut minulle vaikeuksia.»

»Miksi niin?»

»Koska sen oli tahrannut huhu, jota vastaan en voinut taistella.»

»Mikä huhu?»

Oli selvää, että tämä mies tahtoi häntä ensin kaikin voimin nöyryyttää
ennenkuin hänet kokonaan musersi.

»Tiedätte kyllä mikä», mutisi Boleslav hampaidensa välitse.

Maaneuvos kumarsi syvään. »Pyydän siitä huolimatta vastaamaan
kysymykseeni.»

»Ja minä kieltäydyn.»

Joukosta kuului ivanaurua. »Lopettakaa leikki lyhyeen--pistäkää hänet
rautoihin», päästi kuuluviin sama lallattava ääni, joka äsken oli
huutanut haukkumasanan.

Maaneuvos huiskutti lepyttävästi pitkällä, valkean hohtavalla
kädellään.

»Onko hänen kieltäytymisensä merkitty pöytäkirjaan?» kysyi hän
kääntymättä.

Hänen takaansa vastasi ynisevä ääni: »On kyllä», mikä schrandenilaisia
suuresti huvitti.

Hämmentymättömällä kohteliaisuudella jatkoi maaneuvos: »Mutta saan kai
tietää joukon, johon teidän vapaasukuisuutenne kuului?»

Boleslav antoi tarpeelliset tiedot. Hän mainitsi myös toverinsa Heiden
kylästä.

Maaneuvos selaili ikävystyneenä salkkuaan. Joukkokunta, jolla oli
nimenään »vapaaehtoiset jääkärit», ei kiinnittänyt hänen mieltään.

»Siellä valittiin teidät ... upseeriksi?»

»Niin.»

»Sanoillenne kaikki kunnia, mutta voitteko _sen_ todistaa?»

»En.»

»Tämä pantakoon pöytäkirjaan. Ja sitten siirryitte nostoväkeen?»

»Niin.»

»Mistä syystä?»

Boleslav viittasi nuoruutensa leikkitoveriin. »Koska en tahtonut
kohdata tuota miestä.»

Felix purskahti rämäkkään nauruun. »Hänen vehkeensä olisivat
silloin»--sanoi hän, mutta maaneuvoksen viittaus sai hänet
vaikenemaan.

»Mihin rykmenttiin, jos saan kysyä?»

Boleslav mainitsi komentajan nimen.

Maaneuvos kumartui salkkunsa ylitse, niin että harmaa harja peitti
kuivat, kaidat kasvot miltei kokonaan.

»Tämä ainakin käy yhteen tietojeni kanssa», sanoi hän
lukiessaan.--»Siellä oli luutnantti Baumgart, joka aselevon aikaan
astui rykmenttiin. Sitäpaitsi oli armeijassa vielä neljä samannimistä
upseeria. Mutta kysymyksessä oleva, joksi väitätte itseänne, on
maaliskuun 1 ja 3 päivän välillä kuollut Marnen taistelussa.

»Mistä sen tiedätte, herra maaneuvos.»

»Se on merkitty luetteloon, herra parooni! Eräällä
lähettiläsratsastuksella ovat hänet ampuneet Marmontin osaston
krenatöörit.»

Boleslav tunsi, kuinka kuuma verivirta tulvahti hänen päähänsä. Hänen
elämänsä vaikeimmat ja uljaimmat hetket tulivat ilmielävänä hänen
sielunsa silmien eteen. »Se on erehdys», huudahti hän, »luutnantti
Baumgart joutui pahoin haavotettuna vihollisten käsiin, mutta pääsi
sieltä hengissä.»

»Ja toivotte siis, että teidät tunnustetaan tuoksi kuolleeksi
lähettilääksi?»

»Luulen sen toiveen kyllin selvästi ilmaisseeni.»

»No hyvä--sittenpä myöskin tiedätte, millä asialla mainittu lähettiläs
liikkui.»

»Tietysti.»

»Pyydän sen ilmottamaan.»

»Oli julistettu kehotus, että ne ilmottautuisivat, ketkä
vapaaehtoisesti tahtoivat viedä kenraali von Kleistille erään
määräyksen. Päivää ennen oli eräällä virralla, nimeltään Therouanne,
tapahtunut ottelu, jossa kenraali oli osastoineen eristetty
pääjoukosta. Marsalkkojen Marmontin ja Mortierin joukot olivat
tunkeutuneet väliin, niin että oli mahdotonta toistaiseksi jälleen
yhdistyä; sen lisäksi sanottiin itse Napoleonin olevan tulossa.--Nyt
päätti sotamarsalkka Blücher yhtäkkiä vetäytyä takaisin, luullakseni
siksi, että ehtisi saapua lisäväkeä. Tästä oli kenraalille vietävä
tieto tavalla millä tahansa, jottei hän jäisi enää erilleen. Sana oli
vietävä öiseen aikaan vihollisten etuvartioiden ohitse.
Vapaaehtoisesti tarjoutuneista annettiin minulle etusija.--Majuri von
Schack vei minut sotamarsalkan eteen.--Hän antoi minulle kirjeen.»

»Pyydän, odottakaa hetkinen», keskeytti hänet maaneuvos ja luki
innokkaasti papereitaan, sitten sanoi hän huolettomasti: »Ja tämä
kirje sisälsi luonnollisesti määräyksen, josta oli kysymys?»

»Ei.»

»Mitäs sitten?»

»Tämän kirjeen tarkotus oli eksyttää vihollisia siinä tapauksessa,
että minut ammuttaisiin. Määräyksen ilmotti sotamarsalkka minulle
suullisesti. Minun täytyi oppia se ulkoa.»

»Kuinka se kuului?»

»Palausmarssia salatakseni hyökkään huomenna vihollisen vasempaan
kylkeen. Kenraali von Kleist ei ota osaa taisteluun, vaan koettaa
sillaikaa saapua eteläänpäin Marnevirralle, päästäkseen minun kanssani
yhteyteen. Kaikki sillat on ylimentyä räjähytettävä.»

Maaneuvos nyökkäsi. »Ja sitten, herra--luutnantti?»

»Sitten vein käskyn perille.»

»Teidän siis onnistui päästä päämääräänne?»

»Toivon, herra maaneuvos, että sodan historia on siitä antanut teille
todistuksen.»

»Hm!... Missä tilaisuudessa teidät haavotettiin?»

»Palatessani.»

»Miksi ette jäänyt sinne, missä olitte?»

»Siksi, että olin sotamarsalkalta ottanut tuodakseni erään
vastailmotuksen.»

»Tämän toisen uhkayrityksen olisitte voinut säästää itseltänne.»

»Olisin voinut säästää ensimäisenkin.»

»Tahdoitte saavuttaa mainetta.»

»Tahtoisin muun ohella päästä tämän kuulustelun hauskuudesta.»

Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa
minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra
parooni von Schranden.»

»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.

»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti
maaneuvoksen silmiin.

Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon
viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne
perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette,
kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin
komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on
ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu
Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja
kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin
kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja
haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota
kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»--hänen rintansa
paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,--»kunniakas
nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa
ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja
kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti
Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin
sentähden hänen saaneen surmansa.»

Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli
ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja
kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan,
ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa.
Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden
kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina.
--Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä
molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.

»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään
henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi
saanut antaa levätä rauhassa.»

Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on
tehty ilmianto--»

»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa
suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa
esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän
nyökäytti hymyillen päätänsä.

»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen
valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»

Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti
paikalla.--Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä,
työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen
vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.

»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän
ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu
vangituksi.--Vielä kysymys, herra parooni.--Kun teidät oli otettu
vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja
vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin
palauteuksi?»

»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä
lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä.
Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään
pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut
läheisyydessä.»

»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän
millään todistaa?»

»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»

»Hm!--Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»--Hän kakisteli kurkkuaan ja
pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen
vauhtia pitkään juhlapuheeseen:

»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat!
Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka
tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla.
Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on
vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin
siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta.
Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin
Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät
kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta
kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.

Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi
Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin
ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys,
jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat
rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet
komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta.
Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo
johtaa!--Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki
kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen.
Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja
kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin
seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»--

Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman
tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä
oli.

»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän
syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra
pestävänä»,--muutamia kirouksia pääsi kuuluviin--»tahra, joka kaikista
mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne»,
kiroukset tulivat äänekkäämmiksi--»mutta jos kuninkaan armo kääntää
siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan
Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä
määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka
johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan
armo--»

»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi
asiasta pikaisen lopun!»


»Kuninkaan armo on runsaasti vuotanut ylitsemme, on meidät melkein
hukuttanut siunauksellaan. Ja ken kaikkein ensiksi hedelmiä korjaa,
hän muistakoon, että urhoolliset nostoväen miehet--eikä suinkaan
vähimmässä määrin heidän järjestäjänsä--ovat kylväneet sen kylvön,
jonka satoa hän nyt korjaa.» Hän selaili papereitaan ja jatkoi sitte:
»Lakit pois, urhoolliset schrandenilaiset,--hiljaa, nostoväen
miehet,--pyydän, olkaa hyvät ja nouskaa, herrat,--ken siellä takana ei
ota lakkia päästään, hänet heitetään pellolle--minulla on kaikkein
korkein, armollinen käskykirje teille luettavana. Se kuuluu:

'Mikäli näyttäytyy todeksi, että vapaaherra Boleslav von Schranden,
Schrandenin linnassa, on sama henkilö kuin luutnantti Baumgart 15.
schlesialaisessa nostoväkirykmentissä, ja mikäli varmistuu, kuten
niin urhoolliseen upseeriin nähden täytyy edellyttää, ettei ole
tapahtunut mitään kurjaa karkausta, niin nimitän hänet nostoväkeni
kapteeniksi, luovutan hänelle piiriinsä kuuluvan komppanian komennon
ja annan hänelle palkinnoksi erinomaisesta urhoollisuudestaan ensi
luokan teräsristin.--Nämä ylennykset ilmottakoon hänelle piirin
maaneuvos niiden läsnäollessa, jotka ilmiantokirjelmän ovat
allekirjottaneet.

  Friedrich Wilhelm, _Rex_.'»

Seurasi pitkä äänettömyys. Schrandenilaiset isänmaan ystävät seisoivat
töllistellen toisiaan. Luutnantti Merckel oli lyyhistynyt
ikkunalaudalle. Hänen sormensa tempoivat kiihkeästi ristiä, joka
välkkyi hänen takkinsa mustien kiinnikenauhojen välissä.

Boleslav tunsi kuinka hänen päässänsä humisi ja soi. Hänen täytyi
tarttua ovenpieleen, sillä hän pelkäsi pyörtyvänsä. Ilosta hän ei
tuntenut jälkeäkään, ainoastaan katkeruuden tunne, jota hän kauan oli
väkivoimin hillinnyt, kuohahti hänessä valloilleen. Hän puri hampaansa
yhteen. Hän pelkäsi puhkeavansa kyyneliin.

Maaneuvos veti levättinsä takataskusta esiin mustan rasian, jonka hän
ojensi Boleslaville ylen kohteliaasti kumartaen.

Kansi ponnahti auki, ja sinisestä samettipohjasta loisti Boleslavia
vastaan valkoinen hohde, joka sädekehän tavoin ympäröi yksinkertaisen,
mustan teräsesineen. Liikutuksensa puuskassa tarttui hän siihen ja
ojensi oikean kätensä maaneuvosta kohden.

Silloin astui tämä askelen takaperin, katseli pitkää, valkeaa
solmukättään tarkkaavaisesti kaikilta puolin, ikäänkuin peläten sen
vahingoittuneen kunniamerkkiä antaessa, ja kätki sen sitten selkänsä
taakse.

»Herra maaneuvos, tarjosin teille käteni», huusi uhkaavasti Boleslav,
jonka kasvoille uusi häväistys oli ajanut vihan punan.

»Hänen majesteettinsa antoi tehtäväkseni ilmottaa teille hänen
kaikkein korkeimman tahtonsa; kädenlyöntiin asti ei tehtäväni
ulottunut.»

Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se,
minkä hän oli saanut.--Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan.
Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta
hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi:
»Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy
hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin _tuo_ on sen saanut.»

Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa
häntä kohden.

Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.

Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe
huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi
katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.

Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.

»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun
keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo
olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin
vihattuun päähän.

Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän
seisoi.

Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain
painoa vastaan.

Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen
susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole
purkautuva häntä vastaan?

Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta,
jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella
ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli
ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei
kukaan enää välittänyt.--Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa,
ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.----

Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi
suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»

Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän
ratkaisevaksi hetkeksi--ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.

Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.

»Tämä on _minun_ paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen
paikalleen.

Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi
avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.

Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon.
Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä
lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.

»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte
huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan--kellä rohkeutta on!»

Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.

Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.

»Hyvä--ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä
katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten
villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa
takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»

Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.

»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»

Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului
ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.

»Vihaatte minua--tavottelette henkeäni--hyvä--sanokaa minulle--miksi?
Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme
ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan
edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain
tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»

Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta,
mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.--Oli ikäänkuin se olisi
väkivoimin tukahutettu.

»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan
toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein
kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on
tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen,
joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa
jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka
kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa
vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»

Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.

»Ja te, arvoisa kirkkoherra,--minun ei sovi vaatia nuoruuteni
kasvattajaa tilille--mutta te olette muutama kuukausi takaperin
osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne
puhemieheksi?»

Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta
äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen,
mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa
alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.

Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni»,
huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi
on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi
ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit
minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety
vainajaan. Hyvä--olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni
enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii.
Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä
vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi?
Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi
valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei
ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen,
niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat
sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta
joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se
tapahtui, jos se tapahtui--kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta
olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät
kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.--Niinpä vetäkää meidät oikeuteen,
minut ja vainaja ja------», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut
päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti
salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän:
»Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta
tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja
omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin
metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa----
Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja----väkeäni
uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte
estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,--sen annan teille
anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani.
Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta
sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä,
ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala
armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan
salanneet!»

Joukossa syntyi uudestaan levottomuutta. Etumaiset tunkeutuivat vielä
kauemmaksi takaperin ikäänkun varoen suuttuneen miehen kostoa. Ikkunan
tienoolta kuului pari kolme käheää naurunhykähdystä, jotka sentään
tukehtuivat alkuunsa.--

Herrashuoneessa koetti jokainen kaikin voimin näyttää siltä, kuin ei
olisi kuullut Boleslavin sanoja. Maaneuvos, joka erittäinkin näytti
kiusallisesti liikutetulta, selaili kiihkeästi asiakirjojaan. Vanha
Merckel tyrkytti tavattomalla innolla vastahakoiselle pojalleen
takaisin ristiä, jonka oli kaapannut lattialta. Harmaa miespahainen,
joka oli jälleen ryöminyt pöydän alta esiin, hankaili ahkerasti pölyä
polvistaan.

Ainoastaan vanha kirkkoherra seisoi varuillaan. Hän nojasi rystösensä
pöytään ja valkoinen, ohut tukka, joka ympäröi kaljua päälakea, vapisi
hiljaa. Kuten petolintu, joka on iskemäisillään saaliinsa kimppuun,
seisoi hän siinä korppikotkan kasvoineen ja hehkuvine silmineen,
joiden yllä törröttivät valkoiset kulmakarvat.--

Jos Boleslavin katse olisi tällä hetkellä kiintynyt häneen, olisi hän
jättänyt uudet kysymykset ja vaatimukset sikseen. Mutta hän tahtoi
juoda voitonmaljansa viimeiseen pisaraan. »Jotta pääsisimme täyteen
selvyyteen», huusi hän, »te ja minä,--jotta kaikki tietäisivät, kenen
puolella meistä on oikeus ja kenen vääryys, kysyn täten: kellä teistä
on minulta mitään vaadittavaa? Kenelle olen tehnyt jotakin pahaa?
Kellä on minua vastaan valittamista?»

Silloin kajahti hänen takanaan kirkkoherran ääni: »Onko puuseppä
Hackelberg saapuvilla?»

Boleslav hätkähti. Kuten tuomarin ääni oli tämä kumeankäheä jyrähdys
tunkeutunut hänen korvaansa. Hän ei tiennyt, mitä hänen ylitsensä oli
purkautumaisillaan, mutta hän tunsi, ettei se ollut hyvää.

Joukko liikehti toisiaan lykellen ja sysien. Puoleksi työnnettynä,
puoleksi vedettynä ilmaantui rappeutunut juopporenttu eturiviin. Hän
koetti puolustautua, hän mukiloi nyrkeillään ympärilleen, ja vielä
kynnyksellä seistessään koetti hän kyyristyä ja piilottua takanaan
seisojan käsivarren tai olkapään suojaan.

»Älä pelkää, Hackelberg», sanoi kirkkoherra. »Ei sinulle tehdä
mitään.»

Silloin uskalsi hän ojentautua ja lasimaisista silmistään suunnata
aran, kysyvän katseen korkeihin herroihin, joiden edessä hän seisoi.

»Mitä tämä on?» kysyi maaneuvos närkästyneenä. »Miksi tuollaisen
sallitaan juoksennella vapaana?»

»Koska ei uskalleta koskea hänen onnettomuuteensa», vastasi
kirkkoherra.

Herra Merckel vanhempi tunkeutui esimiehensä luo ja kuiskutti
surumielisesti hymyillen hänen korvaansa. »Surkuteltava isä raukka,
josta teidän ylhäisyydellenne kerroin.»--Mutta vakavasti huolissaan
silmäili hän etumaisia schrandenilaisia, joiden kourat olivat valmiina
tarpeen vaatiessa tarttumaan juopporenttuun ja toimittamaan hänet pois
näkyvistä.

»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?» kysyi kirkkoherra.

»Mitä minulla pitäisi olla sanottavaa, herra kirkkoherra?» lallatti
hän, uudelleen kyyristyen, ja veti takkinsa riekaleita peitoksi
paljaalle rinnalleen.

»Eikö sinulla ole mitään valittamista?»

»Antakaa minun mennä», marisi hän. »Ei minulla ole mitään
valittamista.»

»Eikö _häntäkään_ vastaan?» Hän viittasi Boleslaviin.

Sammuneissa silmissä leimahti synkkä liekki. Nyt hän käsitti. Vanha
Merckel nyökkäsi hänelle kehottavasti, ja käsittäen tehtävän, joka
hänellä täällä oli suoritettavanaan, alkoi hän, kyynelherkkänä kuten
juoppo ainakin, katkerasti itkeä. Mustilla käsillään tuhri hän
kasvojaan, niin että ne pian näyttivät pöyristyttävältä naamiolta.

»Isä parka, isä parka!» surkutteli herra Merckel vanhempi, samalla
pyyhkien silmiään.

»Miksi näytellään tätä ilveilyä?» kysyi Boleslav halveksivasti
nauraen. Mutta hän oli tullut sangen kalpeaksi.

»Täällä ei näytellä, vaan käydään oikeutta», vastasi hänelle vanha
pappi.

Boleslav kohautti olkapäitänsä. »Olen tyytyväinen», sanoi hän, ja
hänen äänensä vapisi. »Sitähän olen tahtonutkin.»

Schrandenilaiset kurkottelivat kaulojaan tulevaa näytelmää odottaen.
Hiljaisuudessa, joka hetkiseksi syntyi, kuultiin väkijoukon, joka ei
mahtunut ravintolaan, vaan täytti kirkkomäkeä, viettävän siellä
aikaansa porpattaen ja meluten. Hälinän keskeltä kuului naisäänen
hätäinen kirkaisu.

Olisikohan Regina------? Mutta kuinka se oli mahdollista?--Ja tämä
ajatus katosi salaman nopeudella, kuten oli tullutkin.--

»Lapseni, kurja lapsi raukkani!» ulvoi puuseppä, joka nyt oli päässyt
totutulle tolalleen.

»Mitä lapsellesi sitten on tehty, mies?» kysyi maaneuvos, joka ei
tahtonut kärsiä, että asiain johto luisui hänen käsistään.--

»Vietelty on tyttäreni,----portto hänestä on tehty----isänsydämeni
on----muserrettu----särkynyt----kurja olen----yksi kirstu vain
vielä--»

»Luulenpa, että olet minulle jo kerran lukenut tämän litanian»,
puuttui maaneuvos puheeseen. »Silloin nimittäin, kun tulin
kuulustelemaan tuota naista, tytärtäsi, Kissanportaan jutussa. Jollet
näinä viitenä vuonna ole oppinut mitään uutta, niin... Ja
kirkkoherraan kääntyen lisäsi hän hymyillen: »Minusta näyttää, kuin
tälle lurjukselle olisi annettu Virgiliuksen osa näyteltäväksi.»

Pieni harmaa miekkonen nurkassa päästi mäkättävän naurun, mutta
mykistyi heti jälleen ikäänkuin pelästyen omaa rohkeuttaan.

Vanha kirkkoherra ei ollut ensinkään taipuvainen siivosti kärsimään
maaneuvoksen armollisia sukkeluuksia. »Niinpä puhun puolestasi,
Hackelberg», sanoi hän. »Minun puheeni sentään otettanee vakavalta
kannalta--sinun, teidän kaikkien ja Herran Jumalamme edessä, Hänen,
jonka pyhät lait eivät saa olla korkeain herrojen pilkkana. Vapaaherra
von Schranden, olette minua kehottanut. Oletteko vielä halukas minulle
vastaamaan?»

»Olen», vastasi Boleslav levottoman kärsimättömästi. Hänestä tuntui,
kuin olisi hän toistamiseen kuullut ulkoa naisäänen kirkunan joukon
melun keskeltä.

»Olette ottanut vastaan isänne perinnön?»

»Epäilettekö sitä?»

»Herra paratkoon! En!»

»Mitä se merkitsee?»

»Te olette omistanut senkin, mikä vääryydellä oli hänen omansa.»

»Mutta kirkkoherra...» Boleslav tunsi ikäänkuin jähmettyvänsä. Hän
tahtoi puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuin kiinni kureutunut. »Mihin
uhmasi on joutunut?» huusi ääni hänen povessaan.

»Löysitte naisen, herra parooni, joka oli ollut isänne jalkavaimona.
Löysitte hänet alennettuna, tahrattuna, lian ja rikosten peittämänä.
Monivuotinen orjuus oli häneltä riistänyt kaiken ihmisarvon. Hän eli
siellä kuten eläin eläimen kerällä. Tämä kurja olento kuului tänne ja
kuului minulle. Minä olen hänet kasvattanut, minun käteni on valanut
kastevettä hänen otsalleen, minun käteni ojentanut hänelle pyhän
ehtoollisen kalkin. Olen seurakunnan edessä Jumalalle vannonut
valvovani tätä nuorta sielua, joka oli kaksin kerroin orpo sentähden,
ettei se, joka hänet oli siittänyt, voinut valvoa omankaan sielunsa
parasta.»

»Ah, orpo lapsi raukkani!» lallatteli puuseppä. »Vielä vain
kaksi--vielä vain yksi kirstu----»

»Olen vastuunalainen hänen puolestaan Jumalan ja seurakunnan edessä.
Isältäsi en voi häntä vaatia, sillä hän seisoo Jumalan istuimen
edessä; sentähden vaadin häntä sinulta ja kehotustasi noudattaen kysyn
sinulta: Mitä olet tehnyt tälle sielulle?»

Boleslavin silmien edessä leijaili punertava sumu. Ja tässä sumussa
kasvoi vanhan papin olento, niin että hän näytti miltei
yliluonnolliselta. Boleslav kykeni vain änkyttämään: »Mitä oli
minun--mitä voin minä...?»

Ja vanhus jatkoi: »Kuninkaamme on sinulle tänään kaikkien ihmisten
edessä suonut suuren kunnioituksen; katso nyt vain, Boleslav von
Schranden, voitko kunnialla kestää Jumalammekin edessä. Kysyt mitä
sinun oli tehtävä? Tämä olento, niin likaisena, niin hylkynä kuin se
edessäsi makasi, oli sinulle oleva korkeampi ja pyhempi kuin mikään
muu luotu olento. Mitä olet tehnyt sovittaaksesi sen syyllisyyden,
jonka isäsi on kasannut tämän naisen niskoille? Oletko vapauttanut
hänen henkensä siitä orjuudesta, johon hän oli vajonnut? Oletko
opastanut hänen sieluaan Jumalan, laupiaan, kaikkein armollisimman
luo? Oletko koettanut häntä jälleen kohottaa ihmisyyteen? Vai oletko
vetänyt häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle siihen synnin kiroukseen,
johon huoneesi ja veresi on hänet kietonut? Ja ennen kaikkea yksi
seikka: Kuinka olet asustanut hänen kanssansa? Kerrotaan, että
autiolla saarellanne on vain yksi ainoa huone, jossa saattaa
asua!--Oletko aina muistanut, että isäsi oma on jumalallisten ja
inhimillisten lakien mukaan oleva sinulle koskematon? Oletko opettanut
häntä rukoilemaan ja katumaan, vai oletko hänen eksytettyä mieltään
yhä edelleen myrkyttänyt?... Ja oman veresi, oletko sen pitänyt
puhtaana syntisistä himoista?--Vai ovatko ajatuksesi kuten villipedot
kierrelleet hänen ympärillään ja hiipineet hänen jäljessään ja
väijyneet häntä hänen heikkoudessaan ... kunnes uusi häpeäteko tuli--»

»Lakatkaa!» huusi Boleslav. Niin, tosiaan hyppi, skorpiooneja tämän
kristillisen rakkauden miehen suusta. Salaisimmat ajatussynnitkin
osasi hän rangaista, yksin sellaisetkin, jotka eivät vielä olleet
vilahtaneetkaan hänen ajatuksiinsa ja joihin hänen sentään tällä
hetkellä täytyi tunnustaa itsensä syylliseksi.

Nyt tuli kaikki, kaikki selväksi! Mikä hänen ei antanut nukkua
pitkinä, yksinäisinä öinä, mikä myrskynpuuskien tavoin ajeli verta
hänen suonissaan, mikä hänet pakotti henkeään pidättäen
kuulostelemaan, hengittikö toinen milloin nopeammin, milloin
verkkaisemmin, saadakseen hengityksen epätasaisuudesta selville, että
tyttö valvoi kuten hänkin, levottomasti kuulosteli kuten hänkin,--hän
himosi tämän naisen ruumista, häväistyä, pahoin pideltyä, uljasta,
ihanaa ruumista... Mutta rikos oli, Luojan kiitos, vasta hiiviskellyt
hänen omassa povessaan. Vielä ehti työntää salvan eteen, ennenkuin se
hiipi yli vaarallisten rajojen. Tähän asti oli hän tilivelvollinen
ainoastaan itselleen ja hänen oli oman tuomioistuimensa edessä tehtävä
selko siitä, mikä painoi hänen omaatuntoaan!----

Kalpeana ja hämmentyneenä katseli hän ympärilleen ja näki kaikkien
kasvojen jo loistavan voitonriemusta. Silloin palasi hän suunnilleen.

»Kuka antaa teille oikeuden syyttää minua sellaisesta ilkityöstä?»
huusi hän kirkkoherralle.

»En syytä teitä--kysyn vain», keskeytti hänet vanhus. »Olette tullut
aivan liian kalpeaksi, herra parooni, niin ettemme saata olla
epäilemättä suuttumustanne.»

»Hän on tuominnut itsensä, onneton», lisäsi herra Merckel vanhempi
surkutellen.

Schrandenilaiset, uudelleen toivoen saavansa tarttua hänen
kaulukseensa, nostivat aika melun, ja joukko tunkeili kynnystä kohden.

Silloin--kaiken ääntenkohinan ylitse--kuului pihalta Boleslavin
korviin sydäntä vihlaiseva hätähuuto. Nyt ei ollut enää
epäilemistäkään. Siellä oli Regina.

»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä
oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja
jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko
raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä
sinkoili kaikilta suunnilta.

»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei
kuitenkaan näkynyt.

Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään
käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!

Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki
kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.

Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen
takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi
pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt
kiinni--ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli
itseään lenteleviltä kiviltä.

Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis
turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen
vartaloaan pitkiin.----

»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen
käsiään.

Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä,
näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä
sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla
voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat
sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi
savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään
henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»

Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä
ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.

»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka
puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan
tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua
asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia
todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»

Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa
hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois
suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.

»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta,
jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa--väki--hiljaa! Tämä on
maanrauhan rikkomista.--Siitä tulee vankeutta----lähetän teidät
kaikki vankilaan.----Vieläpä ase kädessä----maksaa kolme vuotta,
kokonaista kolme, hyvät ihmiset.------Huomenna lähetän tänne
santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa--»

Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä,
sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut.
Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan
santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten
saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin
kuningasta.

Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa
rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä
ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi
häntä erinomaisesti.

Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi
katsoa heidän sydäntensä sisimpään.

»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle
ei tehdä mitään--minä olen luonasi.»

Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä
viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan
itseni kuoliaaksi--jos se on totta.»

»Ei viedä--mutta nouse nyt.»

»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea
vasten.

»Boleslav von Schranden--kiellätkö vielä?»

»Mitä minun pitäisi kieltää? Sekö, että tämä naisparka, jota te olette
vainonneet ja sysineet, näkee minussa ainoan turvansa ja pelastajansa,
koska olin pitkien vuosien jälkeen ensimäinen, joka hänelle sanoin
lempeän sanasen? Tai onko minun kiellettävä, että tämä sama turvaton
nainen, koko Luojan avarassa maailmassa ainoa olento, joka tahtoi
jäädä luokseni, kun kaikki muut minut hylkäsivät, on tullut minulle
rakkaaksi ja kalliiksi? Enkö olisi raaka, tunnoton pölkky, jos toisin
ajattelisin kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni? En ole
häntä pyytänyt jakamaan yksinäisyyttäni linnan raunioissa. Siellä ei
ole elämä niinkään hauskaa, ja kaikki hyvyyteni häntä kohtaan oli
siinä, että sallin hänen uhrautua hyväkseni.--Mitään iloa en ole
voinut hänelle valmistaa,--mitään luvatonta ei ole tapahtunut
välillämme. Jos hän mieluummin tahtoo olla maaorjana, ei se koske
hituistakaan maailmaa, kaikkein vähimmän teitä schrandenilaisia ja
itse tuota juopporenttuakin, joka kerran paritti oman lihansa ja
verensä.»

Puuseppä, jota vanha Merckel oli hiljaa rohkaissut, alkoi näytellä
hellän isän osaa.

»Voi, tyttäreni, onneton tytär raukkani!» porasi hän.

»Eteenpäin», sopotti isäntä, »vaadi hänet takaisin».

»Tule, lapseni, tule onnettoman, hyljätyn isäsi luo. Murheissaan on
hän langennut juoppouden syntiin. Vain kaksi kirstua tekee hän
vielä,--yhden itselleen ja yhden--»

Hän ojensi likaisen kätensä tytärtään tavottaen, mutta tämä
kauhuissaan sysäsi sen kiihkeästi takaisin.

»Älkää suotta vaivautuko», sanoi Boleslav. »Hän kuuluu minulle, kuten
minäkin kuulun hänelle.»

»Ja kuitenkin vaadin häntä tänään sinulta, Boleslav von Schranden»,
sanoi kirkkoherra, samalla laskien kätensä Reginan päälaelle.--Tyttö
kyyristyi arasti, mutta antoi sen tapahtua.

»Siksikö, että voisitte hänet mukavammin kivittää?»

»Lupaan sinulle, ettei hänelle tästedes tehdä mitään pahaa. Vien hänet
itse erään virkaveljeni luo, joka hänet on saattava uudelleen
ajalliseen ja iankaikkiseen elämään. Älä asetu hänen pelastuksensa
tielle kytkemällä hänet vielä lujemmin synnin kahleilla itseesi.»

Boleslav vaikeni. Tuhansia ajatuksia risteili hänen mielessään. Vanhus
ei ollut mikään petturi. Hänen sanansa oli luja kuin kallio. Mitä
oikeutta hänellä itsellään oli tähän naiseen, joka tahdottomana lepäsi
hänen jaloissaan? Mitä saattoikaan hän Reginalle tarjota, kun uskalsi
itselleen vaatia hänen elämäänsä?

Silloin puuttui puheeseen maaneuvos, joka jo oli osittain toipunut
pelästyksestään. »Onko tämä henkilö jo laillisessa iässä?» kysyi hän.

Kirkkoherra laski ja vastasi myöntäen.

»_Vis paterna_ ei siis ole enää voimassaan, eikä myöskään ole voitu
todistaa hänen haureellisesti eläneen--muuten voisi hänet lähettää
johonkin ojennuslait...»

Boleslavin ivanauru sai hänet vaikenemaan.

»No hyvä, niinpä ratkaiskoon hän itse. Oletteko siihen tyytyväinen,
herra parooni?»

»En minä häntä pidätä», murahti Boleslav ja tunsi samassa, kuinka
naisruumis vapisi hänen jaloissaan. Hän kumartui tytön puoleen.
»Regina--kuuletko, mitä kirkkoherra sinulle lupaa?... Tiedät, että
tulevaisuutesi on turvattu. Tahdotko seurata häntä?»

Silloin kohotti tyttö hehkuvat, kyynelten valelemat kasvonsa häntä
kohden ja nyyhkytti: »Pyydän, herra--älkää tehkö--minusta pilkkaa--»

»Tahdot siis jäädä luokseni?»

»Tiedättehän sen, herra!--Miksi kiusaatte minua?»--

»Nouse sitten, niin lähdemme».

Kirkkoherra asettui hänen tielleen. Hän oli tullut kalman kalpeaksi,
ja hänen kotkankatseensa kaivautui Boleslavin kasvoihin. Hän laski
juhlallisesti kätensä hänen olalleen kuten taanoin isän syyllisyyttä
hänelle selittäessään.

»Poikani», sanoi hän, »sinutkin olen ottanut pyhän kasteen liittoon.
Sinutkin olen opettanut sopertamaan Jumalan nimen ja osottanut sinulle
hänen luomakuntansa ihmeellisyyden. Olet minulle ollut aivan kuin oma
lapseni ja vielä enemmänkin, sillä olithan herrani poika. Sinunkin
puolestasi on minun vastattava Jumalan istuimen edessä. Et ole voinut
puhdistautua siitä epäluulosta, joka sinuun on liittynyt. Ja kun luen
sielustasi,--älä luo silmiäsi maahan, minä tiedän kyllä. Ja siksi
vaadin vielä kerran sinulta tätä naista. Vaadin häntä hänen isänsä
nimessä, seurakunan nimessä, taivaallisen Jumalamme nimessä, hänen,
joka on kaikkien orpojen ja turvattomain isä, sillä he eivät tiedä,
mitä he tekevät. Päästä hänet vapaaksi--niin olet syytön ja saat mennä
rauhassa tietäsi.»

Regina oli noussut pystyyn ja tarrautui väristen Boleslavin
käsivarteen.

»Tule!» sanoi hän. »Toivottavasti pääsemme joukon lävitse.» Ja hän oli
menemäisillään vanhuksen ohitse.

Mutta tämä astui uudestaan hänen tielleen ja levitti käsivartensa
hänen eteensä.

»Olet siis isäsi arvoinen! Ja niinkuin isäsi olen kerran kironnut,
niin kiroon nyt sinut tällä hetkellä ja tämän naisen sinun kanssasi.
Sinä olet oleva niinkuin Kain, jonka Herra vihassaan karkotti
kasvojensa, edestä... Missään ei ole sinulle oleva sijaa
valmistettuna. Raunioissa olet sinä asustava koko pitkän ikäsi! Ja
tämä nainen sinun kanssasi! Menkää nyt... Tehkää tietä, te siellä--ja
ken kätensä häneen satuttaa hyvässä taikka pahassa tarkotuksessa, se
on oleva kirottu hänen kanssansa.»

Boleslav purskahti nauruun, joka epäsointuisena kajahti
hiljaisuudessa.

»Tule», sanoi hän tarttuen Reginan käteen. »Tule, anna vanhan miehen
sadatella, sehän hänen on ammattinsakin.»--Ja kuitenkin valahti
väristys hänen ruumistaan pitkin.

Edessään näki hän joukon tungokseen aukenevan kujan, joka kaartui
tarjoiluhuoneen lävitse ulommaiselle ovelle.

Hän astui Reginan kera kujaan.

Kukaan ei naurannut, ei herjannut eikä koskenut heihin.

Taikauskoinen pelko jähmetytti kaikki nämä raa'at kasvot.----

Talvisen illan viima hengähteli jäisenä hänen kasvoilleen.

Ja kas! Lieneekö joku rientänyt ulkona odottavillekin viemään
viestiä--lieneekö heidän keskuuteensa levinnyt aavistus
tapahtumasta--täälläkin kohtasi heitä syvä äänettömyys, täälläkin
aukeni kuja, jota myöten molemmat vitkalleen, allapäin astelivat alas
virralle.




XIV.


Iltarusko sammui. Siintävän heleä utu leijaili alastomain pensaiden
ympärillä, kiviltä tihkui maahan säkenöiväin kristallien vihmasade.

Lumi narskui Boleslavin jalkojen alla. Hänen hengityksensä kiemurteli
vaaleina pilvinä hänen edellään. Pakkanen viillytti miellyttävästi
hänen hehkuvia kasvojaan. Hän oli lähettänyt Reginan edeltäpäin ja
koetti yksin kävellessään tyyntyä ja selvitä, sillä hänen aivoissaan
kiehui kuin mikäkin noitakattila.

Kirous oli luonnollisesti pelkkää ilveilyä, vain peikko pimeässä,
jolla lapsia pelotellaan. Hänen isänsä viholliset olivat vain
vaanineet tilaisuutta tehdäkseen pojalle noitatemppujaan, jotka olivat
varatut isää varten; ja sentään--miten hirvittävää olikaan ajatella
moisen kirouksen ansaitsevansa!--No, siitähän ei voinut olla
puhettakaan. Mitä tuo vanha jyrisijä oli edellyttänyt tapahtuneeksi
kaikessa törkeydessään, se oli tuskin höyhenen keveydelläkään
hipaissut hänen sieluaan. Kun hän nyt tiesi, mistä oli kysymys, oli
vaarakin ohitse. Itse asiassa täytyi hänen olla vanhukselle
kiitollinen siitä, että tämä oli hänelle kaukaa osottanut kuilun, jota
kohden hän oli huoletonna kulkenut.

»Mutta kylliksi tästä asiasta», tuumi hän itsekseen. »Minä olen herra,
hän on palvelustyttö--ja tahdon olla kirottu, jos--»

Säikähtyneenä pysähtyi hän mietteissään. Hänhän jo oli kirottu. Sitten
hymyili hän säikähdykselleen Sellainen lasten pöpö!--Hyi sentään!--

Joka tapauksessa oli hänen suhteessaan ulkomaailmaan tästä päivästä
alkava uusi ajanjakso. Tämä risti hänen kädessään oli takeena siitä,
ettei hän seissyt oikeudetonna ja kunniatonna maailman vastassa, vaan
että niin oikeus kuin kunniakin olivat saavutettavissa, jos hänellä
vain oli rohkeutta kääntyä persoonallisten vihamiestensä päiden ylitse
korkeimpain viranomaisten puoleen.--Piirin tuomarit olivat katsoneet
hyväksi jättää murhapolton rankaisematta. No hyvä, siispä hänen oli
sytytettävä palo, jonka hehku pelottaisi pahantekijän piilopaikastaan
esiin. Mutta silloinhan hänen täytyi vetää myös isän tekonen
pimeydestään, täytyi haudanhäväisijän käsin rikkoa vainajan rauha ja
toitottaa oman sukunsa häpeä maailmalle.--Hän murti suutansa. Hän
tunsi mielessään kuohuvan uhman, niin valtavan, että itsensä
tuhoamisen vaarakin näytti hänestä pelkältä pilkalta. Mitä hänen
tarvitsi säikähtää?

»Olenhan kuitenkin kirottu!» jupisi hän ja nauru purskahti hänen
kurkustaan.

Sitten meni hän kotiin. Regina laittoi pöytään illallisen. Hän oli
korjannut nuttunsa ja kammannut tukkansa veden avulla sileäksi. Hänen
kasvonsa olivat tyynet, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut,
ainoastaan kynsien naarmut hänen kaulassaan osottivat, mitkä hetket
hänellä oli takanaan.

Boleslav kysyi teennäisellä ankaruudella: »Kuinka pälkähtikään
päähäsi, Regina, lähteä ravintolaan?»

Regina vilkaisi arasti ylöspäin herraansa.--»Antakaa anteeksi, herra»,
sanoi hän allapäin. »Löysin kirjeenne, ja silloin muuttui maailma
silmissäni vihreäksi ja keltaiseksi ja minä en enää tiennyt mitä
tein--ajattelin vain, että voisin teidät lopultakin pelastaa----»

»Tuhmuuksia», sanoi Boleslav nauraen--mutta hänen rinnassaan kumpusi
jotakin, jota hänen väkivoimin täytyi tukahuttaa.

»Nouda minulle viiniä», käski Boleslav istuutuen pöytään,

»Mitä viiniä, herra?»

»Parasta. Tänään on suuri juhlapäivä.»

Regina katsoi häneen kummissaan ja meni.

»Nouda lasi itsellesikin», sanoi Boleslav tytön avattua harmaan,
hämähäkin verkkojen kietoman pullon.

»Herra hyvä, minä en kestä sitä.»

»No, pian nyt.»

»Heti, herra.»

Boleslav kaasi lasiin. Tummahkon kullankarvainen neste valui
kimmeltäen smaragdinvihreään lasiin. Nämä roomalaiskuosiset viinilasit
ainakin olivat häviöstä pelastuneet.

»Maljasi!»

Lasit kalahtivat kuin kumeasointuinen kello.

»Tähän naiseen on siis pappi minut tänään parittanut kirouksellaan»,
ajatteli Boleslav ja antoi katseensa vaipua hänen silmiinsä. Kuinka
omituista, kuinka kummallista! Tämä nainen oli tuleva osaksi hänen
elämästään, oli vanhus sanonut. Tämä nainen,--miksi juuri tämä? »Onhan
kirouskin jonkinlainen vahvistus», ajatteli hän edelleen. »Jokin jota
ei ole olemassa eikä milloinkaan tule olemaan, on ja pysyy sen
varmistamana ja vahvistamana, kuin mikäkin pyhä oikeus taivaan ja
maailman edessä.»

Ja niin risteilivät hänen ajatuksensa ahneesti sen kielletyn alueen
ympärillä, jonka ylipääsemättömiin aitoihin itse papin sanat olivat
lyöneet aukkoja. Sitten hävettivät häntä omat ajatuksensa. »Sinä olet
herra», toisti hän yksikseen, »hän on palvelustyttö, vieläpä vain
orjatar, ja silleen täytyy sen jäädä.»

Muuten oli selvää, että koston työhön oli vielä tänään ryhdyttävä.--

Hän käski Reginan korjata ruuat pois ja tuoda toisen pullon pöytään.
Sitten nouti hän pulpetiltaan kynän ja paperia ja osotti tytölle
paikan, jossa tämä oli istunut jouluaattoon saakka.

Aran iloissaan painautui Regina istumaan, sillä hän oli siitä pitäen
saanut aina maatapanoonsa asti istua eteisessä tulisijan ääressä.

»Sinun on tehtävä minulle hieman selkoa, Regina», alotti Boleslav.
»Vastaa lyhyeen ja tarkasti jokaiseen kysymykseeni.»

Regina hätkähti silminnähtävästi. »Kyllä, herra», kuiskasi hän.

»Juo, se päästää kielesi siteistään.» Regina totteli, mutta viini
näytti tällä kertaa vaikuttavan hänessä pelkoa ja vastenmielisyyttä.

»On kysymys sen yön seurauksista, jolloin veit ranskalaiset
Kissanportaan yli.--Oliko linnassa ketään, joka tiesi tästä retkestä?»

»Ei, herra.»

»Kenen kautta se sitten on tullut tunnetuksi?»

»Minun kauttani luulen, herra», sammalsi Regina.

»Kenelle olet sen ilmaissut?»

»Isälleni.»

»Kuinka sen teit?»

»Hän tuli tuontuostakin linnaan saadakseen minulta rahaa; ja jollei
minulla ollut mitään, nipisteli ja löi hän minua.»

»Miksi et huutanut apua?»

»Olihan öinen aika, herra, ja armollinen herra olisi häntä
pieksättänyt, jos hänet olisi tavattu.»

»Hyvä, jatka.»

»Ja niin tuli hän myös vähän jälkeenpäin--retken jälkeen, tarkotan--ja
vaati kaikenlaista--minun piti häneltä--armolliselta herralta--kiristää
rahaa tai salaa kopeloida hänen taskujaan ja muuta sellaista.--Ja
päästäkseni kerta kaikkiaan hänestä rauhaan, kävin hänelle hakemassa
kukkaron, jonka ranskalainen eversti oli minulle antanut. Kun hän näki
punertavan kullan välkkyvän kuutamossa, tuli hän aivan kuin
hulluksi--»

Hän vaikeni.

»No, eteenpäin!»

»Täytyykö minun se sanoa, herra?»

»Tietysti!»

»Mutta onhan hän sentään isäni, herra.»

»Sinun on tehtävä, mitä käsken.»

Regina huokasi syvään ja jatkoi: »Ja silloin kävi hän kurkkuuni kiinni
ja huusi korvaani: Olet surman oma, jollet heti paikalla tunnusta,
mistä olet saanut näin paljo kultaa... Ja kun olin jo aivan
tukehtumaisillani----»

Boleslav naurahti katkerasti itsekseen. Hänen oma isänsä ja tytön
isä--he käyttivät molemmat samoja kunnioitettavia keinoja.

Regina luuli herransa nauravan hänelle. »Hyvä herra», jatkoi hän
rukoilevasti herraansa katsahtaen, »minähän olin silloin vielä niin
hirveän tuhma. Paria viikkoa myöhemmin, kun he minua kuulustelivat,
olisivat he saaneet minut huoletta kuristaa eivätkä sittenkään olisi
saaneet mitään tietoonsa... Mutta, silloin, ja olihan hän sentään
isäni...»

»Hyvä, silloin siis kannoit kieliä koulusta. Ja entäs sitten?»

»Vielä samana yönä alkoi omaatuntoani painaa, ja aamulla viedessäni
armolliselle herralle kahvia--sillä minun oli aina oltava hänen
lähettyvillään--tunnustin hänelle kaiken.

»Ja hän?»

»Hän tuli liidunvalkoiseksi eikä sanonut sanaakaan--mutta hän sieppasi
pyssyn seinältä ja tähtäsi sillä minua. Minä panin käteni ristiin ja
suljin silmäni; silloin kuulin kuinka hän päästi kirouksen--ja sitten
heitti pyssyn olalleen ja syöksyi ulos. Ajattelin heti: nyt hän tahtoo
raivata isän pois tieltä!--Ja kun näin hänen rientävän nostosillalle
kaksi verikoiraansa mukanaan, juoksin sukkelaan puiston läpi ja
Kissanportaan yli kylään, viedäkseni isälle sanan, että hänen henkensä
oli vaarassa. Jos hän olisi ollut kotonaan, en häntä olisi voinut enää
pelastaa, mutta hän istuikin Merckelin luona Mustassa Kotkassa. Siellä
oli hän kaikki hälyyttänyt jalkeille keskellä yötä ja makasi sitten
päissään kuin mikäkin elukka. Mustasta Kotkasta ei hän mene häntä
hakemaan, aattelin itsekseni,--ja se olisi ollut liian myöhäistäkin,
sillä herra Merckel ja kaikki tiesivät jo koko asian ja nostivat aika
häläkän minut nähtyään ja kävivät minua ahdistelemaan ja aikoivat
väkisin panna minut puhumaan, mutta minä puraisin kieleeni, jotta veri
tuli, ja olin vaiti. Sitten päästivät he minut valloilleni, mutta minä
juoksin armollista herraa vastaan ja heittäysin hänen jalkoihinsa ja
sanoin: Säästäkää hänet, se ei hyödytä mitään, sillä maailma tietää
sen jo kuitenkin.--Silloin potkaisi hän minua, niin että pyörtyneenä
lysähdin maahan, mutta isälle ei hän tehnyt mitään... Ja sitten
kahden viikon perästä tuli santarmi minua noutamaan ja vei minut
Mustaan Kotkaan. Siellä istui viinihuoneessa viisi tai kuusi ylhäistä
vierasta herraa, tämä herra maaneuvos heidän mukanaan, ja ovi
sulettiin jälestäni ja minua alettiin kuulustella... Mieluimmin
olisin ainoastaan itkenyt enkä tehnyt muuta mitään, mutta sitten
rohkaisin mieleni ja arvelin, että isälläni oli tapana juoda enemmän
kuin janottikaan, ja hän kai oli nähnyt pahaa unta... Mutta silloin
näyttivät he minulle kukkaroa, jonka he olivat ottaneet häneltä
pois.--Ja silloin, herra, ... silloin sanoin, että rahat olivat ...
palkka, jonka sain, kun annoin--» Hän vaikeni ja painoi kätensä
kasvoilleen, joille häpeä levitti tumman punan...

»Jatka», käski Boleslav, purren hampaansa yhteen.

»Eiväthän he minua uskoneet, herra, mutta he kai huomasivat, etteivät
saisi minulta totuutta selville, sillä he eivät kyselleet enempää. Ja
sitten alkoivat he hiljaa neuvotella keskenään, mutta minulla on hyvät
korvat, minä kuulin kaiken... Oliko minut pistettävä vankeuteen,
jotta oppisin puhumaan, oliko armollinen herrakin vangittava?
Sellaisia he juttelivat. Ja sitte tulivat toiset ja arvelivat, että
piirille olisi häpeäksi, jos kielikellot pääsisivät sellaista
soittamaan, ja koko Itä-Preussinkin kunnia siitä kärsisi, ja kun sitä
paitsi ei ollut sitovia todistuksiakaan, oli täysi syy painaa asia
hiljaisuudessa unohtumaan--he mainitsivat sen jotenkin toisin, mutta
sanat olen unhottanut.»

»Ja sitten päästivät he sinut menemään?»

»Niin. Herra Merckel sanoi, että minun oli korjattava luuni, sillä
minä saastutin talon.»

Syntyi äänettömyys. Sitten kulautti Boleslav yhdellä siemauksella
pari kolme lasia väkevää viiniä ja sanoi: »Nyt paloyö!»

Regina hypähti silloin tuoliltaan pystyyn ja tuijotti häneen
kauhistunein katsein.

»Minun pitäisi ... tulipalosta?»

»Niin paljo kuin siitä muistat.»

»Ja minun pitäisi ... kaikki ... herra?»

»Kaikki.»

»Herra ... sitä en voi!» Kuten hengenhädissään päästi hän tämän
huudahduksen suustaan.

»Mitä se merkitsee?» Boleslav oli hänkin ponnahtanut pystyyn ja
mittaili häntä silmät selällään.

Regina pani kätensä ristiin rinnalleen: »Olen teille aina--ollut
kuuliainen, herra... En ole koskaan mukissut eikä mikään ole ollut
minusta liian vaikeaa... Tahdon tehdä kaiken, mitä käskette, ja jos
sanotte: mene, anna itsesi kivittää, teen sen heti paikalla... Mutta
tätä yhtä älkää vaatiko minulta, pyydän sitä sydämeni pohjasta.»

Vihastuneena ja kummissaan katsoi Boleslav tyttöön. Hän oli niin
tottunut tämän ehdottomaan kuuliaisuuteen, ettei voinut käsittää tätä
yhtäkkiä leimahtanutta vastustuskykyä... Hänen valtansa oli siis
lopussa ... se ei ollut rajaton, kuten hän oli luullut!--Eikö tämä
nainen ollut itse ruvennut hänen orjakseen? Eikö hän ollut myynyt
itseänsä ruumiineen ja sieluineen hänelle ja hänen suvulleen, ja nyt
hän yhtäkkiä tahtoi pitää oman päänsä?

Veri syöksähti hänen päähänsä. Hänen silmänsä pullistuivat.

»Sinun täytyy------sinun täytyy heti paikalla!»

Regina painautui seinää vasten. Hänen silmänsä kiiluivat pimeästä
Boleslavia kohden kuin ahdistetun villikissan silmät.--»En tee sitä»,
tenäsi hän.

Boleslavissa heräsi perinnöllinen, raaka herruutensa tunto. Viinikin
vaikutti osaltaan. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui hänen
rintaansa.--

Tytön nutun napit eivät kestäneet kovaa tempausta, vaan lensivät irti.
Hänen valkea povensa aaltoili, ja Boleslavin katse ikäänkuin kietoutui
huntuun...

»Onko minun hänet kuristettava vai häntä suudeltava?» ajatteli
Boleslav ja tavotti hänen kaulaansa.

Hengenhädissään tarrasi Regina vastaan. Kuten rautapihdit puristuivat
hänen kätensä Boleslavin hartioihin... Täytyi koota kaikki voimansa
pitääkseen puoliaan näitä jäntereitä vastaan.

Ja nyt alkoi äänetön painiskelu. Se kesti monia minuutteja eikä
ottanut lainkaan loppuakseen... Se näytti katkeralta, suorastaan
epätoivoiselta, se näytti ottelulta elämästä ja kuolemasta ja muuttui
sentään jälleen leikkisodaksi... Kumpikaan taistelijoista ei enää
tiennyt, mistä taisteltiin. Boleslavin veristyneet silmät etsivät
Reginan silmiä. Reginan hiestynyt rinta puristui hänen rintaansa
vasten. Molempain hengitys suli yhteen. Lujasti sylikkäin
kietoutuneina hoippuivat he sinne tänne, kunnes Boleslav vihdoin
painoi tytön polvilleen... Mutta tämä ei väsynyt, vaan koetti vetää
hänet luokseen maahan.

Paikoillaan painiskellen katsoivat he ikäänkuin unelmissaan tuokion
toisiaan silmiin. Silloin kulki väristys Reginan ruumiin lävitse, ja
keskellä taistelua painoi hän antautuvasti poskensa samaan
käsivarteen, jota vastaan hän taisteli.

Boleslav näki sen--hän näki, kuinka toisen silmät tuskaisesti hehkuen
riippuivat hänen silmissään, hän näki tytön kauniit, villit kasvot
kukoistavina edessään.

»Olemmehan kirotut kuitenkin», välähti hänen mielessään.

Silloin kumartui hän huoahtaen alas tytön puoleen ja--suuteli häntä
suulle.

Regina voihkasi ääneen, puristui Boleslaviin kiinni ja puri hampaansa
hänen huuliinsa. Sitten retkahti hän hervotonna takaperin ja kaatui
selälleen, niin että takaraivo kolahti kovasti lattiaan.

Aivan huumautuneena tuijotti Boleslav häneen maahan. Tyttö makasi kuin
kuollut. Ainoastaan kohoileva rinta ahmi ilmaa. Boleslavin omista
huulista kihosivat veripisarat. Ajattelematta pyyhki hän niitä pois
kielellään,

»Mitä nyt?»

Ja mitä kauemmin hän tuijotti maassa makaavaan naiseen, sitä
korkeammalle kuohui tuskaisa pelko hänen mielessään, nousten aivan
mielettömyyden rajoille. Hän pelkäsi, mitä oli tuleva.

»Pois tästä talosta--pois, pois, ennenkuin hän nousee», huusi ääni
hänen povessaan. Hän tempasi vaippansa seinältä, käänsi karvalakkinsa
reunukset alas ja syöksähti talviyöhön, ikäänkuin hurja ajo olisi
hänen kintereillään.

Hän ei voinut sitä paeta, hän laahasi sitä mukanaan mihin menikin. Se
riehui hänen rinnassaan, se kuohui hänen veressään ja kohisi hänen
hermoissaan--tämä nuorten aistien hurja ajo.

Hän kirmasi ympäri metsää. Pakkanen ei häntä jäähdyttänyt, pimeys ei
häntä tyynnyttänyt.

Oliko mitään pelastusta--mitään?

Pappila johtui hänen mieleensä. Ivanauru purskahti hänen
huuliltaan.--Olihan Helena kauhusta väristen väistynyt hänen tieltään,
kun hän vielä puhtain sydämin, puhtain mielin ja aistein oli sinne
astunut. Mitä Helena tekisikään tänään, jos hän kirottuna ja
syyllisyyden painamana rohkenisi mennä hänen läheisyyteensä?

Ja kuitenkin--eikö pappilan tanhuvilla ollut lähes vuosikymmenen ajan
ollut kotipaikkansa kaikella, mitä hänessä vielä oli hyvää, valoisaa
ja rauhallista? Oliko hänen luvatonta etsiä näiltä valon tyyssijoilta
pelastustaan, vaikkapa sieltä olisi tuhat kertaa lähtöisin se kirous,
joka hänet oli peittänyt pimeyteen?

Melkein vasten tahtoaan poikkesi hän kylään vievälle tielle.

Torninkello löi yksi. Viisi tuntia oli hän harhaillut ympärinsä, ja
aika oli tuntunut hänestä yhtä monelta minuutilta.

Kylä oli uupunut uneen, vain »Mustasta Kotkasta» lankesi
tummanpunertava kajastus valkealle lumelle, jota himmeä kuu valaisi
raukealla valollaan. Reenraiteet välkkyivät kuin valkoiset nauhat,
jotka maata myöten venyivät etäisyyteen, ja jääpuikot kirkonräystäästä
kuvastuivat hopeisena varjopiirustuksena tummalle seinälle.

Hän kulki kirkon ohitse pappilan puutarhaa kohden. Hänen sydämensä
hyppi niin, että se tuntui aivan nousevan kurkkuun... Helenan
päätyikkunasta häämötti vielä valkea. Hän kapusi aidan ylitse ja
tarpoi syvässä lumessa puutarhamajan luo, joka oli parinkymmenen
askelen päässä talon päätyseinästä. Hän asettui sen varjoon...

Valkoinen uudin verhosi kokonaan valaistun neliön. Palttinapintaan
kuvastuivat luonnottomiksi vääristyneet kukanlehtien ja varsien ja
paperiviuhkioilla koristeltujen kukkaruukkujen varjot.--Niiden
valtakunnassa hallitsi hän nyt siveänä ja hiljaisena kuin pyhä neitsyt
ruusutarhassaan.

Ja jälleen ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen tuomiokirkon
pyhimyskuva, jonka hän näki aina, milloin kuvitteli mielessään
lemmittyään. Saadapa vain ainoaksikaan sekunniksi vajottaa katseensa
hänen katseeseensa, siten herättääkseen uuteen eloon sen, minkä aika
ja syyllisyys oli kuolettanut!

Tytönvartalon kuvajainen pimitti tuokioksi valaistun pinnan...
Uutimen lievettä kohotettiin.

Puoleksi poissa tajultaan ojensi Boleslav käsivartensa häntä kohden.

Nopeasti putosi uudin jälleen alas, ja kohta sammui valo...

Hengittämättä odotti Boleslav, eikö Helena nyt vaarattomasta
pimeydestä antaisi hänelle mitään merkkiä. Mutta ei näkynyt enää
liikahdustakaan.

»Mutta toivonhan aivan mielettömiä», puhui hän itsekseen. »Nähtävästi
ei hän tuntenut minua lainkaan, huomasi vain miesolennon ja ponnahti
pelästyneenä takaisin. Parasta on laittautua heti tieheni, muuten
lähettää hän pian koko talon luullun varkaan kintereille.»

Ja niin läksi hän palausmatkalle. Päästyään tielle ja taivaltaessaan
eteenpäin tunsi hän verensä melkoisesti tyyntyneen. Jo pelkkä
tietoisuus Helenan läheisyydestä oli siis vaikuttanut rauhottavasti.

»Mihin nyt?» Ulos maailmaan, mutta kotiin ei. Kun hän vain ajattelikin
maassa makaavaa naisolentoa, alkoi veri uudelleen kiehua hänen
suonissaan.

Hän oli hurmahenki, ja Boleslav vihasi häntä.

Tietämättä mihin aikoi poikkesi hän sivupolulle, joka vei vajojen ja
mökkien välitse linnasaarelta poispäin ja päättyi aukeihin
peltoihin.--Niiden takareunalta häämöttivät metsät, siintävänä
juovana reunustaen valkeaa tasankoa. Sinne veti jälleen hänen
mielensä. Sinne missä unelmattoman unen rauha vallitsi talvisessa
hiljaisuudessa.

Hän alkoi taivaltaa polutonta peltoa, jolla levisi lumi säännöllisinä
harjoina ja loivanteina rannattomiin, niin että näytti kuin
virtailevan valon meri aaltoilisi häntä vastaan. Kiristen murtui
jäätynyt kohva hänen jalkojensa alla, hän upposi lumeen polviaan
myöten, mutta hän ponnisteli eteenpäin ikäänkuin uudelleen omia
ajatuksiaan paeten. Häntä tavallaan lohdutti tämä ponnistus, joka oli
niin tarkotukseton ja kiihdytti hänen hengitystään.

Hänen rintansa läähätti, hiki valui pitkin hänen ruumistaan,
kompastellen ja horjahdellen pyrki hän eteenpäin. Siellä täällä oli
kohva kyllin vahva hänet kannattaakseen. Silloin tuntui kuin hän olisi
saanut siivet ja liitelisi yli maan, kunnes uusi putous hänelle
muistutti, kuinka raskaana ja matalana hän taakkoineen ryömi maan
pinnalla.

Metsänreuna kohosi korkeampana ja tummempana hänen edessään,--vielä
satasen askelta ja hän saavuttaisi määränsä. Silloin tukki hänen
tiensä jokin, joka nousi kuin pieni töyräs hänen edessään ja
ojentautui viiden-, kuudenkymmenen askelen pituisena metsää kohden.
Mutta luontaiseksi töyrääksi oli se liian säännöllinen ja
jyrkkäreunainen. Sen rinnalla, muutamain askelten päässä, oli toinen
samanlainen ja edelleen vasemmalla vielä kolmaskin. Ne ovat varmaankin
soraläjiä, ajatteli hän, joita syksyllä on luotu vietäväksi pois lumen
sulettua.--Miksi kyläläiset eivät ottaisi soraa hänen maaltaan? Eihän
täällä ollut ketään, joka heiltä olisi sen kieltänyt!

Mutta mitä merkitsivät ristit tuolla--vasta nyt huomasi hän ne, sillä
ne oli peittänyt tumma metsänreuna--ristit, jotka töyrästen päissä
kohosivat kammottavina ja uhkaavina yön pimeyteen?

Kolme luvultaan, jokaisella kummulla yksi----

Ne olivat karkeatekoisia, honkahirsistä kirveellä veistettyjä ja
näyttivät syvälle maahan upotetuilta, sillä ne eivät liikahtaneetkaan
hänen niitä puistellessaan. Mitään kirjotusta ei niissä näkynyt, ja
jos olisi ollutkin, ei hän olisi voinut sitä lukea.

Arvotuksentapaisina, kuten unhotetun rikoksen muistomerkit, seisoivat
nämä karkeatekoiset kummitukset tässä, ja kuunhohde hopeoi niiden
harmaita sälöpintoja.

Silloin äkkiä putosivat suomukset hänen silmistään. Ääneensä
huudahtaen löi hän kätensä kasvoilleen.--

Nämä olivat heidän hautansa, heidän, jotka kaatuivat vuonna seitsemän,
tuona onnetonna yönä.

Täällä makasivat hänen isänsä uhrit!

Mikä onneton sattuma oli tuonut hänet tänne? Ja eikö se näyttänyt
enemmältä kuin sattumalta? Olivathan häntä houkutelleet ja vetäneet
ikäänkuin tuhannet näkymättömät käsivarret, niin että hänen oli
täytynyt, tietämättä miksi, lähteä tälle mielettömälle taipaleelle,
niin että hän oli ponnistanut perille, väsymyksestä vaipumaisillaan,
lumen ja jään halki.

Oliko kohtalo tämän kaikista ruoskaniskuista tuskallisimman säästänyt
tähän syvimmän nöyryytyksen hetkeen, jotta hänelle oikein selviäisi,
että hänen oli mahdoton enää nousta, että hänen ilman pelastusta
täytyi hukkua häpeään ja epätoivoon?

»Mutta hyvä on, että olen täällä», puheli hän edelleen yksikseen.
»Siten voin ainakin tulla vakuutetuksi, ettei vanhus kirotessaan
tehnyt minulle mitään vääryyttä. Ja mitä syntejä ei vielä ole, saattaa
tulla.»

Hänen katseensa liukui pitkin lakeita kummunharjoja, jotka hänen
silmistään näyttivät painautumistaan painautuvan hangen tasalle, niin
ettei niillä lopulta näyttänyt olevan päätä ollenkaan... Kuinkahan
monta mahtoi levätä niiden alla? Jos heidät oli ladottu vieretysten,
on vähintäänkin sata kussakin haudassa--kentiesi puolta
enemmänkin.--Ja kaikki kelpo sotureja, jotka ilolla olivat lähteneet
sotaan kuninkaan ja isänmaan puolesta, saadakseen täällä kurjan
kavalluksen uhreina surkean lopun.

Hän tarttui sylin ristiin ja painoi kasvonsa rosoiseen runkoon, jonka
sälöt raapivat hänen ihoaan.

»Syytä häntä koko maailman nähden», huusi ääni hänen povessaan, »häntä
ja Reginaa--ja tee sitten loppu itsestäsi ja tytöstä.»

Hänen katseensa suuntausi etäisyyteen ja etsi taivaan rannalta linnan
ääripiirteitä. Mitään ei sieltä näkynyt, ainoastaan puiston latvukset
häämöttivät häntä vastaan muodostaen mutkikkaan kaaren. Tuolla
takalistolla, hieman sivuun oikealle, täytyi Kissanportaan sijaita.

Sieltä tyttö oli kulkenut ylitse, synkkä, verenjanoinen joukko
jälessään. Kuinka kammottavasti olikaan kumeain, säännöllisten
marssiaskeleiden täytynyt kaikua hänen korviinsa! Sitten yhä
eteenpäin, syvälle metsän sisään, aina raivatulle tieaukeamalle
saakka, joka suunnattomana puoliympyränä, yhdensuuntaisena
metsänreunan kanssa, vei tiheikön lävitse. Regina ei ollut koskaan
retkestään kertonut, ja sentään Boleslav näki tarkkaan, kuinka kaikki
oli käynyt. Se oli kirkkaana ja selvänä hänen edessään, kuin olisi hän
itse ollut mukana.

Hän ojensi kätensä ja piirsi taivaan rantaa myöten vapisevalla
sormellaan tien, jota hän oli kulkenut.

Ja sitten, kun hänet tarpeetonna oli päästetty matkoihinsa, kun hän,
syntirahat taskussaan, yksinään palasi kotia kohden--kuinka laukausten
pamahdusten, rumpujen pärinän, ruudinvälähdysten ja yllätettyjen
kuolinhuutojen--kuinka täytyikään tämän kaiken ajaa häntä sieltä
pois--hirveänä kostonhenkien parvena!

Boleslav ei käsittänyt, kuinka tyttö oli voinut elää edelleen, nämä
äänet korvissaan, nämä kuvat silmiensä edessä! Ensimäinen nuoranpätkä,
ensimäinen vesisyvänne olisi hänelle täytynyt olla tervetullut
vapahdus.

Mutta ei mitään tästä kaikesta. Tyttö ei nähnyt mitään näkyjä,
omatuntonsa ei häntä ahdistanut, hän näytti tuskin tuntevan
syyllisyyttään.

Sellaiset tunteet oli eläimellä tai hurmahengellä!--Boleslav värisi.
Tähän, tähän ihmiseen oli hänen elämänsä sidottu.--

Ja tuskan valtaamana heittäytyi hän hautakummun reunalta suinpäin
lumeen, pani kätensä ristiin rinnalleen ja sammalsi sekavia rukouksen
sanoja, kyynelten tulviessa hänen silmistään.

Hänen vuoteensa kylmyys, joka viilsi hänen kasvojaan, ajoi hänet
pystyyn. Hän kiersi ympäri hautarivin kykenemättömänä mitään
ajattelemaan. Hänestä tuntui, kuin olisi hän takertunut vaskiseen
verkkoon, jonka rihmat kietoutuivat yhä ahtaammalle hänen
ympärilleen.--

»Taivaan herra», niin hän rukoili, »älä kosta minulle isän syntejä.
Anna heidän levätä, näiden kuolleiden,--minä en ole heitä murhannut.
Anna ihmeen tapahtua, anna minulle merkki, että tahdot minut pelastaa
kuolemansynnistä ja epätoivosta.» Hänen silmänsä hapuilivat apua
etsien ympärinsä.

Kylmänä ja tylynä hymyili hänelle kuun valaisema taivas
lyijynharmaassa hohteessaan. Mitään merkkiä ei sieltä näkynyt, mitään
ihmettä ei tapahtunut.

Boleslav nauroi. »Näyttäähän kuin olisin mielipuoleksi
tulemaisillaani», jupisi hän itsekseen.

Silloin tunsi hän äkillistä uupumusta. Häntä huimasi. Hänen jalkansa
kieltäytyivät tehtävästään.--Silloin kyyristyi hän kuoppuraan, jonka
oli ruumiinsa painolla tehnyt lumeen, ja vaipui puolihorroksissa
vilusta väristen mielihauteihinsa.

Kun hän vihdoin jäykistynein jäsenin kömpi pystyyn, iloissaan, ettei
ollut vaipunut uneen ja paleltunut, hehkui jo punertava juova
itäisellä taivaanrannalla. Häntä värisytti samalla kuumasti ja
kylmästi kuten kuumeen alkaessa.

Nyt oli paras palata kotiin. Mutta mistä hän sai voimaa tehdä
olemattomaksi sen, mitä tänä yönä oli tapahtunut? Hän kosketteli
kielellään huuliaan. Haava, jonka tyttö oli iskenyt suudelmallaan,
poltti vielä.

Eikä taivaasta ollut langennut mitään merkkiä. Mitään ihmettä ei ollut
tapahtunut. Jäihän hänelle tosin aina kuolema, jonka syliin voi paeta
pahempaa.

Kuolema! Kuin valonsäde pimeydessä välähti tämä ajatus hänen
mielessään, mutta hänen aivonsa olivat liian väsyksissä, hänen
mielensä liian alakuloinen, jotta hän olisi voinut pitää siitä
kiinni. Se sammui kuten oli syttynytkin.

Omien askeltensa jälkiä myöten kulki hän takaisin kylään.

Siellä ei ollut vielä ketään liikkeellä, mutta paikotellen nousi jo
savu lakeisesta, ja kanat kaakottivat orsillaan uutta aamua
tervehtien.

Laskeutuessaan polkua alas virralle, oli hän näkevinään naisolennon
varjon rientävän nostosillalta häntä kohden. Regina kaiketikin oli
odotellut sillalla ja nyt tuli häntä vastaan. Kelläpä kyläläisistä
olisi tähän aikaan vuorokaudesta ollut mitään tekemistä nostosillan
luona? Hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomammin. Nyt oli tulijakin
hänet huomannut. Kuului hiljainen, kimakka kirkaisu, ja seuraavassa
hengenvedossa oli olento kadonnut sivupolulle aitojen suojaan.

Boleslavilla ei ollut halua lähteä häntä takaa ajamaan. Mahtoi olla
jokin karjapiika, joka aamunkoitossa oli noutanut vettä ja karttoi
häntä kohdata.--Nostosillalle astuessaan näki hän kuitenkin
äsken-sataneessa lumenhärmässä jalanjälkiä, jotka veivät paalulle,
mihin kirjelaatikko oli kiinnitetty.

Olisiko kylässä joku tuntenut tarvetta kirjottaa hänelle öiseen
aikaan? Ajatus oli naurettava mutta kuitenkin sai se toivojen virran
valahtamaan hänen sielunsa lävitse.

Hän sieppasi taskustaan pienen avaimen, joka hänellä tavallisesti oli
aina mukanaan.--Laatikko aukeni--sieltä putosi kirje.

Vapisevin käsin mursi hän sinetin. Helenan allekirjotus!--Oliko Jumala
kuullut hänen rukouksensa? Tahtoiko hän lähettää hänelle voimaa ja
pelastusta?

Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea.
Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä
tarttui irrallinen lause--yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota----
hetki, jolloin sinua kutsun----ikävöiden----nuoruuden aika----
onnellinen!»--

Yhden asian hän sentään voi lukea tästä kaikesta: merkki, jota hän oli
rukoillut kaatuneiden sotilasten haudoilla, oli langennut taivaasta!
Ihme oli tapahtunut!

Uusi itseluottamus virtaili hänen suonissaan. Onni ei ollut häntä
vielä hyljännyt; hänen ei tarvinnut vielä joutua epätoivoon. Helena,
tuo puhdas ja valoisa, hänen nuoruutensa hyvä hengetär, luotti vielä
hänen voimaansa ja uskollisuuteensa.

Ja hän, Boleslav, hän ei totisesti ole saattava lemmittynsä uskoa
häpeään. Ennemmin tahtoi hän kuolla kuin alentua häpeään ja itsensä
halveksimiseen.

Ja kääntyen aamuruskoon päin, joka hulvasi häntä kohden
purppurahohdettaan, kohotti hän kaksi sormea taivasta kohden ja puhui:
»Jumala, joka olet ankara ja vanhurskas tuomari ja kostat isäin pahat
teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, vannon sinulle, että
ennen päätän päiväni omin käsin, ennenkuin annan pappisi kirouksen
saada minut valtoihinsa. Amen.»

Sitten meni hän kotiinsa kuin raskaasta taakasta vapautuneena.

»Nyt on kummitus haihtunut», sanoi hän, astuessaan eteiseen syvään
henkeään vetäen, mutta käsi vapisi vielä ovenripaan tarttuessaan kuten
kuumeessa.

Nopealla, aralla katseella tähysteli hän ympäri huonetta.

Aamuruskon kajastuksessa näki hän Reginan istua kyyröttävän
vuoteessaan, kädet ristissä polvien ympäri.--Hänen nuttunsa oli auki,
hänen tukkansa pörrötti hajallaan kasvoilla. Juuri tuollaisena oli
Boleslav hänet jättänyt eilen illalla.

Hän kohotti vitkalleen päätänsä ja katsoi Boleslaviin haipuvalla
katseella kuten unissaan.

Boleslavia pelästytti tämä katse.

»Etkö ole ruvennut nukkumaan?» kysyi hän niin ankarasti kuin voi.

Tyttö tuijotti häneen autuaassa lumouksessa, mutta ei vastannut
mitään.

»Etkö kuule?» tiuskaisi Boleslav.

Tyttö ei siitä säikähtänyt, ainoastaan hiljainen väristys kulki kautta
hänen ruumiinsa, ikäänkuin tämän äänen kuuleminen täyttäisi hänet
ihastuksella.--Sitten hymyili hän hieman ja kysyi: »Mitä pitäisi minun
kuulla, herra?»

»Miksi et ole nukkunut»

»Olen odottanut teitä, herra.»

»En ole käskenyt.»

»Ette ole sitä kieltänytkään, herra.»

Boleslav tarttui erään tuolin selustaan. »Miksi pelkäät häntä vielä?»
kysyi hän itseltään. »Olethan vannonut, sinulla ei ole enää mitään
vaaraa!» Sitten, päästäkseen tytöstä loitommalle, käski hän tämän
mennä kiehauttamaan jotakin lämmintä.

Regina nousi vitkaan ojennellen jäykistyneitä jäseniään. Haaveellinen
huolimattomuus näytti pehmentäneen koko hänen olentonsa. Eilisestä
illasta oli hän kokonaan muuttunut. Reginan sulettua oven jälkeensä
tempasi Boleslav kirjeen taskustaan, vakuuttaakseen itseään vielä
kerran onnestaan.

Hän luki:

  »Rakas nuoruudenystäväni!

Papalta kuulin, kuinka jalo ja viisas kuninkaamme on sinua korkeasti
kunnioittanut. Hän on nimittänyt sinut kapteeniksi ja antanut sinulle
ristin. Toivotan sinulle paljo onnea ja iloitsen siitä sydämestäni.
Mitä muuta on tapahtunut, ei pappa tahtonut sanoa, mutta hän oli hyvin
kiihtynyt ja on sinusta puhunut hyvin suutuksissaan.----Ah, olisitpa
ymmärtänyt saavuttaa hänen suosionsa ja seurakunnan rakkauden! Minun
ei silloin tarvitsisi olla niin huolissani ja saisin sinua siellä
täällä nähdä ja puhutella.--Ah, rakas Boleslav, rukoilen sinua
hartaimmasti, älä koeta enää milloinkaan tulla puutarhaan. Tunnethan
papan... Jos hän tietäisi! Ah, luulen, että hän lopettaisi minut...
Odota, rakas ystävä! Ken uskollisesti odottaa loppuun saakka, hän on
kunnian kruunun saava, sanotaan pyhässä sanassa. Ole kärsivällinen,
kunnes lyö hetki, jolloin sinua kutsun. Lähetän sinulle silloin sanan,
ja varmasti odotan sinua ikävöiden. Oi, ihana nuoruuden aika, mihin on
se joutunut. Kuinka onnellinen silloin olinkaan!

  Sinun Helenasi.

Jälkikirjoitus: Älä tule uudestaan puutarhaan. Neuvon sinulle toisen
paikan. Ei vain puutarhaan.»

Omituista. Mikä muutamia minuutteja takaperin oli täyttänyt hänen
sydämensä suurimmalla riemulla, näytti hänestä nyt laimealta ja
värittömältä ja pudotti hänet kuin pilvistä. Siihen oli varmaankin
syypää tämä villi nainen, jonka läheisyys hämmensi hänen
ymmärryksensä.

Autuas mielipuolisuus näytti vallanneen tytön. Ja kuinka hän hymyili!
Kuinka hän tuijotti tyhjyyteen!

Hän palasi. Hän liukui eteenpäin kuin unissaan.

»Regina.»

Hän sulki tuokioksi silmänsä. »Mitä, herra?»

»Mikä sinun on tänään?»

Hän pudisti hymyillen päätänsä. »Ei mikään, herra.»

Ja jälleen sama katse--unelmiin hukkunut, sulanut onnen kyyneliin.

Boleslavin rintaa ahdisti. Oli ilmeistä--häntä pelotti.

Silloin päätti hän olla tyttöä enää näkemättä ja kuulematta, elää
ainoastaan työlleen.--Hän alkoi penkoa papereita, järjesteli kaikki,
mitä tärkeimpiä asiakirjoja vielä oli jälellä, valikoi, laittoi
luetteloita ja kopioi. Hänen mielestään tuntui kuin hänen täytyisi
olla kaikin puolin valmiina siltä varalta, että äkkiä tapahtuisi jokin
onnettomuus.--

Niin kului päivä, niin kului ilta.--Regina kyyrötti loitolla huoneen
pimeimmässä nurkassa eikä liikahtanut paikaltaan. Boleslav ei
uskaltanut enää häneen vilaistakaan.

Veri jyskytti hänen ohimoissaan, hänen silmiensä edessä karkeloi
kellertäviä renkaita, hänen jäsenissään vavahtelivat väsyneet hermot.

Kellon lyötyä kymmenen nousi Regina, mutisi »hyvää yötä» ja katosi
esirippunsa taakse. Boleslav ei vastannut eikä katsonut hänen
jälkeensä.

Yhdentoista aikaan sammutti hän valon ja meni vuoteeseensa hänkin.

»Miksi sydämeni jyskyttää?» kysyi hän itseltään. »Muista, mitä olet
vannonut.» Mutta aavistuksellinen onnettomuuden pelko, jonka hän tunsi
lähenevän kuin kummituksen, ei jättänyt hänen sieluaan rauhaan. Hän
nousi vielä kerran ja hiipi paljain jaloin asekaapille, jota nousevan
kuun hohde himmeästi valaisi. Sieltä otti hän esiin pistoolin, joka
hyökkäysten varalta oli aina ladattuna.

Se oli ollut hänen turvansa monessa verisessä ottelussa. Sen oli häntä
tänään suojeltava omaa itseään vastaan.

Hän pani sen hana vireessä viereensä yöpöydälle.

»Jokohan nyt silmäsi sulkeutuvat?» kysyi hän, painaen päänsä tyynyyn.
Hänen epäilyksensä oli aiheeton. Jo muutamain sekuntien jälkeen tunsi
hän, kuinka väsymys hiljaa herpaisi hänen jäsenensä ja ajatuksensa.

       *       *       *       *       *

Kerrassaan kummallinen uni herätti hänet syvästä unesta
puolivalveille. Hän näki pimeässä, joka häntä ympäröi, kaksi
hurjannäköistä silmää, jotka kiiluivat häntä kohden kuten
pantterikissan silmät. Ne näyttivät olevan vain muutaman tuuman päässä
hänen kasvoistaan. Ne tuijottivat häneen jäykän palavina, ikäänkuin
tahtoisivat hänet lumota ja hurmata.

Hänen hengityksensä oli vähällä pysähtyä, sillä toisen huounta
virtaili lämpimänä hänen ylitsensä.

Ja tosiaan ei se ollut mikään uni. Hän oli avannut silmänsä
seposelälleen. Hänen vuodepeitteensä oli kuunhohde aivan kuin
liidunnut. Ja silmät hehkuivat yhä edelleen kuluttavalla tulella häntä
kohden. Kasvojen piirteet selvisivät näkyviin. Naisen valkopukuinen
vartalo kumartui hänen ylitsensä.

Suloinen säikähdys värisytti hänen ruumistaan.

»Regina», jupisi hän.

Silloin vaipui olento polvilleen hänen vuoteensa viereen ja peitti
kyynelin ja suudelmin hänen kätensä.--Boleslavin valtasi hiljainen
herpous. Hän halusi silitellä mustaa tukkaa, joka irtoimena valui
tyynylle, mutta hänen kädellään ei ollut voimaa vapautua Reginan
käsistä.

Silloin--»muista valaasi!» huusi ääni hänen povessaan. Äkillinen
kauhu ponnahdutti hänet pystyyn.

Vielä puolinukuksissaan tempoi hän irti kätensä ja hapuili pistoolia.

»Hän tai sinä!»

Laukaus pamahti. Regina päästi tuskanparahduksen ja vaipui otsalleen
vuoteen reunaa vasten. Samassa kuului vastakkaiselta seinältä sälinää
ja ryskettä. Isoäidin kuva oli pudonnut maahan.--

Hämmentyneenä katseli hän ympärilleen, vasta nyt heräten täysin
tajulleen.

»Oletko haavottunut?» kysyi hän, laskien kätensä tytön päälaelle.

»En--tiedä--herra!» Ja sitte laahautui hän pitkin lattiaa omalle
vuoteelleen.

Boleslav pukeutui ja teki tulen. Kaikki tämä näytti hänestä sekavalta
unelta. »Mitäs, jos hän nyt kuolee?» huusi ääni hänen povessaan.--

Vedettyään tytön vuodeverhon syrjään näki hän tämän kyyristyneen
perimäiseen nurkkaan, pitäen vuodepeitettä hampaillaan koholla.
Peitteellä näkyi veripilkkuja.

»Herran tähden--näytä tänne--mihin sinuun on sattunut?»

Regina päästi peitteen vaipumaan rinnoilleen ja näytti hänelle paljaan
olkapäänsä. Veri vuoti siitä virtanaan.--

Mutta jo ensi silmäys riitti haavoihin perehtyneelle Boleslaville
osottamaan, ettei haava ollut kuin pieni naarmu, joka muutamissa
päivissä paranisi itsestään.

»Luojan kiitos, Luojan kiitos!»

Regina tuijotti häneen suurin, sieluttomin silmin.

»Se ei ole mitään», sammalsi Boleslav, »naarmu vain--ei muuta!»

Regina ei näyttänyt häntä lainkaan kuulevan.

»Malta mielesi, ihminen! Ei katse, ei sanakaan saa ilmaista tytölle,
millainen on mielentilasi.»

Näin ajatellen palasi Boleslav takaisin ja laski kynttilän pöydälle
melkein hervoksiin asti väsyneistä sormistaan.

Mitä nyt? Mihin nyt? Tänne jääminen merkitsi perikatoa.

Sentähden pois, pois vielä tänä hetkenä!

Pois, kunnes voit rakentaa ihmisistä muurin, joka sinut ja hänet
erottaa iäksi!

Ja tolkuttoman kiireesti alkoi hän haalia kokoon papereita, jotka
paljastivat isän syyllisyyden, ikäänkuin ne olisivat kalleinta, mitä
hän omisti.




XV.


Enemmän kuin kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun Boleslav oli
lähtenyt isiensä perintötilalta.

Sillaikaa oli tullut kevät. Nuoressa nurmikossa kukkivat maahumalat ja
vuokot, ojissa rehottivat matarat ja nokkoset, ja puista satoi tuulen
vähänkin hengähtäessä lakastuvia kukkaskissoja.

Pelloilla vetelivät aurat kiiltävän mustia vakoja levähtäneeseen
maaperään, ja siemeniä kylvettiin jo multaan itämään.

Tämä oli pitkiin aikoihin ensimäinen vuosi, joka oli alkanut
rauhallisesti ja jonka saattoi toivoa rauhallisesti loppuvankin.
Europan hirmuhenki oli voitettu; kuten Prometheus oli hänet kahlittu
kolkkoon, meren huuhtelemaan kallioon.--Miekka sai nyt ruostua, sahra
ja äes pääsivät jälleen vanhoihin oikeuksiinsa.

Mitä kaukana Välimeren rannoilla oli tapahtunut maaliskuussa, siitä ei
vielä aavistettu mitään täällä hiljaisissa maaseudun kaupungeissa ja
yksinäisissä nummikylissä, ei aavistettu mitään pahasti häiritystä
katrillista metternichiläisissä tanssiaisissa, ei itsevaltiasten
suuttumuksesta eikä ylhäisten herrojen kauhusta, ei mitään karanneen
kapinoitsijan julistamisesta valtiokiroukseen eikä varustuksista ja
sotahuudoista.

Leivoset livertelivat kutsuen iloiseen työhön pelloille, ja maa avasi
ikävöiden sylinsä ottaaksen vastaan kauan kaivatun siemenen.

       *       *       *       *       *

Huhtikuun lopulla nähtiin eräänä päivänä omituisen joukon
vaeltavan maantietä, joka idästäpäin vei Wartensteinin piirikaupunkiin.
Kummastusta tuo matkue herätti kaikilla seuduilla, joiden läpi se
kulki.--

Siitä ei päästy yksimielisyyteen, olivatko matkalaiset sotilaita vai
työmiehiä. Enimmät olivat asestettuja, mutta pyssyn vieressä oli lapio
heidän selässään, ja punaruutuisista repuista, jotka he olivat
nuorilla sitoneet poikittain selkäänsä, pilkisteli sieroja ja
viikatteen teriä.

Kymmenen tai kaksitoista miestä kulki ratsain, ja ikäänkuin
kuormastona tuli perästä jono rattaita, jotka olivat kukkuroilleen
täytetyt pullottavilla viljasäkeillä ja kaikenlaatuisilla työkaluilla.

Joukossa mahtoi olla noin puolentoistasataa päätä ja marssi se miltei
sotilaallisessa järjestyksessä. Jonossa oli yksistään nuoria miehiä,
enimmäkseen pellavatukkaisia ja rotevia vartaloltaan, kasvot leveät ja
jyrkän kulmikkaat, eivät ollenkaan saksalaista mallia. Mutta eivät he
puolalaistenkaan näköisiä olleet. He puhuivat kieltä, jota niillä
tienoin ei kuunaan ollut kuultu, ja lauloivat lauluja, joita kukaan ei
voinut oppia laulamaan.--Mutta komento, jota he tottelivat, oli
sentään saksalainen, ja saksalainen oli kurikin, joka suoristi heidän
rivinsä ja antoi heidän liikkeilleen ryhtiä ja vakavuutta.

Kulkueen etupäässä ratsasti mies, jonka eleitä he seurasivat huolella
ja rakkaudella ja jonka lyhyet, vaikkakin siltä ystävälliset käskyt he
täyttivät iloisen lapsellisella innolla.

Hän oli Boleslav, joka tämän sotajoukon kera oli tulossa hänelle
kuuluvaa valtakuntaa takaisin vallottamaan.

Kaukaa Itä-Liettuasta, maakunnan äärimäiseltä kulmalta, missä ei
Schrandenista oltu milloinkaan kuultu hyvää eikä pahaa, oli hän tämän
joukkonsa pestannut. Sieltä, missä hän viisivuotisen oleskelunsa
aikana oli tutustunut kansan kieleen ja luonteeseen, oli hän valinnut
raatajikseen ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat olleet sodassa
ja tottuneet sotilaalliseen kuriin, mutta siitä huolimatta oppineet
saksaa liian vähän, jotta heitä voisi schrandenilaisten pahat kielet
myrkyttää.

Siten saattoi hän toivoa, ettei hänen kohtalonsa tulisi samanlaiseksi
kuin isän, jonka luona ei pysynyt ainoakaan renki eikä päiväpalkkalainen.
Jos schrandenilaiset uskaltaisivat käydä tappeluun näitä vastaan,
kuten kerran puolalaisia, joita isä äärimäisessä hädässään oli
kutsunut työhönsä, silloin heidät kyllä lähetettäisiin verissä päin
kotiinsa.

Ylpeällä luottamuksella katseli hän tulevaisuuteen.

Hän olisi mielellään palannut jo aikaisemmin; mutta ryhtyäkseen
teettämään työtä suuressa kaavassa, kuten oli tarvis, täytyi hänen
odottaa aikaa, jolloin saisi isotätinsä perinnön käsiinsä ja siten
tarpeelliset varat käytettäväkseen.

Vaikeita aikoja oli hän elänyt sen tammikuun yön jälkeen, jolloin hän
verensä pakotusta paeten oli rientänyt lumista tietä kuutamossa
loistavaa etäisyyttä kohden, onnettoman naisen huutojen kaikuessa
korviinsa. Ei ollut Regina saattanut käsittää, mikä hänen herraansa
oli mennyt.

Viipyi kauan, ennenkuin hän näistä huudoista vapautui ja ennenkuin
tuskallisesti rukoileva katse, joka häntä seurasi mihin hän
liikkuikin, alkoi häipyä hänen mielestään.

Königsbergissä, johon hän oli kääntynyt, aikoi hän rohkealla
itsesyytöksellä vaatia viranomaisilta itselleen oikeutta, joka
häneltä ja hänen suvultaan oli tähän asti evätty.--Tosin häneltä ei
sulettu ovia, kuten kerran hänen isältään--risti hänen rinnassaan
avasi ne hänelle--, mutta kohtelias olkapäiden kohautus, jolla hänelle
luvattiin katsoa, mitä oli tehtävissä, ja kylmä viittaus
oikeudellisiin muodollisuuksiin, joita oli noudatettava, opetti
hänelle pian, että intohimoinen itseuhrautuminen, jota hän oli
aikonut, sai täällä varsin vähän aikaan.--Isänsä kirjevaihdon, jonka
hän oli vapaaehtoisesti aikonut luovuttaa viranomaisille, jotta
sekavaan pimeyteen leviäisi valoa, pani hän jälleen kasaan säästäkseen
sen soveliaampiin tilaisuuksiin.--Sitä paitsi oli paljon hävitetty,
joka olisi vaikuttanut lieventävästi. Vaaka oli joutunut pois
tasapainostaan, ja vaikka hänelle olikin sallittua raivota omaa
itseään vastaan, niin isän muisto vaati sääliväisyyttä.

Kaikesta huolimatta alkoivat nämä kosketukset ulkomaailman kanssa,
kosketukset, jotka vaikuttivat niin omituisen jäähdyttävästi ja
raitistavasti häneen, vähitellen hälventää kuumeista kiihkeyttä hänen
mielestään. Hän näki nyt seisovansa asiain syiden eikä enää kirousten
edessä, sanojen eikä enää ryhmysauvojen vastassa. Tämä teki hänelle
hyvää ja rauhotti häntä. Hän laitteli suunnitelmia ja varustautui
huolellisesti siihen, mitä tulevaisuus häneltä vaati.--

Samalla häipyi lumous, jolla metsistynyt palvelustyttö oli häntä
pitänyt pauloissaan. Jokainen ihminen, jonka hän kohtasi, jokainen
ajatus, joka heräsi hänen mielessään, tempasi hänet yhä kauemmaksi
tytöstä. Katumus, että hän oli kohdellut tätä raa'asti ja
säälimättömästä, vaikeni vähitellen, ja se teho, jolla Regina oli
monet kuukaudet häneen vaikuttanut, alkoi hänestä tuntua
käsittämättömältä.--

Mutta toisinaan, kun hän hämärähetkinä istui yksikseen huoneessaan
ravintolassa, näki hän jälleen tytön silmien hehkuvan, ja häntä
värisytti, ikäänkuin tyttö olisi hänen läheisyydessään. Oli kuin
silloin alkaisi uudestaan polttaa arpea, joka uurtautui hänen
alahuulensa poikki ikäänkuin tuon suudelman polttomerkkinä, ainoan
suudelman, jonka nainen oli konsanaan painanut hänen huulilleen, sillä
hänen ujo, synkkä ulkonäkönsä oli iät kaiket pitänyt naiset hänestä
loitolla.

Silloin tuntui hänestä, kuin hetki, jolloin heidän huulensa olivat
yhtyneet, olisi sulkenut itseensä koko hänen elämänsä onnen. Tämä
kuitenkin oli vain joutilaan mielen lumeita, ja lampunvalo ja työ
hälvensi ne hetikohta.

Rauhottaakseen tyttöä poistumisensa johdosta--pakonsa, olisi hän
voinut sanoa--oli Boleslav tälle kirjottanut muutaman kerran, pyytänyt
vastausta ja luvannut pian palata.

Kerran oli Reginaltakin saapunut tietoja, tyyni, vakava kirje, joka
oli kirjotettu voimakkain kynänvedoin ja jokseenkin virheettömällä
kielellä.--Vanhan kirkkoherran koulutus ei monivuotisen orjuudenkaan
aikana ollut mennyt hukkaan.--

Kotiseutuaan lähetessään veti hän nyt kirjelipun taskustaan ja luki
vielä kerran sanat, jotka hän--vastoin tahtoaan--osasi ulkoa
ennestään.


  »Rakas herrani!

Älkää olko huolissanne minun tähteni. Minulle ei tee kukaan mitään.
Kylässä eivät tiedä lainkaan, että olette poissa. He pelkäävät
sudenrautojakin, sillä eihän heille ole kukaan sanonut, että ne ovat
poissa. Varmuuden vuoksi katson joka ilta, että pistoolit ja pyssyt
ovat kunnossa, jottei mitään puuttuisi jos he tulisivat. Mutta he
eivät tule. Haavaa en enää muistakaan. Bockeldorfin kauppias antoi
minulle englantilaista laastaria, ja kun laastarilappu putosi pois,
oli haava terve. Jäidenlähtö ja tulva on nyt ohitse, Luojan kiitos.
Muutamia päiviä sain nähdä nälkää, sillä vettä oli Liekowan niityllä
niin korkealta, että oli mahdoton kaalata ylitse. Ja herra Merckelin
luo en olisi mennyt, vaikka olisin nyykistynyt siihen paikkaan. Ah,
rakas herra, olen hyvin iloinen, kun aiotte pian palata. Sillä en enää
tiedä lainkaan, miksi elän, kun en enää saa teitä palvella. Seison
Kissanportaalla niin usein kuin voin ja odotan teitä, jotta voisin
laudat työntää paikoilleen ja pääsisitte ylitse. Pyydän, ettette
tulisi yöllä ettekä tiistaiaamuna ennen seitsemää, sillä silloin olen
taipaleella Bockeldorfiin. Ja lumi on jo kaikki sulanut. Ja nurmi
alkaa jo vihertää. Ja eilen kuulin jo visertävän pääskysten, joilla on
pesänsä räystäskourussa. Mutta nähnyt en niitä ole vielä. Monta kertaa
tuntuu sydämeni salpaantuvan ja päätäni pyörryttää, ja minä syön vain
vähän. Luulen sen tulevan siitä, etten voi sietää yksinäisyyttä. Mutta
enpä tiedä, miksi teille kerron tätä kaikkea. Kai siksi, että olette
aina ollut niin hyvä minulle. Ja kaipaan teitä kovasti, koska aina
olette ollut minulle niin hyvä, ja piirrän

  uskollisimmalla nöyryydellä
        Regina Hackelberg».

Tämä kirje oli Boleslavin täyttänyt ilolla ja tyytyväisyydellä; sillä
vaikka se yhdeltä puolen todisti, että tyttö ymmärtäväisesti mukautui
olosuhteihinsa ja että hänestä oli tarpeetonta huolehtia, osotti se
toiselta puolen, että hän pysyi puhtaimmasti uskollisena herralleen ja
kuului hänelle koko sieluineen.--Niin iloinen kuin Boleslav olikin
vapauduttuaan myrkystä, jota tyttö oli valanut hänen mieleensä,
ilahdutti häntä kuitenkin varmuus tästä alttiudesta.

Hänen uskonsa Helenan siunaukselliseen lähetystehtävään oli sillävälin
saanut uutta ravintoa. Helenan kirjehän hänet oli suurimman vaaran
hetkenä pelastanut, ja hän kantoi sitä kuin mitäkin taikaesinettä
povellaan, vaikkei sitä lukenutkaan niin mielellään kuin Reginan
kirjettä.

Kohta kun hän oli saapunut pääkaupunkiin, oli ikävä ajanut hänet
tuomiokirkkoon, jonka alttariholvissa kuva seisoi. Mutta hän pettyi
pahasti toiveissaan. Pyhä neitsyt liljojen ja ruusujen keskellä oli
suorastaan naurettava. Se seisoi siellä kuin mantelitaikinasta
leivottuna, ja kukat sen ympärillä kohottivat päänsä niin siveästi ja
nenäkkäästi kuin aikoisivat tehdä jonkin ylen tyhmän kysymyksen.

Ja tätä kuvaa oli hän vuosikausia säilyttänyt mielessään lemmittynsä
kasvojen sijasta! Oli jo aika Helenan astua näyttämölle omassa
persoonassaan muuten oli lähellä vaara, että hän alkoi rakastaa
pelkkää haavekuvaa.

Kuinka tuoreena, uhkuvan rakastettavana seisoi nyt, kun hän oli kotiin
saapumaisillaan, hänen sielunsa silmien edessä odottava palvelustyttö,
ikäänkuin jälleennäkemisen ilo koskisi häntä, häntä yksistään!--

Oli päivänpaisteinen aamuhetki.

Eräässä kirkonkylässä lähellä Wartensteiniä oli hän levähtänyt
viimeksi joukkoineen; sillä itse piirikaupungin aikoi hän sivuuttaa
kiireimmittäin, välttääkseen kiusallista huomiota. Sieltä oli vielä
kolme ja neljäsosa peninkulmaa kotikylään, jonne hän vielä toivoi
ehtivänsä illalliselle, sillä hänen reippaat poikansa olivat tottuneet
pikamarsseihin.

Wartensteinin kahdesta tornista löivät kellot kahdeksan, kun hän
marssi sammaltuneesta kaupunginportista sisään. Hän saattoi toivoa
aikaisena aamuhetkenä pääsevänsä tiehensä ilman että häntä
kysymyksillä rasitettiin.

Mutta hän ei aavistanutkaan yllätystä, joka häntä odotti. Vartiat, sen
sijaan, että olisivat hänet pysähdyttäneet, ja vaatineet tullimaksua,
huusivat torninikkunoihin: »Soittakaa kelloja, soittakaa kelloja!
Ensimäiset ovat jo täällä!»

Sitten ojensi hän tervehtien pistimensä, kirkonkellojen ilmottaessa
Wartensteinin asukkaille Boleslavin saapumisen.

»Mitähän tämä merkinnee?» kysyi hän itsekseen päätään pudistellen, ja
hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän edelleen ratsastaessaan näki
kadut täytenään kiihtyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka
liehuttivat nenäliinojaan ja hattujaan ja kohottivat hänelle kaikuvia
hurraahuutoja.

Liettualaisista, jotka voittokulussaan olivat tottuneet sellaisiin
vastaanottoihin, lankesi tällainen vastaanotto luonnostaan ja he
vastasivat täyttä kurkkua.

Boleslavista oli selvää, että tässä oli tapahtunut väärinkäsitys, joka
piammiten selviäisi itsestään.

Hänen ratsastaessaan torille, joka oli ihmisiä täynnä tungokseen asti,
astui häntä vastaan maaneuvos juhlapuvussaan, pormestarin ja kaupungin
viranomaisten saattamana. Hänen leijonanharjansa liehui aamutuulessa.
Hän painoi valkoisen solmukätensä rinnalleen ja rykäisi valmistautuen
puhumaan.

Tunnettuaan Boleslavin, joka oli reippaasti hypähtänyt maahan
ratsultaan, ponnahti hän hämmästyneenä takaperin; siitä huolimatta
alkoi hän: »Onnittelen teitä, vapaaherra von Schranden, että olette
ensimäinen rientäessänne tänne joukkoinenne----»

»Pysähtykää, herra maaneuvos», keskeytti hänet Boleslav. »Tässä täytyy
olla erehdys. Nämä miehet ovat työmiehiä, joita olen Liettuasta
pestannut maatilalleni. Olen matkalla Schrandeniin.»

Kaupunginisien jono myhäili salavihkaan. Heille oli mieliin, kun
maaneuvos teki itsensä naurettavaksi, ja tällaisessa tapauksessa
pitivät oman hullunkurisen osansakin mielellään hyvänään.

»Ettekö vielä tiedä siitä?» kysyi hän koettaen niellä harmiaan.

»Tulen Preussin äärimäiseltä nurkalta, herra maaneuvos.»

»Ettekö ole kuullut, että Napoleon on paennut Elbasta ja että kuningas
on uudelleen kutsunut Preussin kansan aseihin?»

Boleslav tunsi pelästyksen ja ilon sekaisen tunteenpuuskan
sydämessään.

Niin oli siis maailmanhistoria jälleen ottanut hänen pienen kohtalonsa
hartioilleen ja kantoi sitä epätietoisuutta kohden. Hänen
suunnitelmansa olivat lennähtäneet hajalle, työ, jolle hän oli
elämänsä pyhittänyt, oli päättynyt tuskin vielä alettuaankaan.

Mutta pois kaikki huolet ja valitukset! Isänmaa kutsuu! Isänmaa
kutsuu!

»Kiitän teitä, herra maaneuvos», sanoi hän koettaen hillitä
levottomasti sykkivää sydäntään, »siitä kunnianosotuksesta, jonka
olitte aikonut minulle ja schrandenilaisille. Tahdomme osottaa sen
ansaitsevamme ja olla neljänkolmatta tunnin kuluessa paikalla.»

Maaneuvos ojensi hänellä kätensä. Hän astui askelen takaperin, ja oli
maksamaisillaan kolminkertaisesti häväistyksen, jonka kerran oli
kärsinyt maaneuvokselta.

Sitten malttoi hän mielensä. Isänmaa kutsuu! sanoi ääni hänen
povessaan. Mitä merkitsevät sinun pienet vihasi ja myötätunteesi!--Ja
hän tarttui solmukäteen, joka jo loukkautuneena vetäytyi takaisin, ja
pudisti sitä lujasti.

Sitten sai hän lähempiä tietoja. Eilen illalla oli kuninkaan kehotus
saapunut Wartensteiniin. Koko yön olivat viranomaiset työskennelleet
valmistaen määräyksiä paikallisille esimiehille, ja määräykset olivat
viivyttelemättä lähetettävät ratsastavain lähettiläiden mukana.

»Myöskin Schrandeniin?» kysyi Boleslav.

»Tietysti».

»Saanko liittää mukaan sotilaallisen määräyksen?»

»Jos haluatte.»

Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja pyöräytti siihen seuraavat
rivit:

»Viiden aikaan iltapäivällä saapukoot asevelvolliset miehet
matkakapineineen ja varustuksineen tarkastukseen kirkkomäelle. Lähdön
hetki ilmotetaan sitten.

  von Schranden, nostoväen kapteeni. Paikkakunnan esimiehelle.»

»Ja kuinkahan Reginan käy?» huusi muistuttavasti ääni hänen povessaan.

Mutta hän ei tahtonut sitä kuulla. Hän oli aivan kuin huumautunut.
Toiminnan kuume oli hänet vallannut.

Ensin kutsui hän miehensä kokoon, selitti heille, että heidän
palveluksensa oli lopussa ja että heidän oli kiireimmittäin palattava
kunkin kotiseudulleen, liittyäkseen siellä joukkoihinsa.--Hän maksoi
heille palkkansa ja kättä puristaen toivotti onnea ja siunausta.

Reippaat nuoret miehet, jotka häneen olivat jo ehtineet kiintyä
täydestä sydämestään, suutelivat hänen vaatteidensa liepeitä ja
erosivat kyynelsilmin. Sitten hommasi hän korjuuseen rattaat, joiden
kuormat eivät suinkaan edustaneet väheksyttäviä pääomia, teki
sopimukset siemenjyvien ja elintarpeiden kaupoista ja jätti hevoset
remonttikomissionin käytettäviksi.

Ainoastaan yhden, sen, jolla hän ratsasti, jätti hän omiksi
tarpeikseen.

Oli jo puoli kolmen aika iltapäivällä, kun hän oli toimensa
suorittanut ja saattoi lähteä kotitaipaleelle. Erään räätälin
ikkunassa oli hän nähnyt riippuvan väliaikaisen univormun, joka
lukuunottamatta nostoväen upseerin pukuun kuuluvaa loistoa, oli
määräysten mukainen, ja koska se sopi hänelle ja sen kaulus pian oli
vaihdettu uuteen punaiseen kaulukseen, oli hän sen ostanut ilman
pitempiä epäröimisiä.

Niin saattoi hän välttävässä asussa astua schrandenilaistensa eteen,
jotka nyt olivat joutuneet hänen käsiinsä toisin tavoin kuin hän oli
aavistanut.----

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan, kun Boleslav ratsasti kotiseutuaan kohden, asteli
»Mustan Kotkan» perähuoneessa luutnantti Merckel tuimimmasti
tuohtuneena edestakaisin.

»Ja sitä en tee--enkä alistu moisen lurjuksen käskettäväksi», huusi
hän isälleen, joka oli häntä viihdyttääkseen tuonut pöytään talon
parasta viiniä--se oli vielä koko hapanta sekin--eikä väsynyt
täyttäessään lasia lasin perästä raivoavalle pojalleen.

»Felix hyvä», pyysi hän mielistellen, »ole nyt järkevä--kun kerran
kuningas on niin määrännyt ja esivalta niin vaatii--»

»Mutta entä jos kunnia vaatii päivastoin, isä?» huusi poika viiksiään
kierrellen. »Olen upseeri, isä--minulla on kunniantuntoa
rinnassani--ja kunniantuntoni sanoo minulle: kuole mieluummin, anna
ennen ampua kuula rintaasi, ennenkuin sallit isänmaan kavaltajan pojan
olla päällikkönäsi.»

»Mutta kun kuningas»--toisti vanhus epätoivoissaan.

»Kuningaspahan siitä paljokin tietää! Hänet on sokaistu, petetty,
pimitetty. Mutta minä, minä tahdon avata hänen silmänsä, tahdon
hänelle huutaa: majesteetti, täällä on kolmekymmentä urhoollista
sotilasta ja yksi kunnianherkkä upseeri, jotka tahtovat ennemmin--»

»Juo, Felix hyvä», pyysi vanhus ja pyyhki tuskanhikeä otsaltaan. »Tämä
viini maksaa itselleni taalarin pullo. Sellaista et löydä muualta koko
maailmasta.»

»Piru vieköön liemesi!» huusi poika ja löi pulloa miekkansa tupella.
»Kunniaani en myy mistään Juudaksen hinnasta! Kunniani ei salli tukkia
suutaan! Kunniani vaatii, että repäisen sydämen sen kirotun koiran
rinnasta! Ja sen minä teen.--Tämä isänmaamme häväistys on kerrankin
juuritettava pois. Tämä ruttopaise on leikattava ja tulella poltettava
pois preussilaisen upseeriston ruumiista! Minä teen sen! Niin totta
kuin olen urhoollinen sotilas! Niin totta kuin kunniani tähden tahdon
kuollakin!--Hyvästi näkemiin, isä! Minun on vielä mentävä sanomaan
jäähyväiset lemmitylleni!»

Ja suipistaen huulensa vihellykseen, marssi puolijuopunut sankari
pellolle, kolkutellen säännölliseen tahtiin miekkansa kärjellä
lattiaa.----

Ratsastaessaan kohta neljän jälkeen kylään näki Boleslav tien akkoja
ja ukkoja täytenään, jotka äänettöminä ja arkoina kuten paha omatunto
väistyivät hevosen kavioiden tieltä ja sitten juoksivat hänen
perästään. Hän kopeloi pistoolejaan ja vetäisi miekkansa höllemmälle
huotrastaan, sillä hän aavisti ottelua, joka hänellä oli edessään.

»Jolleivät he sotilastakin mukana ole muuttuneet uusiksi ihmisiksi,
voi heidän päähänsä pälkähtää nujertaa minut rintaman edessä»,
ajatteli hän ja hänen rintansa kohoili täyteläämmin.

Kirkkomäen läheisyydessä oli joukontungos vielä suurempi. Hänen täytyi
ratsastaa vitkalleen antaakseen heille aikaa väistyä tieltä. Sieltä
täältä kuuli hän puoliäänekkään naurahduksen tai hampaiden välitse
muristun kirouksen. Muuten syvä hiljaisuus.

Kirkon päätyseinämälle, noin kahdenkymmenen askelen päähän
porraskivistä, näki hän miehistön asettuneen kaksinkertaiseen riviin,
jossa ensi arviolta saattoi olla viisi- tai kuusitoista ruotua.

Luutnantti Merckel asteli rintaman edessä kahtaannekäsin,
kuiskuttaen--kuten näytti--milloin sille, milloin tälle kehottavia
sanoja. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen käyntinsä oli horjahtelevaa,
pari kolme kertaa joutui ratsumiekka, jota hän kantoi, hänen
jalkojensa väliin.

Boleslav heitti nopean, tutkivan katseen pappilaa kohden. Sen ikkunat
olivat tiiviisti verhotut. Puutarhassakaan ei näkynyt elonmerkkiä.

Syvään hengittäen ratsasti Boleslav väkikehän sisään, joka sulkeutui
hänen takanaan. Taasen hän seisoi--yksin kaikkia vastaan--
schrandenilaisten susien kanssa vastatusten, mutta tällä
kertaa herrana.

Samalla tunsi hän, että rautainen tyyneys, jota hän aina tunsi,
milloin oli kysymys elämästä ja kuolemasta, ei tälläkään kertaa ollut
pettänyt.

»Odotan teidän ilmotustanne, herra luutnantti», huusi hän uhaten.

Hänelle vastasi nauru juopuneen kurkusta.

He siis kapinoivat. Hänen aavistuksensa ei ollut pettänyt.

Hän tempasi miekan huotrastaan.--»Hiljaa!» komensi hän.

Riveistä kuului murinaa. Pari kolme astui taisteluun vaativina
rintamasta esiin. Luutnantti Merckel päästi haukkumasanan ja vetäisten
miekkansa syöksähti Boleslavia kohden.

Lähimmässä tuokiossa heitettiin arpa elämästä ja kuolemasta. Voi sitä,
ken epäröi!

Välähdys--suhahdus--ja kimeästi kirkaisten vaipui luutnantti Merckel
hiekkaan.

Rivit tahtoivat hajota, tahtoivat syöstä hänen kimppuunsa, mutta
ällistys ja kauhistus oli ne kivetyttänyt.

»Hiljaa!» kaikui jyristen uudestaan, eikä kukaan tohtinut liikuttaa
silmäripsiäänkään,

Boleslav piti vasemmalla kädellään pistoolin satulakotelosta ja
viritti hanan, antaen ohjasten solua asetta pitelevään oikeaan
käteensä.

»Nostoväen miehet!» huusi hän äänellä, joka kaikui kauas yli
kirkkomäen. »Tiedätte, että kuusi tuntia sitten olette tulleet
sotalain alaisiksi ja että pieninkin kapinan yritys maksaa henkenne.
Mitä ennen on tapahtunut, sitä en tahdo ottaa lukuun. Mutta ken ei
tästedes hengenvedossa ja murisematta tottele käskyjäni, hänen
päähänsä heti paikalla ammun kuulan.»

Felix Merckel, jonka päästä vuoti verta virtanaan, oli sillävälin
toipunut ja koetti nousta pystyyn. Mutta veri, joka virtaili pitkin
hänen kasvojaan, pimitti hänen näkönsä, niin ettei hän tiennyt, missä
oli.--

»Riisukaa häneltä miekka!--Sitokaa hänet!» käski Boleslav.

Nostoväen miehet katselivat toisiansa. Heillä ei ollut mitään nuoraa.
Epäröiminen saattoi jälleen merkitä paljo.--Nopealla päättäväisyydellä
hyppäsi Boleslav hevosen selästä, tempasi suitset sen suusta ja ojensi
hihnat vasemmalle sivustamiehelle.

»Eteenpäin! Kaksi seuraavaa menee auttamaan!»

Vitkalleen, myrkyllisen aroin katsein kävivät he toimeen. Maassa
makaava huitoi käsin ja jaloin ympärilleen ja koetti hihallaan pyyhkiä
verta silmistään. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Hihnat
kiertyivät hänen ranteihinsa ja vaahtoiset kuolaimet saivat tehdä
kapulan virkaa.

Hevonen oli sillävälin lähtenyt tiehensä ja pelästyneen joukon lävitse
murtautunut vapauteensa.

»Viekää hänet kirkkoon», käski Boleslav.

Samassa saapui vanha ravintolan isäntä ulvoen ja väännelleen käsiään.

»Felix», parkui hän, »mitä he ovat tehneet sinulle? Älä salli sitä.
Huuda toki apua! Auttakaa häntä hyvät, ihmiset! Minä olen esivalta.
Tahdon, että autatte. Käsken niin.»

»Käskijä olen täällä minä», tiuskaisi Boleslav.

Silloin muutti hän menettelytapansa ja koetti liikuttaa tämän ankaran
miehen sydäntä.


»Herra kapteeni, olkaa armollinen minua onnetonta isää kohtaan.
Olenhan teitä kerran kantanut käsivarsillani. Olitte silloin niin
pieni, aivan pieni. Ja aina olette ollut minulle rakas... Eikö niin,
rakkaat ihmiset, junkkarimme puolesta olisimme aina olleet valmiit
uhraamaan henkemme?»

Hän oli siksi hyvässä lihassa, ettei voinut langeta polvilleen
Boleslavin eteen, muuten olisi hän sen tehnyt. Sitten, kun hän näki,
kuinka hänen poikaansa laahattiin pois, juoksi hän epätoivoissaan
hänen perästään ja koetti tarttua hänen takkinsa liepeeseen. Mutta
silloin sulkeutui ovi heidän välilleen.

»Avain minulle!» käski Boleslav.

Vanhus heittäytyi portaille ja vasaroi nyrkeillään tammilautoja.

Sivustamies, jota hänen apulaisensa seurasivat, toi avaimen
Boleslaville.

»Mikä on nimesi?»

»Michel Grossjohann», vastasi schrandenilainen ynseästi.

»Ja te toiset?»

»Franz Malky.»

»Emil Rosner.»

Boleslav merkitsi heidän nimensä muistikirjaansa.--»Te kolme
vartioitte vankia tämän yön ja vastaatte hänestä hengellänne.»

Vanhus kirkonovella näytti, kun kaikki hänen raivonsa ei auttanut
mitään, tulevan jälleen suunnilleen ja hiipi, salavihkaan Boleslaviin
vilkuen, pappilaa kohden.

Boleslav luuli tietävänsä mitä hän aikoi siellä tehdä.

»Te kolme seuraavaa», jatkoi hän, »vartioitte sakariston ovea ja
pidätte huolen siitä, ettei kukaan, paitsi haavuria, joka tulee hänet
sitomaan, pääse ulos eikä sisälle.--Ymmärrättekö?»

»Kuten käskette!» murisi kolme raivosta vapisevaa ääntä.

»Ja nyt toimeen, pojat. Maaneuvoksen viraston luettelon mukaan on
Schrandenin kylässä asevelvollisia miehiä kaikkiaan------»

Ja tarkastus alkoi.------




XVI.


Tunkeuduttuaan kahta tuntia myöhemmin töllisteleväin joukkojen
lävitse, jotka taikauskoisen kammon valtaamina mulkoilivat häneen,
ikäänkuin hän olisi osannut noitua, ja päästyään niitylle, jolla ei
ollut ainoatakaan ihmistä, tuntui hänestä kuin olisi hän jättänyt
metsänpetojen häkin, petojen, joiden kesyttäminen hänellä oli
tehtävänään.

Vaara näytti nyt lopultakin olevan ohitse. »Kun heidät olen tänään
saanut hallituksi», tuumi hän itsekseen, »eivät he enää huomenna
uskalla mukista.»--Hän ojensihe iloissaan saavutetusta voitosta.

Vielä vain jäähyväiset Reginalle--ja kaikki huolet olivat ohitse.
Hänen edessään levisi jälleen kukkiva maailma--hän oli kuulevinaan
kaukaa houkuttelevaa rumpujen pärinää ja sotahuutoja.

»Nyt Reginan luo!» huusi hän äkkiä syvältä sydämestään puuskahtavalla
riemulla, niin että säikähti itseään. Valmistuakseen vaikeaan
tehtävään päätti hän tehdä kierroksen metsän lävitse, ennenkuin
suuntaisi askeleensa Kissanportaalle.

Aurinko kallistui metsän latvoja kohden. Kevätvihreille niityille
levisi utuisia varjohuntuja, ja vetisistä ojista nousi väkevä mudan
tuoksu.

Honkametsä vain seisoi jykevänä ja äänetönnä kuten talvisaikaankin.
Ainoastaan sieltä täältä pilkisti vaalean vihreä lehtivesa näkyviin
hirsijyleikön lomasta.

Hän heittäytyi sammalikkoon selälleen ja katseli päivänvaloa, joka
kuin purppurainen kudos riippui tiheikön yllä.

Vielä, kerran antoi hän viime tuntien uhkayrityksen liukua
editsensä.--Pappilan tiiviisti verhotut ikkunat muistuivat hänen
mieleensä. Kuinka huolellisesti Helena osasikaan häneltä estää
jokaisen silmäyksen alueelleen! Täytyihän tytön sentään tietää, mitä
hänen esiintymisensä kylässä merkitsi. Täytyi toki tietää, että hän
huomenna lähtisi täältä eikä mahdollisesti palaisi konsanaan.

Eikö Helena tuntisi lainkaan kaipausta puhutella häntä ensin vielä
kerran? Eikö hetki, johon hän oli kirjeessään viitannut, ollut lyönyt
tänään? Mitä auttoi kirje, jota hän kantoi povellaan, jos käsi, joka
sen oli kirjottanut, vetääntyi hänestä pois? Lemmityn kuva oli nyt
vaalennut tykkänään eikä se voisi seurata häntä taistelussakaan,
jollei Helena itse sitä verestä.

»Jos hän minua rakastaa, kutsuu hän minua. Jollei hän kutsu, olen
hänet menettänyt.»

Näin päätellen jätti hän metsän ja astui sillalle.

Heleään viheriään pukeutuneena hymyili puisto häntä vastaan. Poppelien
latvoilla lepäsi hopeainen hohde, ja muratit tummanvihreinä
häämöttivät niiden välistä.

Kuinka kaunis olikaan tämä kotipaikka, joka hänelle ei tarjonnut muuta
kuin huolta ja tuskaa! Kuinka paloikaan hänen koko sydämensä noille
kurjille raunioille, joissa hän sai asustaa kuin mikäkin pahantekijä!
Oliko se kenties tuon naisen tähden, joka vapaaehtoisesti oli jakanut
hänen kurjuutensa ja tahtoi tehdä oman kurjuutensa portaaksi hänen
onnelleen?

Mutta hän ei enää ollut huolissaan siitä, mitä oli tuleva. Hän tiesi
itsensä terästetyksi heikkoutta ja paheita vastaan, sittenkuin isänmaa
oli hänet kutsunut. Hän olikin muuten jo kauan tuntenut olevansa
Reginasta vapautunut. Aikoja sitten oli tyttö jälleen palvelustyttö,
kuten hän itse herra.


Vielä yksi ainoa yö--ja papin kirous oli joutunut joutavaksi loruksi.

Kuinka oli Reginan käyvä?----Sai katsoa itse eteensä. Olihan hän
turvannut tytön tulevaisuuden. Enempää ei kukaan voinut häneltä
vaatia. Ja lahjan tahtoi hän tänään tehdä kaksin-, jopa
kolminkertaiseksi, jotta Reginaa kosittaisiin, kuten rikasta leskeä
konsanaan... Jättiväthän tuhannet vaimonsa ja lapsensa nälkään ja
kurjuuteen, eivätkä siltä saaneet räpäyttää silmäripsiäänkään, kun
murhaavat kuulat lentelivät. Miksi hänen tarvitsi huolehtia siitä,
kuinka tämä vieras olento jaksoi kestää yksinäisyytensä?

Niin karaisi hän itseään, sillä hänen sydämensä sykki sangen
levottomasti...

Ja kun hän saapui Kissanportaan päähän, näki hän toiselta puolelta
pensasten takaa tutun olennon, jonka laskeutuva aurinko kirkasti
kultaisella hehkullaan.

»Regina!» huusi hän.

Mutta olento ei liikahtanut.

»Tulehan toki vastaan.»

Silloin hiipi tyttö kumaraisillaan vitkaan lähemmäksi painaen vasemman
käden levällään harrottavilla sormilla vasenta rintaansa.

Boleslav vilkaisi häneen ja--pelästyi--

»Hyvä isä--miltä sinä näytät!» sammalsi hän.

Tyttö näytti aivan metsistyneeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina,
tukka, joka ahkeraan kammatessa oli alkanut niin kauniisti kiharoitua,
riippui jälleen pörröisinä suortuvina otsalla ja poskilla. Syvistä
sinertävistä silmäkuopista pilkkuivat silmät taikamaisen kiiluvina,
jäykkinä ja palavina eivätkä rohjenneet kohota häneen katsomaan.--

»Hänhän aivan menehtyy», huusi ääni hänen povessaan. »Hän kuolee sinun
tähtesi!» Hän tarttui tytön käteen, joka hervotonna jäi lepäämään
hänen käteensä.

»Regina--puhu toki--etkö lainkaan iloitse siitä, että olen täällä
jälleen?»

Regina kyyristihe kuten silloin, jolloin hän vielä pelkäsi lyöntejä.

Boleslav silitti hänen kalseaa, kuivaa tukkaansa. »Tyttö raukka!»
sanoi hän. »Sinun on ollut vaikea olla niin ypö yksin.»

Regina hytkähti herransa koskettaessa ja vaikeni.

»Miksi et minulle kirjottanut, että tunnet itsesi täällä liian
yksinäiseksi?»

Regina pudisti päätään, sitten sanoi hän arastellen: »Mitäs minä
yksinäisyydestä, herra?»

»Mikä sinua sitten on vaivannut?»

Regina katsoi häneen tuskallisesti ja vaikeni.

»Mutta?»

»Minä--luulin--ettette palaisikaan.»

»Mutta kirjotinhan sinulle, hupakko.»

»Niin, kirjotitte kyllä--tulevanne viikon kuluessa, ja silloin istuin
Kissanportaalla yöt ja päivät--yöt ja päivät--mutta te ette tullut. Ja
kolmen viikon perästä kirjotitte uudestaan: tulen kenties viikon
kuluessa, ja sittenkään ette tullut. Ja silloin ajattelin, että
tahdotte vaan minua syöttää sanoilla, jotta paremmin--viihtyisin. Ja
että te kaduitte, että olitte ollut minulle ystävällinen, koska en
sitä ansainnut ja koska...» hän vaikeni ja peitti tuokioksi kasvonsa
käsiinsä.

»Mutta kirjeesihän oli vallan järkevä.»

»Niin, herra», sammalsi Regina. »Olisiko minun--sopinut teille--
muuten kirjottaa?»

Boleslav puraisi huultaan ja katsoi suoraan eteensä vihertäväin
lehtien vilskeeseen.----Mahtoikohan tyttö aavistaa jotakin siitä,
mitä muutamain tuntien jälkeen oli tapahtuva?

»Mutta nyt on kaikki hyvin--eikö niin?» kysyi hän epävarmasti.

Silloin vaipui Regina huudahtaen hänen eteensä ja huusi hänen
polviinsa kiertyen: »Kaikki on hyvin, jos jäätte tänne, herra. Minua
niin pelottaa, että voisitte jälleen mennä pois, herra.»

Ei, hän ei aavistanut mitään.--Vaikein kaikista oli vielä hänen
edessään. Boleslavista tuntui, kuin hänellä olisi kädessään salama,
joka tytön musertaisi ensi kosketuksella.

Mutta vielä oli aikaa. Ensin täytyi tälle tuskastuneelle olento
raukalle lahjottaa pari elvyttävän ilon hetkeä, ennenkuin häneen
sattui viimeinen, raskain isku. Niin voi hän koota voimia sitä
kestääkseen.

»Nouse, Regina», sanoi hän lempeästi. »Olkaamme iloiset, ja älä
ajattele tulevaisuutta.»

Sitten kulkivat he rinnatusten hämärän puiston lävitse, jonka sirosti
hiekotetut polut kiemurtelivat kuin kimaltavat purot viheriän nurmen
keskitse. Epämääräinen versomisen ja mätänemisen höyryistä sekotettu
keväinen tuoksu tulvahteli pensaista, ja puiden latvoista kuului
kaihomielistä, kainoa suhinaa ja lintujen viserrystä.

»Kuinka kauniiksi täällä on kaikki muuttunut poissa ollessani!»
huudahti Boleslav.

»Niin, herra», vastasi Regina. »On kauniimpaa kuin on ollut
milloinkaan ennen.»

»Nytkö yhtäkkiä?» kysyi Boleslav hymyillen ja katsoi tyttöä
syrjästäpäin. Silloin näki hän syvät varjot hänen poskillaan, niille
oli levinnyt viehättävä puna.

»Hän elpyy jo», mietti hän itsekseen, ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi häipyvän onnen viimeiset hetket elettävinään.

»Olethan kaikesta huolimatta tehnyt ahkerasti työtä», sanoi hän,
koettaen yhä säilyttää hyväntahtoisen herran äänensävyä ja viitaten
pariin hyvin hoidettuun kukkasarkaan, joita peittivät punertavat
esikot ja satakaunot.

Regina päästi lyhyen, ylpeän naurahduksen. »Täytyihän kaiken olla
kunnossa, kun saavutte, herra.»

»Mutta itsesi, Regina, olet lyönyt laimin.»

Tyttö käänsi polttavan punan peittämät kasvonsa häpeissään syrjään.

»Onko minun sanottava totuus, herra?» sammalsi hän.

»Tietysti.»

»Ajattelin--että jo ennen--kuolisin--ja silloinhan olisi se ollut
samantekevää.»

Boleslav vaikeni. Reginasta virtasi kokonainen rakkauden meri ja
aaltoili jokaisen sanan mukana hänen ylitsensä.

Hänen silmiensä eteen aukeni nurmikenttä, joka linnan takana loivasti
kallistui alas puistoon. Siellä seisoi rapaantuneella kantakivellä
Diana jumalattaren jalusta, jonka Regina oli hilannut nurmikolta
paikoilleen. Itse kuvapatsas, jota hän varmaankaan ei ollut jaksanut
nostaa, makasi jalustan ääreen vieritettynä, ja kasvot tyhjine,
valkeine silmineen olivat ylöspäin. Muutamien askelten päässä siitä
oli musta, nelisnurkkainen pengos heleänvihreän nurmikon keskellä.
Tämä oli paikka, jossa Boleslav oli ensi kerran tavannut tytön
touhuissaan kaivamassa hautaa turmelijalleen, jota ei kukaan muu
tahtonut haudata.

»Olen jättänyt tämän silleen--muistoksi itselleni», sanoi hän kuin
anteeksi pyytäen ja viittasi maasta viillettyihin turpeihin, jotka
alkoivat kasvaa kiinni nurmipenkiksi.

Sitten kulkivat he edelleen pensaikon luo, joka ympäröi puutarhamajaa
kuin korkea häkkiaita.

»Ja lasikaton olen jälleen korjannut», sanoi Regina.

»Oo-ho?»

Heidän katseensa yhtyivät, mutta kääntyivät nopeasti jälleen
etäisyyteen.

Rauhallisena odotti pieni maja heitä, ja ikkunan-ruudussa kimmelsi
vielä iloisen houkuttelevana myöhästynyt päivänsäde, vaikka kaikki muu
oli ympärillä varjojen verhossa.

Suloinen kodikkuuden tunne valtasi Boleslavin ja viihdytti tuokioksi
levottomuuden, joka jäyti hänen mieltään.

»Mene», sanoi hän, »keitä minulle jotakin illaksi; olen nälkäinen ja
uupunut kovasta ratsastuksesta.»

Hänelle johtui mieleen hevosensa--missähän se mahtoi harhailla? Sitten
unhotti hän sen jälleen.

»Ja laita itsesi kuntoon», jatkoi hän, »jottet pöydässä näytä
siivottomalta.»

»Kyllä, herra,--niin hyvin kuin voin.»

Eteisessä he erosivat. Boleslav meni asuinhuoneeseen, Regina keittiöön.
--Syvästi huoahtaen heittäysi Boleslav sohvalle, joka rutisi ja natisi
hänen painostaan.--Kaikki näytti samalta kuin hän sen taanoisena yönä
oli jättänyt, ei sentään--esirippu ja sentakainen vuode oli
uuninnurkasta hävinnyt. Isoäidin kuva myös puuttui.--Laukaus, joka oli
hipaissut Reginan olkapäätä, oli sen särkenyt aivan pirstaleiksi.

Ikkuna oli auki. Väkivän maan tuoksu, joka häntä ei tänään jättänyt
missään, uhkui virtanaan huoneeseen. Se mahtoi tulla multakasoista,
joita oli luotu päätyseinämälle.--Minuutti minuutilta kasvoi hänen
levottomuutensa.

Hän ei voinut viihtyä kauemmin yksin. »Miksi tahdot lyhentää
ennestäänkin niukkoja hetkiä?» sanoi hän itsekseen ja aikoi mennä
keittiöön; silloin näki hän Reginan paljain hartioin kyyröttävän
lieden tulen edessä ja ompelevan nuttuaan.

Pelästyneenä vetäytyi hän takaisin.

Mutta muutamien sekuntien jälkeen tuli Regina itse pukeutuneena
avaamaan hänelle ovea.

»Mitä käskette, herra?»

»Näytä, miten olet katon korjannut», vastasi Boleslav, kun hänelle ei
mitään muuta johtunut mieleen. Hän kiitteli työtä, mutta ei katsonut
sitä lainkaan. Sitten pysähtyi hän lieden eteen ja tuijotti
kielehtiviin liekkeihin. Oli jo tullut melkein pimeä, tuli heitti
lepattelevan loimonsa nokisille seinille.--

»Minä autan sinua keittämisessä», sanoi Boleslav.

»Oh, herra, te teette minusta pilkkaa», vastasi Regina, mutta onnen
loiste levisi hänen kasvoilleen.

»Mitä saan sitten?»

»Paljoa täällä ei ole kotona, herra--munia ja palvattua silavaa--vähän
tuoreita vihanneksia--muuta ei ole mitään.»

»Kiittäisin Jumalaa, jos saisin--» Äkkiä vaikeni hän. Vähällä oli hän
ilmaista kaiken. Eihän tyttö aavistanut mitään. Eikä hänen tarvinnut
aavistaakaan.--Aamuun asti kestäköön hänen onnensa.

»Eteenpäin siis», sanoi hän nauraen, vaikka hänen kurkkuaan kuristivat
aavistukset ja huolet, »muuten näännyn nälkään.»

»Ensin täytyy veden kiehua, herra.»

»Hyvä--odotetaan.» Hän kyykistihe puulaatikolle istumaan. »Ja sitten,
Regina, tulehan vähän lähemmäksi. Et miellytä minua vieläkään--
tukkasi--»

»En ole sitä vielä ehtinyt kammata, herra.»

»Tee se siis.--»

Reginan silmät leimahtivat jälleen aran rukoilevasti häneen. »Teidänkö
täällä ollessanne, herra?» sammalsi hän.

»Kas, kuinka tekokaino aivan yhtäkkiä!»

»En minä siksi, herra----»

»Älä sitten kursastele.»

Regina meni huoneen etäisimpään nurkkaan, missä hänen vuoteensa oli,
ja päästi rivakalla liikkeellä valloilleen aaltoilevan hiustulvansa,
joka ulottui aina lanteille saakka. Kammatessaan huomattuaan, kuinka
hänen herransa silmät mieltyneinä tähystelivät häntä, levitti hän
äkkiä, kuin hävyn ja onnen valtaamana, käsivartensa ja heittäytyi
vuoteensa eteen lattialle, painaen kasvonsa tyynyyn.

Boleslav odotti äänetönnä, kunnes tyttö nousi.--Hiuksensa
järjestettyään tuli Regina hänen luoksensa lieden ääreen ja puuhaili
pannujen ja kattilain kera, häneen vilkaisemattakaan.

»Kerros nyt, Regina--mitä kaikkea tällä aikaa on tapahtunut?» kysyi
Boleslav.

Regina pudisti päätänsä.--»Bockeldorfissa oli kaikki ennallaan--paitsi
kauppiasta ja hänen rouvaansa en ole nähnyt ketään.--Kyläänkään en
mennyt tulvan aikaan--mutta olen kai sen jo teille kirjottanut, ja
sain aika tavalla nähdä nälkää--mutta mitäs siitä.--Niin, tosiaan,
sitten on tänne tullut kirjeitä viime viikkoina, viranomaisilta
Wartensteinistä, Königsbergistä ja--tänään vielä yksi--se on----»

»Hyvä, hyvä, myöhemmin, kun teemme tulen.» Mitä maailma häntä
liikutti--tänään, kun hänen oli poltettava takanaan sillat
menneisyyteen, kun hänelle ei jäänyt mitään siitä, mitä oli elänyt ja
kärsinyt!--

Sitten, kun illallispöytä oli katettu ja lamppu loisti häntä vastaan
Reginan kädestä, meni hän tytön kera asuinhuoneeseen.

»Ethän ole kattanut itsellesi», huomautti hän.

»Saanko minä, herra?»

»Tietysti saat!»

»Ja teille--mitä viiniä, herra?»

Boleslav hengitti syvään. »Ei mitään.»

Jälleen istuivat he vastatusten rauhallisessa lampunvalossa, kuten
niin usein talvipuhteina, lumen pyrytessä ikkunaruutuja vasten ja
myrskyn orsia ravistellessa. Nyt lentelivät sieltä hentosiipiset
hyttyset ja leudot, tuoksahtelevat henkäykset hiipivät niiden kera
huoneeseen. Hentojen lehtiritvojen välistä pilkkui nouseva kuu, joka
pääsiäisen jälkeen oli ensi kerran täyttynyt.

Boleslav työnsi lautasensa syrjään. Ruoka ei maittanut. Siitä ei ollut
mitään hyötyä, että viini oli jäänyt kellariin. Päihtymys, jota hän
oli tahtonut välttää, huumasi jo hänen jäseniään.

Ja kun hän salavihkaa vilkaisi Reginaan, pelästyi hän, sillä tytön
silmät lepäsivät hänessä niin autuudesta juopuneina kuin tämä olisi
taivaan ja maan unhottanut hänen tähtensä. Surut ja huolet olivat
kadonneet hänen kasvoiltaan. Ne olivat jälleen pyöristyneet, ja uusi
kukoistava tuoreus loisti hänen poskillaan. Mutta Boleslav ei ollut
konsanaan havainnut hänessä sitä haaveellista vienoutta, joka tänään
virtaili hänen koko olennostaan ja jossa hän sieluineen ja ruumiineen
näytti liukenevan sulaan alttiuteen.

»Regina», kuiskasi Boleslav. Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat
puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole
varuillasi----ole varuillasi--tämä on viimeinen kerta, kun hän
johdattaa sinua kiusaukseen».

»Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän
menehtyy ikävään ja tuskaan.»

Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.

»Vielä hänen kerallaan suloinen hetki ja sitte tapa hänet--niin on hän
kaikista tuskista vapaa», kuiskasi ääni hänelle.

»Tämähän on sulaa mielettömyyttä!» ajatteli hän väristen.

Ja taasen vajosivat heidän silmänsä toisiinsa. Sielut eivät tienneet
mistään vastarinnasta, vaikkakin ruumiit pitivät epätoivoisesti
puoliaan.

»Pelasta itsesi», kuului ääni. »Ajattele kirousta! Säilytä itsesi
puhtaana isänmaalle!»

Hän mietti sanaa, jolla voisi haihduttaa tämän hurmaavan lumouksen.
Mutta hän ei löytänyt.

Sitten nousi hän ja meni avoimen ikkunan ääreen viillyttääkseen
otsaansa yöilmassa. »Puhu--toimi--lopeta äänettömyys!» kehotti hän
itseään. Silloin muisti hän kirjeet, joista Regina oli puhunut.

»Anna minulle kirjeet!» sanoi hän. Hänen äänensä kuului tuimalta.

Regina nouti pinkan valkokuorisia kirjeitä, jotka hän asetti herransa
paikalle pöytään. Tämä avasi päällimäisen ja tuijotti paperiarkin
ylitse tyhjään ilmaan.--

Eikö olisi parasta jo nyt mainita, mikä oli välttämätöntä? Miksi
viivyttää eron hetkeä, jonka kuitenkin täytyy tulla?--Mutta kammoksuen
karkotti hän tämän ajatuksen mielestään. »Saakoon hän iloita
puoliyöhön asti.--Suloinen hetki ja sitten--»

»Hänen vapaasukuisuudelleen, parooni Boleslav von Schrandenille
ilmotetaan täten, että Teidän pyynnöstänne pidetään uusi tutkimus
murhapolton mahdollisuuteen nähden Schrandenin linnan palossa, joka
tapahtui maaliskuun 6 päivänä 1809, ja tämä tutkimus on määrätty
pidettäväksi----»

Nauruun remahtaen heitti hän paperiarkin syrjään. Hänen sormensa
hapuilivat seuraavaa kirjettä.

Silloin pisti hänen silmiinsä Helenan käsiala.

Hän hytkähti vastenmielisyydestä. Mitä hän vielä tahtoi. Miksi
häiritsi hän häntä tänä hetkenä?--

      »Kallis Boleslav!

    En voi antaa sinun mennä sotaan vielä kerran
    sinua puhuttelematta. Pyydän ja rukoilen sinua
    tulemaan tänään yhdeksän aikaan kirkkomaan takaportille,
    jossa sinua odottaa

               Sinun Helenasi.»

»Miksei silloin», jupisi hän, »kun vielä oli aika?»--Mutta sitten
juolahti hänen mieleensä polttavana ajatus, että täten hänen
suojelushenkensä vielä kerran tarjosi hänelle pelastavan kätensä ja
että sen poistyöntäminen olisi ollut rikos Jumalaa ja kaikkea hyvää
vastaan.

»Sinun täytyy--sinun täytyy!» huusi ääni. »Muuten et ole niiden
kuulien arvoinen, joita Ranskassa parhaillaan sinua varten valetaan.»

»Eikö se ollut sallimus, jonka ainoastaan taivaan armo oli saattanut
säätää, että tytär suurimmassa hädässä astui väliin muuttamaan isän
kirousta siunaukseksi?»

Hän katsoi kelloa. Puuttui vain muutamia minuutteja mainitusta
kellonlyömästä.

Vaivaloisesti nousi hän.

»Minun täytyy mennä kylään», sanoi hän. »Minun on puhuteltava erästä
henkilöä.» Ja kuinka hän välttikin katsoa Reginan silmiin, tunsi hän
hänen hellän, rukoilevan katseensa sattuvan sielunsa sisimpään.

»Palaan pian jälleen», sammalsi hän.

Regina pani kätensä ristiin ja asettui äänetönnä hänen eteensä.

»Mitä tahdot?»

Sanat takertelivat Reginan kurkussa. »Herra, minua niin
ahdistaa--minusta on--kuin olisi tulossa jokin onnettomuus.»

»Milloin olet alkanut pelätä kummituksia?» koetti Boleslav laskea
leikkiä.

»Herra--en tiedä--mutta kurkkuani aivan kuristaa.--Se on kai hyvin
tuhmaa--mutta pyydän teitä--älkää menkö--älkää tänään.»

Boleslav työnsi hänet lempeästi syrjään. Reginan käsi, joka ojentui
häntä pidättämään, vaipui voimatonna alas hänen kupeelleen.--»Herra
--pyydän teitä--pyydän----»

Boleslav puri hampaansa yhteen ja meni.--Meni suojelushenkensä
luo.------




XVII.


Samana hetkenä istuivat schrandenilaiset, niin monet kuin olivat
voineet päästä kotikonnuiltaan, »Mustassa Kotkassa» jäähyväisjuominkeihin
keräytyneenä.

Vanha Merckel maksoi kaiken.

Hän seisoi tarjoilupöydän takana hymyillen surumielistä hymyään, jonka
vilpittömyyteen täytyi tänään jokaisen uskoa, ja kaasi lakkaamatta
tyhjät lasit täyteen.

»Juokaa, rakkaat ihmiset», kehotteli hän. »Taloni onnettomuuden ei
tarvitse teitä estää. Mitäs siitä, jos hänet ammutaan. Hän kuolee
urhoollisen kuoleman kunniansa ja isänmaan puolesta.»

Hän pyyhki hikeä kiiltävältä otsaltaan, ja samalla hänen pienet
silmänsä kääntyivät levottomasti ja odottavasti vieraasta toiseen.

»Vie, Amalia, lasinen heillekin, jotka häntä vartioivat», sanoi hän
tarjoilijaneitiin kääntyen. »En tahdo heille kostaa sitä, että he
auttavat syöksemään häntä perikatoon.»

Schrandenilaiset, joita liikutti näin ylevä jalomielisyys, katselivat
kiukkuaan hilliten haarikkoihinsa. Heitä hieman hävetti himoaan
tyydyttäen vierailla tässä onnettomuuden talossa, mutta olisivat
pitäneet rikoksena, jolleivät olisi vanhuksen anteliasta liikutusta
käyttäneet hyväkseen. Sentähden kulauttelilivat he olutta ja ryyppyjä
virtanaan, ja jokainen piti tarkoin varansa, ettei vain naapuri
ehtinyt juomisessa edelle.

Neiti, yhtä lihava ja viisas kuin herransakin, läksi taipaleelle
mukanaan puoli tusinaa kuohuvia haarikoita, saatuaan ensin pari
hiljaista käskyä, jotka herra antoi merkitsevästi silmiään vilkuttaen.

»Ja jos näet vanhan Hackelbergin», huusi hän neitosen jälkeen, »kutsu
hänet tänne--kutsu tänne. Hänetkin on samainen lurjus saattanut
onnettomuuteen. Hän ei saa olla poissa näistä surullista pidoista.»

»Oi, urhoolliset sotilaat!» jatkoi hän pyyhkien silmiään. »Juokaa,
juokaa! Tähtyyhän teidän koettaa unhottaa, että tänään viette
kunnianne hautaan. Niin, asemanne on säälittävä--säälittävämpi kuin
poikani, sillä hänen on ainakin suotu kuolla kunniansa puolesta.
Mutta te--hyi--hyi--miltä mahtaneekaan tuntua mielestänne, kun
maankavaltajan poika, tuo lurjus, jonka kunnioitettava kirkkoherramme
on kironnut, marssittaa teidät huomisaamuna taipaleelle.--Sinä, Born,
harjaa saappaani, käskee hän, sinä, Bichler, pitele jalustinta--ja
muuta sellaista.»

Molemmat nimitetyt hypähtivät kiroten pystyyn.

»Ja te kaikki muut--kun hän teille tiuskii ja räyhää--hänhän on
käskijä--ken silloin uskaltaa mukista, hänet ammutaan muitta mutkitta.
Tämä, rakkaat ystävä parkani, on tuleva osaksenne. Sentähden juokaa ja
sanokaa jäähyväiset sotilaskunniallenne. Huomenna ei enää koirakaan
huoli leipäpalaa kädestänne.»--

Puoleksi tukahdutettu murina kulki joukon lävitse, hirvittävämpi kuin
muuten heidän raivonhuutonsa.

Silloin hoippuroi puuseppä Hackelberg, joka nähtävästi oli
vetelehtinyt jossakin läheisyydessä, huoneeseen puolijuopuneena kuten
tavallisesti.

Häntä tervehti syvä äänettömyys. Mutta vanha Merckel meni
juhlallisesti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet
kunniasijalle.

»Sinäkin olet onneton isä», puhui hän hänelle liikutuksesta
väräjävällä äänellä. »Sinunkin sydämesi on särkynyt lapsesi
perikadosta. Sinun, kuten minun ja kuten meidän kaikkien
onnettomuutemme on linnan hirmuvaltiaan omallatunnolla. Istu, mies
rukka, ja ota siemaus kanssamme.»--

Juopporenttu, joka oli tottunut siihen, että kaikki häntä tuuppivat
ja ilveilivät hänen kanssaan, silloinkin, kun tarkottivat hänelle
parasta, ei tiennyt mitä ajatella, kun häntä näin ylenpalttisesti
kunnioitettiin. Hän vilkui sameilla silmillään epäluuloisesti
ympärilleen ja näytti neuvottelevan itsekseen, oliko hänen alettava
pöyhistellä vai itkeä. Samalla hän joi niin paljo kuin sai.

»Katsokaa häntä, tätä vapaaherrallisten himojen uhria», jatkoi herra
Merckel. »Näin avuton ja turmiolle joutunut on ihminen, jolta on viety
koston mahdollisuus, jonka täytyy niellä vihansa päivästä päivään,
hetkestä hetkeen. Mutta matokin kiemurteleksen, kun sitä tallataan
jaloin, ja kuka voi panna pahakseen, vaikka toivoisimme, ettei
pahantekijä enää huomisaamuun asti eläisi?»

»Lyökää hänet kuoliaaksi!» sopersi puuseppä, joka vähitellen joutui
raivoihinsa. Mutta ainoastaan muuan arka kaiku vastasi; sillä nyt, kun
oltiin sotamiehiä ja lähimpäin päällikköjen kera tekemisissä, ei
kuoliaaksi lyöminen enää ollut leikin asia.

Herra Merckelin valtasi siveellinen suuttumus.

»Oo, hyi sentään, rakkaat ihmiset, kuinka voitte puhua niin
jumalattomasti! Minä olen esivalta enkä saa mitään sellaista kuulla.
Rintaman edessä, päivän valossa on vaarallista käydä hänen kimppuunsa
enkä soisi teidän puhuvan edes siitä mahdollisuudestakaan.--Sillä
tulee rakastaa vihollisiaan, kuten sanassa sanotaan. Mutta ken voi
hillitä vihaansa, kun se paisuu ylitse ja purkautuu kostonhuutoihin?
Niinpä toivon, että kaikkien meidän vihollisemme ja tuhoojamme
kuolisi tänä yönä vuoteeseensa--tai hän ainaiseksi katoaisi
tietymättömiin--tai löydettäisiin hänet huomisaamuna Maraune-virrasta.
Silloin ainakin nähtäisiin, että vanha Jumala on vielä elossa ja
valvoo ylitsemme ja tuomitsee syntisiä ja kadotettuja. Amen.»

»Amen», jyrisi joukosta, ja känsäiset kädet menivät ristiin.

»Mutta eihän niin ole laita--pahantekijät menestyvät ja saavuttavat
pitkän iän tässä surunlaaksossa! Huomenna saapuu hän ratsullaan ja
Felixini laahataan teurastuspenkkiin, ja ne, jotka murisivat rivissä,
antaa hän myös ilmi.--Minua tosiaan kummastuttaisi, jos pääsisitte
hengissä pälkähästänne; sillä hänhän on ottanut tehtäväkseen juurittaa
koko Schrandenin eläviltä ilmoilta. Hän vie teidät huomenna mukanaan
kuten oinaslauman, jonka teurastaja on ostanut, ja leskien ja orpojen
itku ja valitus on kuuluva jälkeenne.»

Ilmoille pääsi raivonulvonta, niin raju, että yllyttäjä itse hätkähti.

»Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! Ei mitään vastoin lakia. Tosin ei
joukossamme ole ainoatakaan ilmiantajaa, ja ennen puremme kielemme
poikki, ennenkuin petämme ketään omistamme--Hackelberg voi siitä
laulaa kokonaisen laulun--vai mitä, vanha ystävä?--Mutta kuka tietää,
eikö herra kapteeni itse hiiviskele ikkunain alla urkkimassa----»

Viisi kuusi päätä riensi ruutuja vasten.

»Luuletteko, ettei hänestä voisi sellaista uskoa?--Oh, hän ei arastele
mitään konnankoukkuja.--Mutta tiedän, mitä tahdoitte sanoa, enkä
saata teitä siitä moittia: Jos hänet tavataan täällä yön pimeydessä
hiiviskelemässä, käy hänelle huonosti.»

»Kuoliaaksi--kuoliaaksi!»

»Älkäähän vain huutako yhä »kuoliaaksi», lapset. Tekee aivan korviini
kipeää. Sellaisesta selvitään hissukseen.--Pah, laukaus
pamahtaa--pah--vielä kerran--se oli vain salametsästäjä
viidakossa--metsäkauriita juoksentelee yllinkyllin ympärinsä--vai
mitä, Hackelberg?»

Tämä nauroi ja maiskautti kieltään.--»Pah!»

»Älä istu siellä niin torroksissasi, mies; onko sinulla tosiaankin
kalan verta suonissasi?--Etkö enää muista, kuinka vanha parooni
pieksätti sinut pataluhaksi, jotta olisi saattanut hihnoja leikellä
nahkastasi?--Peijakas, kuinka silloin juoksit ulvoen ympäri! Sitäpä
oli koko hauska katsella.»

Hackelberg röyhtäsi ja katsoa murjotti lasiinsa.

»Mutta silloin olit vielä metsästäjä, joka oli mies paikallaan, ja
kuulasi eivät koskaan osuneet harhaan.--Juo, mies!--On aivan
uskomatonta, kuinka kerran osasit ampua.»

»Osaan minä vieläkin», sopersi puuseppä.

»Hahaha--anteeksi, että minua naurattaa, vanhus. Ensiksikään ei
tiedetä lainkaan, mihin olet jättänyt tuliluikkusi--»

»Mutta--minä ti-iedän sen!»

»Ja sitäpaitsi on kätesi liian veltto voidakseen tähdätä, ja
kunniantuntosi on huilannut tiehensä ja miehenryhtisi lisäksi.»

Puuseppä nauroi. Hänen silmänurkissaan pilkahti myrkyllinen välähdys.

»Mitä? Tahdotko väittää, että sinulla on vielä kunniantuntoa
rinnassasi, vaikka pidät hyvänäsi sen, että tyttäresi on vietelty?
Siedät, että viettelijä juoksentelee vapaasti hänen kanssaan ympärinsä
ja että oma lihasi ja veresi sinua halveksii ja sysää kätesi pois
luotaan--kiittämätön, velvollisuutensa unhottanut olento!»

Puuseppä hypähti hoiperrellen pystyyn--»Älkää tulko perästäni kukaan!»
huusi hän nyrkkiään heristäen.

»Mihin aiot?»

»Ei kuulu kellekään!»

Vaikka schrandenilaiset olivat raivoissaan, pyrkivät heitä
naurattamaan juopon metkut, mutta Merckel vilkutti heitä pysymään
hiljaa. »Antakaa hänen mennä», kuiskasi hän lähimmilleen, »hän menee
penkomaan pyssyään tunkiosta.»

»Mutta mitäpä kaikki hyödyttää!» jatkoi hän huoaten, ja hänen silmänsä
tähystelivät salakähmäisen levottomasti oveen. »Hän kyllä pitää
varansa, ettei öiseen aikaan antaudu käsiimme. Ja huomisaamuna päivän
valossa, jollei kukaan teistä voi itseään puolustaa, tulee hän ja
luovuttaa teidät pyöveleillenne, kuten poikani Felixin, eikä kukaan
teistä näe enää kotikyläänsä,--Sentähden juokaa, lapset, ottakaa
jäähyväiset vanhalta isä Merckeliltä.--Seis, eikös sieltä tule
Amalia?» keskeytti hän kuunnellen iloisessa jännityksessä.

Ovi temmattiin auki ja sisään syöksähti tarjoilijaneiti, joka
hätiköiden kuiskutti jotakin isäntänsä korvaan.

Tämän kasvot kirkastuivat. Hän pani pyöreät kätensä ristiin
kiitolliseen rukoukseen.

»Lapset», huusi hän, »vielä elää tuomari taivaassa! Vapaaherra on
käsissämme.»

Schrandenilaiset päästivät riemuhuudon ja hypähtivät istuimiltaan.

»Kuinka? Missä? Milloin? Kuka on hänet nähnyt?»

»Kerro, Amalia!» ähkäisi hän ja vaipui uupuneena istumaan kuten
päivätyönsä tehnyt.

Ja Amalia kertoi. Hän oli tahtonut odottaa, kunnes vartiat olivat
juoneet oluensa, ja oli vielä kävellyt hieman kauniissa kuutamossa,
saadakseen raitista ilmaa,--silloin oli hän nähnyt miehen tulevan
peltojen ylitse Kissanportaalta päin. Se oli kulkenut kirkkomaata
kohden ja oli sillä ollut upseerintakki yllään punaisine kauluksineen
ja kiiltävine nappeineen.

»Oliko hänellä aseita?» kysäisi eräs varova Schrandenin poika.

Oli, miekka oli vain välähdellyt kuutamossa.

Tämä seikka tuntui arveluttavalta.

»Hän kai tahtoo tarkastaa vahteja», arveli toinen ja raapi päätänsä.

Herra Merckel päästi levottoman naurun. »Milloin kirkkomaalle on
asetettu vahteja?» huudahti hän. »Sanon teille, mitä hän siellä tekee.
Korean herra pappansa luona hän käy, tahtoo haudalla vannoa että hän
kostaa teille heti kun sotilaina joudutte hänen käsiinsä. Onnitelkaa
toisianne tämän käynnin johdosta.»

Samassa sai hän liittolaisen, jota ei enää tainnut muistaa laisinkaan
ottaa lukuun.

Ovesta syöksi huoneeseen vanha puuseppä, heiluttaen oikeassa kädessään
pyssyä, jossa vielä riippui likaa ja oljenpärtöä. Hän näytti olevan
aivan vimmoissaan. Hän löi rintoihinsa ja hyppeli hoiperrellen ympäri
kuin riivattu.

»Minullako ei ole kunniantuntoa?» hihkui hän. »Minäkö antaisin
vietellä tyttäreni? Missä on se naikkonen, joka on häväissyt harmaan
pääni? En tee hänelle mitään kirstua! Ammun hänet vain kösäksi----
ammun heidät molemmat kösäksi.»

»Tulkaa kirkkomaalle!» kajahti joukosta, joka alkoi rohkaistua.

Vanha ravintolanisäntä pelästyi. »Ei kirkkomaalle, lapset?» varotti
hän innokkaasti. »Ensiksikin on paikka pyhä, ja toiseksi voisi hän
siellä teiltä paeta. Mutta jos teillä kaikessa sovussa on jotakin
tekemistä hänen kanssaan--en tosin tiedä mitä enkä tahdo
tietääkään--niin neuvon teitä menemään Kissanportaalle. Siellä on
rannalla kylliksi pensaita--tosin ne ovat harvanlaisia--mutta
peittävät ne teidät sentään.»

»Mutta jos hän palaa kylän lävitse--nostosillan ylitse?» arveli joku
varovainen.

Herra Merckel oli asioista selvillä. »Eikä palaa!» nauroi hän.
»Kissanporras on hänelle paljo mukavampi.»

»Taipaleelle, Kissanportaalle!» huusi puuseppä ja sysi pyssynsä
perällä penkkejä ja tuoleja. Joukko lähti liikkeelle. Herra Merckel
tuppasi heille viinapulloja mukaan niin paljo kuin kiireessä sai
käsiinsä.

»Ottakaa, lapset, ottakaa!» huusi hän. »Kaikki kunnianne puolesta!»

Sitten kun viimeiset olivat ulkona, kuivasi hän hien otsaltaan, pani
kätensä ristiin ja sanoi tuskallisesti huokaisten: »Ah, Amalia, kunpa
he vain eivät tekisi hänelle väkivaltaa.»




XVIII.


Saavuttuaan maantielle näki Boleslav kirkkomaan aidan varjossa
naisolennon, joka epäröiden kääntyi häntä kohden.

Hetki, jota hän kahdeksan vuotta oli ikävällä odottanut, oli nyt
tullut. Hän ei tuntenut vähintäkään liikutusta sydämessään.--»Ole toki
iloinen! Riemuitse onnestasi!» huusi ääni hänen povessaan.--»Hän
rakastaa sinua!--Hän pelastaa sinut.--Hän vapauttaa sinut Reginasta.»
Ja valittaen kaikui uudestaan: »Reginasta.»

Terävästi kuvastuivat solakan tytönvartalon mustat ääripiirteet
kuutamon valaisemaa taustaa vasten. Olkapäät näyttivät kulmikkailta,
ja korkealle vyötetyltä vyötäröltä valuivat puvun ääriviivat kahtena
suorana linjana kaidoille lanteille.

Boleslav hyppäsi ojan ylitse ja ojensi tytölle kätensä.

Sievistelevän kainolla liikkeellä peitti tämä kätensä selkänsä taakse.

»Älä nyt heti ole niin myrskyinen!» sipatti hän.

Boleslav hämmästyi. Hänet valtasi kylmä, melkein ivallinen tunne, jota
hän kohta häpesi ja jonka hän tukehdutti.

»Olet antanut minun kauan odottaa, Regina!»--Ja kun tyttö kääntyi
puoleksi kuuta kohden, näki Boleslav kaidat, arkipäiväiset kasvot ja
nenänipukan, joka halveksivasti rypistyi.

»Nimeni on Helena, jos olet sen unhottanut», sanoi hän ja kääntyi
nyreissään selin.--

Boleslav säpsähti.--»Anteeksi», sammalsi hän. »En sitä tarkottanut.»

Tosiaan ei tämä ollut hyvä alku.

Helena pani suunsa suppuun, mutta näytti taipuvaiselta jälleen
leppymään.--»Oi, tule pois täältä!» pyysi hän. »Minä niin pelkään.»

»Mitä?»

»No--kirkkomaata.»

Jälleen värähdytti Boleslavia ivallinen tunne. Olematta itsekään siitä
selvillä vertasi hän kaikkea, mitä toinen teki ja sanoi, Reginaan. Ja
vertailu ei ollut Helenalle edullinen.

»Olen näet niin arka, kuten kai muistat», jatkoi Helena heidän
palatessaan maantielle. »Hätiköin liiaksi, kun kutsuinkaan sinut juuri
tänne. Yleensäkin oli se liiaksi hätiköityä. Ja jollen--», hän katsoi
Boleslavia syrjästäpäin hienostelevalla katseella, jonka oli
ilmaistava loppu hänen ajatusjuoksustaan. Sitten, kun Boleslav tahtoi
auttaa häntä ojan ylitse hypätessä, päästi hän pienen huudahduksen ja
sanoi: »Ei, ei.»

Epäselvä pettymyksen tunne, jota Boleslav siihen asti oli tuntenut,
muuttui nyt sulaksi kummastukseksi.

Helena vilkui ympärilleen kaikille suunnille. »Emme voi jäädä
tännekään», kuiskutti hän. »Jos tulisi ihmisiä ja he näkisivät minut
täällä herrasmiehen keralla, häpeäisin silmät päästäni.»

»Mihin sitten tahdot?»

»Niin, sen saat sinä määrätä.»

»Tule siis metsään!»

Helena löi vanhanpiian eleellä kätensä yhteen. »Mitä ajattelet?»
huudahti hän. »Öiseen aikaan! Jonkun herran seurassa!»--

Boleslav hieroi otsaansa. Oliko mahdollista, mitä hän näki ja
kuuli?--Tämäkö oli Helena? Tämäkö se hengetär, johon hän oli katsonut
ylöspäin kuten toisen maailman olentoon?

Tai oliko kentiesi syy hänessä itsessään? Oliko hän niin turmeltunut,
ettei enää ymmärtänyt siveyden ja puhtauden kieltä?--Oliko metsistynyt
palvelustyttö hämmentänyt hänen arvostelukykynsä, täyttänyt hänen
mielikuvituksensa liian irstailla kuvilla?

»Kulkekaamme siis pitkin maantietä», sanoi Boleslav.

»Kun vain ei kukaan tulisi!»

»Näethän, ettei tule ketään.»

»Mutta onhan se sentään mahdollista!»

Tähän ei voinut mitään vastata. Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi
Boleslav: »Etkö tahdo antaa minulle käsivarttasi?»

»No, voinhan tehdä sen», vastasi hänen nuoruutensa lemmitty.

Kotvan aikaa kävelivät he taasen ääneti rinnatusten. Näytti melkein,
kuin ei heillä olisi mitään sanottavaa toisilleen.

»Regina odottaa!» huusi ääni Boleslavin povessa.

»Olethan aivan mykkä», tuumi Helena, samalla hullunkurisesti näykäten
Boleslavin käsivartta niillä parilla sormella, jotka hän oli pistänyt
saattajansa kainaloon. »Sinä paha mies, et kai ole minuun enää
lainkaan mieltynyt?»

Boleslav ei katsonut olevansa oikeutettu sanomaan »ei». Helena oli
hänelle pysynyt uskollisena, oli kokonaista kahdeksan vuotta luottanut
hänen sanoihinsa. Hän ei saanut jättää niitä häpeään. Ja kun hän oli
epävarmasti sammaltanut: »Kyllä toki!» päästi Helena kuuluviin
merkitsevän huokauksen ja tuumi: »Sinusta on kerrottu minulle niin
paljo pahaa, etten enää lainkaan tiedä, mitä minun on uskominen--Mutta
eihän se toki ole totta--eihän?»

»Mikä sitten?» kysyi Boleslav väsyneesti.

»Oh, eihän sellaisesta voi tytöt puhuakaan.--Aivan epäsiveellisiä
juttuja.--Olithan toki ennen aina jalo ihminen. En voi kuvitellakaan,
että olisit niin muuttunut.»

Hän koetti hiljaa hiipiä Boleslavia lähemmäksi. Sinisilkkinen
käsityölaukku, jota hän kantoi kädessään, putosi silloin maahan. Kun
Boleslav--samaan aikaan kuin Helenakin--kumartui ottamaan sitä ylös,
sattui hänen lakkinsa syrjä hipaisemaan tytön poskea.

»Oi, ei niin», sipatti Helena ja notkistautui hänestä pois.

»Pyydän anteeksi», vastasi Boleslav sangen kohteliaasti--ja nipisti
huulensa yhteen.

»Et ole vieläkään vastannut kysymyksiini», jatkoi Helena. »Lopultakin
taitaa kyllä olla totta, mitä ihmiset sinusta kertovat.--Se olisi
hyvin rumaa, ja minä tyttö rukka olisin pahasti pettynyt sinun
suhteesi. Pappa onkin aina tuuminnut, että sinä saat vielä huonon
lopun.»

Tämän sanoi hän niin nenäkkääseen, rikkiviisaaseen tapaan, ettei
Boleslav voinut pidättää nauruaan.

Helena näytti käsittävän, ettei ollut osunut löytämään oikein tepsivää
äänensävyä, ja katkerasti loukkautuneena jatkoi hän: »Niin, naura vain
minulle tyttö rukalle. Ja sentään tarkotan sinulle niin hyvää.--En
millään ehdolla soisi sinun joutuvan perikatoon.»

»Pyydän, ettet suotta vaivaudu!» vastasi Boleslav.

»Ei, älä tekeydy huonommaksi kuin olet», ojensi Helena. »Tiedän, että
olet jalo ihminen. Ja vaikka kohtalo meidät iäksi erottaisikin, olet
minulle aina, aina rakas.--Oi, kuinka katkeria kyyneliä olenkaan
itkenyt sinun tähtesi!--Ja joka ilta olen rukoillut puolestasi: Rakas
isä, suojele kallista nuoruuteni ystävää, anna hänelle puhdas
omatunto ja varjele häntä synnistä ja kostonhimosta.»

»Schrandenilaiset ovatkin juuri omiaan vierottamaan uhriaan
kostonhimosta», vastasi Boleslav.

Helena rypisti nenänipukkaansa.--»Schrandenilaiset ovat raakaa
roskajoukkoa, joiden kanssa ei pidä antautua tekemisiin», tuumi
hän.--»Minäkin olen paljo mieluummin tädin luona Wartensteinissä.
Siellä ainakin tietää elävänsä hyvinkasvatetun, kelpo porvariston
parissa, ja siellä osataan nostaa paremman naishenkilön edessä hattua.
Sitä ei ymmärrä kukaan schrandenilainen tehdä, lukuunottamatta herra
Merckeliä. Ja Felixiä luonnollisesti. Hän huokasi syvään. »Mutta
hänkin enimmäkseen kantaa univormua», lisäsi hän aprikoiden.--Ja
ikäänkuin olisi vasta täten muistanut eilisen iltapäivän tapahtumat,
huudahti hän äkkiä kimakasti, löi käsiään yhteen ja huusi »Oi,
Boleslav, Boleslav!»

»Mitä haluat, Helena?»

»Boleslav, kuinka voitkaan olla niin paha!--Felix, Felix parka! Enhän
kyllä ollut saapuvilla, olin puutarhassa retiisien luona. Mutta
myöhemmin on minulle siitä kerrottu: Välkkyvällä miekalla olit lyönyt
hänen päähänsä, jotta veri vain pirskui.» Hän värisi ja nurisi itkuaan
pidätellen.--Sitten tempasi hän kätensä Boleslavin kainalosta ja
juoksi toiselle reunalle tietä. »Mene, en tahdo sinusta enää tietää
mitään», huusi hän. »Olet menetellyt kehnosti ja julmasti.»

»Sitä et sinä ymmärrä, rakas Helena», vastasi Boleslav.

»Ja lisäksi oli hän lapsuudentoverisi ja leikki kerallamme
puutarhassa. Kuinka usein hän kapusikaan edestäsi aidan ylitse, kun
pallosi vieri tiehensä! Ja marsunpoikasenkin hän antoi sinulle. Oletko
kaiken unhottanut?»

»Ja marsunpoikasenko tähden pitäisi minun--?»

»Oi--ja nyt olet hänet sulkenut pimeään kirkkoon--pappa sanoo, ettei
sinulla ole siihen lainkaan oikeutta ja hän aikoi antaa sinut ilmi
esikunnalle, silloin kävisi sinulle huonosti--»

Niin vähän oli hän Boleslavin mielestä isäänsä, että vanhan papin
jyrisevät sanat muuttuivat hänen suussaan laimeaksi lörpötykseksi.--Ja
tästä kaakattavasta kanasta riippuvaksi oli hän, Boleslav, tahtonut
tehdä koko olemassaolonsa!

Helena oli palannut hänen luoksensa ja oli kursastelevalla eleellä
pistänyt uudelleen kätensä hänen kainaloonsa.

»Mutta eihän sentään ole totta, että aamulla viet hänet pois
vangittuna ja asetat hänet sotaoikeuden eteen, niin että hänet
ammutaan--onhan se valetta? Sitä en usko sinusta. Niin huono et toki
ole.»

Boleslav koetti hillitä kärsimättömyyttään.

»Siis kuitenkin?» kysyi Helena ja pyyhki silmiään. »Mutta, eikös niin,
jos sinua oikein pyydän, rakas Boleslav--minulle teet sentään mieliksi
ja päästät hänet vapaaksi?»

Tyynesti, ikäänkuin ohimennen, tuli tämä pyyntö hänen suustaan. Mutta
silmistä, jotka epäluuloisesti karsastelivat Boleslavin silmiin,
vilkkui salainen levottomuus.

»Rakas, rakas Boleslav», jatkoi hän hartaammin, ja hänen kätensä alkoi
vavista Boleslavin kainalossa. »Jos minua vielä vähänkin rakastat, et
näin lähetä minua luotasi.--Ja minä kannan iäti kuvaasi sydämessäni,
ja vaikkapa kohtalo meidät julmasti erottaisikin, niin ainakin
rukoilen yhä edelleen puolestasi ja siunaan sinua.»

»Anteeksi, Helena», sanoi Boleslav liikutettuna Helenan näennäisestä
sydämellisyydestä. »Anteeksi, vaikka minun täytyykin näyttää sinusta
tylyltä. Mutta se ei auta mitään. Pyyntöäsi on mahdoton täyttää.»

Helena, joka ei ikinään näyttänyt odottavan tällaista vastausta,
katsoi häntä muutaman sekunnin vihaisen jäykin katsein. Sitten vaipui
hän, äkkiä itkuun purskahtaen, lähintä puunrunkoa vasten ja peitti
kasvonsa laihoilla käsillään.

Samassa pamahti etäisyydessä laukaus, jonka kaiku vieri verkalleen yli
metsien.

Helena päästi hätähuudon ja nyyhkytti käsiään väännellen: »Varmaan
ovat he hänet ampuneet, ja sinä, julmuri, olet sen käskenyt!--Oi,
Jesus, Jesus, eikö sinulla sitten ole vähääkään sääliä?»

Kuulostellen, mistä päin laukaus kuului, koetti Boleslav häntä
rauhottaa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että laukaus olisi
koskenut Felix Merckeliä. Varmasti oli se laukaistu metsässä linnan
toisella puolen. Todennäköisesti oli joku salametsästäjä kaatanut
hirven.--

Mutta Helena nyyhkytti yhä kankeammin. »Sinulle voi se olla
mieliin--oi, sinä--sinä raastat hänet kuitenkin kuolemaan.»--

Boleslav, jota hänen kasvava epätoivonsa alkoi oudostuttaa, lupasi
tehdä voitavansa tuomareita lepyttääkseen. Hän tahtoi itse vakuuttaa,
että Felix oli ollut tolkuttoman juovuksissa. Syytetyn vanhan vihan,
tämän loukatun kunniantunnon--kaiken tahtoi hän tuoda ilmi tuomiota
lieventääkseen.

Mutta Helena ei tyytynyt tähän.--Ja äkkiä vaipui hän Boleslavin eteen
polvilleen saviseen maahan ja syleili hänen polviaan: »Ole armelias!
Ole jalo! Pelasta hänet!»

»Nouse, herran tähden!»

»En, sitä en tee.--Rukoilen sinua tomussa ja tuhkassa.»----

»Mutta etkö sitten käsitä, että syytän itseäni murhayrityksestä, jos
päästän hänet viatonna vapaaksi?»

»Ei se mitään!» nyyhkytti Helena. Jos minua todella rakastat, teet
kyllä minun tähteni tämän pienen uhrauksen.--

Silloin alkoi Boleslav käsittää, ettei Helena ollut häntä kutsunut
tänne hänen itsensä tähden, vaan toimi hyvin harkitun suunnitelman
mukaan, käyttääkseen hänen rakkauttaan toisen hyväksi.--

Tällainen oli siis nainen, jonka arvoinen ei hän pitkiin vuosiin ollut
katsonut olevansa, jonka siunausta hän oli tähystellyt kuin
saavuttamatonta päämäärää. Tämä oli se valoisa olento, jossa hänestä
näytti kaikki hyvyys ja puhtaus yhtyneen ja jota hän oli katsonut
saastuttaneensa, jos mainitsi hänen nimensä samassa hengenvedossa kuin
Reginan.

Ja Regina! Hän, häväisty, hylky, kuinka taivaankorkeudessa hän
seisoikaan--tähän viekkaaseen siveyteen verraten!

Hurja nauru purskahti hänen rinnastaan.

»Mikset sanonut kohta, että hän on sinun rakastajasi?»

Helena hypähti koholle.

»Tämä on panettelua», huudahti hän. »Olen kunniallinen tyttö.»

»No--kihlattusi sitten!»

Helena alkoi uudelleen itkeä, vaikkei unhottanutkaan samalla
pudistella savipaakkuja hameestaan. »Oi, Boleslav!» nyyhkytti hän.
»Olet itse siihen syypää. Miksi olet antanut minun niin kauan odottaa?
Ja miksi olet antanut kyläläisille aihetta niin paljoon pahaan
huutoon?--Ja sitten papan vastustus, eihän sitä olisi konsanaan voinut
voittaa.--Mitä minä tyttö parka olisin----»

»No, no, ei se tee mitään», vastasi Boleslav hilpeästi.

»Ja sinä et ole minulle vihainen?»

»Oh, en lainkaan.»

Äänetönnä saattoi Boleslav Helenaa kylän läheisyyteen, sanoi
ystävällisesti jäähyväiset ja vielä kerran lupasi tehdä kaikkensa
pelastaakseen hänen kihlattunsa.

Helena kiitti, kumarsi kohteliaasti ja loittoni.

Niin päättyi Boleslavin suuri rakkaus.----

Ja kun hän näki tytön hinterän vartalon katoavan kylän reunimmaisten
talojen taakse, kuohahti nimi »Regina» hurjalla riemulla hänen
sielustaan.

Nyt oli tie auki--auki hurmaavaan syntiin.

Mutta mitä oikeastaan merkitsi synti, kun se, mikä kantoi hyveen
nimeä, oli niin surkeasti luhistunut kasaan. Missä oli paha, kun hyvä
muuttui pilkaksi?

»Suloinen hetki--puserra hänet rintaasi--älä välitä siitä, mitä
huomenna tulee. Seuratkoon hän sinua taistelusta toiseen--kantakoon
hän miehenpukua, kuten Leonore Prohaska, jota koko Saksanmaa
sankarittarena ylistää.»

»Regina--Regina!» riemuitsi hän jälleen ja levitti sylinsä
juostessaan. Hän juoksi yli kuutamoisten niittyjen.--Korkeampina ja
tummempina kohosivat rannan pensaat hänen edessään.

Regina tietenkin seisoi Kissanportaalla ja odotti häntä, kuten aina
oli tehnyt.

»Regina!» huusi hän virran ylitse.

Mitään vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus
ylt'ympärillä--ainoastaan leppien lehdet värisivät hiljaa, synnyttäen
äänen, joka kuului kuin nukkuva olisi hengittänyt puoleksi
sulkeutuneiden huuliensa välitse. Vesi oli alhaalla ja suikerteli
teräväkulmaisten piikivien välitse.

Hän saapui portaalle.

»Regina!» huusi hän vielä kerran.--Hiljaisuus, kuten ennenkin.

Silloin huomasi hän, että hoippuva käsipuu oli katkennut melkein
portaan keskeltä. Hauraat kappaleet roikkuivat vielä molemmilta
puolin.

Pelästyneenä kumartui hän katsomaan alas virtaan------Virran
hopeaisella pinnalla ui naisen ruumis.------




XIX.


Lähdettyään »Mustasta Kotkasta», hajaantuivat schrandenilaiset
kiireimmittäin asuntoihinsa, varustautuaksen aseilla niin hyvin kuin
voivat.

Puolet heistä eivät tulleet enää näkyviin.

Toinen puoli--luvultaan parisenkymmentä--taivalsi linnansaaren ympäri
vievää tietä Kissanporrasta kohden. Kun he yhtyivät jälleen
pensastossa virran rannalla, ei heitä ollut kukaan huomannut eikä
seurannut.------

Ääneti, varpaisillaan hiipivät he kosteaa nurmikkoa, ainoastaan vanha
juoppo ei voinut jättää loruamistaan ja murinaansa. Hän jutteli
innokkaasti pyssylleen, ikäänkuin elävälle olennolle, pudisteli sitä
ja kehotteli, että se tekisi hyvin tehtävänsä. Tuontuostakin asetti
hän perän tähtäysasentoon poskelleen, ja huomattuaan, että tähtäimen
ja hänen silmiensä välillä vilahteli yölepakoita ja tulikielekkeitä,
otti hän kiireimmiten uuden, pitkän kulauksen pullostaan.----

Saavuttuaan Kissanportaalle jakaantuivat he portaan pään molemmin
puolin ja hiipivät niin hiljaa kuin juopuneessa tilassaan voivat
jyrkännettä alaspäin käyttääkseen lepikkoa väijymispaikkanaan. Ne,
joilla oli ampuma-aseita, etupäässä vanha puuseppä, asettuivat kapean
hietapenkereen reunalle, pudottaakseen hänet luodilla porraspuilta,
jos hänen onnistuisi paeta niiden käsistä, jotka aikoivat
viikatteineen, kirveineen ja seipäineen käydä hänen kimppuunsa portaan
päässä.

Hyvinkin viiteen minuuttiin ei kuullut äännähdystäkään. Vain silloin,
kun joku ei paikoillaan pysyen voinut käsin ylettää kiertävää
viinapulloa, kuului vesakosta hiljaista kahinaa ja ritinää.

Saarellakin oli haudanhiljaista.

Silloin huomasi puuseppä, jonka silmät viina oli vielä kerran
terottanut ja joka väijyen istui valmiina ampumaan, että virran takana
tuli tumma olento esiin pensaikosta, jossa hänen oli täytynyt
kyyröttää, ja verkalleen ja äänettömästi läheni porrasta.

Tulijan astuttua varjosta kuutamoon tunsi puuseppä hänet
tyttärekseen.--Ilmeisesti oli hän huomannut murhamiehet ja meni nyt
vapaaherraa varottamaan.--Metsästäjän sekavat aivot sumensi raivo
tykkänään, kun hän näki varman saaliin livahtavan käsistään.

»Mene takaisin, haaska!» huusi hän.

Regina kyyristäysi ja hiipi edelleen, tarttuen porraskaiteeseen.

»Takaisin--taikka ammun.»

Regina aikoi nopealla hyppäyksellä rientää eteenpäin--silloin kuului
laukaus--ääntä päästämättä vaipui hän käsipuuta vasten--se murtui
kahtia. Ja portaan korkeudelta putosi ruumis kuin tumma, eloton
möhkäle alas virtaan.--Välkkyen loiskahti vesi, kivet matalassa
pohjassa vierivät kolisten.

Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja
kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi
niitä kirkkaasti.

Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen
tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin
näytti uhkaavan ja varottavan.--Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut
nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä
sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen,
sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää
ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.

Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului
uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa,
kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista
tiehensä.

Seurasi toinen, kolmas, neljäs,--ja pian jäi onnettomuuden paikka
autioksi.

Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin
tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.

Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti
pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja
juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.

Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.----Boleslav oli
pelastunut.

       *       *       *       *       *

Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan
huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen
käsipuuhun.

»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli
hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.

Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja
jyrkännettä alas.--Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan
äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen
mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi
virottamaan tytön eloon.

Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen
miekankahvalla rannalle...

Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä
satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen
ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan--ja
kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta
pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.

Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.----Ja kun
ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä
heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi
lyövät kuoliaaksi!»--kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi
tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen
itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti
ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä
ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka,
ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.

Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea
maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt
Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta
vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät
kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei
hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.

»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav
purskahtaen kimakkaan nauruun.--Pistävä kipu vavahti hänen
takaraivossaan.--Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla
mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin
katsoisivat ylös häneen.

Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin
poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.--Saattaisivathan
schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella
olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.

Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä
vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän
antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.

Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta
myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla--
herra tiesi missä.

Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki
hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki
vaipuneen syvimpään uneen.

Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä
elämöimistä, huutoa ja rähinää.

Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin
ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.

Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän
täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän.
Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti
paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja
vaatia häntä täyttämään lupauksensa.

Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta
tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa.
Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä,
joita hän ei voinut käsittää.

Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka
olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.

Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen
verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen
kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti
saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys
oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat
vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.--Oikeassa kädessään
riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli
pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä
lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan,
pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän
sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin
mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.

»Se on pian valmis!» huusi hän.--»Vielä vetäys»--sss--sss--»ja laudat
ovat yhdessä»--sss--sss----»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä
rauhaan»--sss--sss--»eteenpäin--hei--tulipalo--tulipalo--linna
palaa--tulipalo!--Luiki tiehesi, naikkonen--jos sanot minut
nähneesi--tauloineni ja pellavakuontaloineni»----sss--sss--»en tee
sinulle kirstua»--sss--sss--»pois tieltäni, käärme»----

Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli
asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.

»Mene takaisin--pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään
osansa--takaisin--taikka»----hän asetti höylän tähdäten
poskelleen--sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään:
»Tulipalo--tulipalo--tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja
höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.

»Tulipalo--tulipalo! Menkää tiehenne--en minä ole sitä
tehnyt--tyttäreni on valehdellut--liekit leiskuvat--tulipalo,
tulipalo--kuinka liekit leiskuvat!»--

Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta,
joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin
ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten
pöydänreunaa.

»Pian se on valmis»--sss--sss--»parisen lautaa vain
vielä»--sss--sss--»tyttäreni on nyt raatona--nyyskähti
nenälleen»--sss--»hienosti kiillotetaan kirstu»--sss----»nyt makaa
hän siellä eikä enää hauko henkeään»----sss--»näestä--miksetkäs
mennyt tiehesi!----Isä ampuu kuin peijakas»----sss----sss--»kyllä
paroonikin saa tänään kylkeensä»----sss--»olemme vartavasten
saapuneet--eläkööt kaikki miehet--eläköön Merckel!»----sss--»Alas
portaalta, lutka--ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?----Ja
jollet luiki tiehesi»--hän tähtäsi Boleslaviin.

Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine
päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka
jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.

Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja
paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän
tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä,
kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa
pöyristyttävän kiertokulun.

Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista
lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän
pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat,
olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut,
ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot
kietoivat hänet syliinsä.




XX.


Kirkonkello löi puoli yksi, ennenkuin Boleslav saapui paikalle, jossa
hengetön naisen ruumis häntä odotti.

Kuu oli edelleen tehnyt vaellustaan, suojeleva pimeys kietoi kalpeat
kasvot, ja pimeästä tuijottivat yhä silmät suurina ja kiillottomina
häntä kohden, ikäänkuin tahtoen tehdä rukoilevan kysymyksen, johon ei
ollut vastausta haudan tällä eikä tuolla puolen.

Hän heittäytyi polvilleen ruumiin viereen, sanoi jäähyväiset noille
sammuneille tähdille ja painoi hiljaa silmäluomet umpeen.

»Sinä kuulut minulle, minulle yksin», sanoi hän. »Kellään muulla ei
ole sinuun osaa, ei elämässä eikä kuolemassa.»

Ja mitä hänen tunteensa oli häneltä vaatimalla vaatinut aina siitä
pitäen, kun hän oli jättänyt murhamiehen majan, sen päätti hän nyt
tyynin mielin täyttää.

Mitä oli tapahtunut, oli ikäänkuin syyllisyyden ketju, johon pitkinä
vuosina oli liittynyt rengas renkaaseen kiinni. Tähän ketjuun oli
liittynyt ja siihen kiinni taottu sukurutsainen rakkaus. Ja tämän
rakkauden tähden, joka oli syntinen kuin helvetti ja puhdas kuin
taivas, täytyi kaiken, minkä yö ja hiljaisuus oli siittänyt, tulla
myös yöhön ja hiljaisuuteen haudatuksi. Haudatuksi tämän ruumiin
kerällä.

Mitä saattoikaan viheliäinen inhimillinen oikeus sovittaa siellä,
missä ikuinen sallimus näytti oikeutta istuneen? Eikö olisi ollut
tämän hengettömän ruumiin häpäisemistä, jos hän olisi sen laahannut
ristikkoaidan eteen uteliaiden vainukoirien nuuskittavaksi?

Tai olisiko hänen sallittava, että pappi, joka elämässä oli vainajan
kironnut, nyt kuoltua lukisi hänen ylitsensä ammattisiunauksensa?
Kuinka paljo silloin enää puuttuisikaan siitä, että hänet
laskettaisiin kirstuun, jonka isän murhaajankäsi olisi hänelle tehnyt
tai että tämän rikostoverit ulvoen ja kiviä heitellen kulkivat
ruumissaattona hänen jälestään?

Ei, totisesti! Hän ei saanut joutua schrandenilaisten susien
saaliiksi.

Hän, jonka hyväksi tyttö oli elänyt ja jonka puolesta mennyt
kuolemaan, on hänelle valmistava viimeisen leposijan. Hän on kätkevä
hänet äidillisen maan syliin ja tasottava nurmikon hänen yllänsä,
jotteivät kenenkään ruumiinhäväisijän kädet konsanaan häiritse pyhän
paikan rauhaa.--

Hän otti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen nurmikentälle, jolle kuu
korkealta taivaalta levitteli valkoisia harsojaan.

Dianan kuvapatsaan pirstaleet loistivat välkkyvän kirkkaina kasteessa
kimaltavasta nurmikosta.

Hän kantoi ruumiin sinne, laski sen nurmelle ja asetti sen niskan
rapaantunutta kantakiveä vasten, niin että näytti, kuin hän olisi
siinä istuessaan nukahtanut.

Sitte tähysteli hän ympärilleen etsien sopivaa hautauspaikkaa.--

Hänen silmänsä sattuivat mustaan nelisnurkkaiseen paikkaan, jonka
Regina oli määrännyt isän hautauspaikaksi. Elävästi näki hän tytön
silmiensä edessä päivänpaahtamassa, villinuhmaavassa voimassaan,
kuinka hän oli lapion polkaissut maahan paljaalla jalallaan ikäänkuin
juntalla.

Jollei hän silloin olisi tyttöä häirinnyt tämän hommassa, olisi hän
nyt päässyt kaikista vaivoista. Se rakkaudenpalvelus, jonka tyttö
silloin oli aikonut osottaa isälle, oli nyt tuleva hänelle itselleen.

Mikä olikaan mukavampaa kuin syventää samaa hautaa, jonka tyttö oli
alottanut aavistamatta, että kaivoi omaa hautaansa.

Hän nouti lapion keittiöstä, jossa valkea, minkä tyttö oli kohentanut,
ei vielä ollut sammunut, ja alkoi kaivaa maata kaikin voimin.

Tuon tuostakin levähti hän ja katsoi ruumiiseen.

Se istui siellä kuun kirkkaasti valaisemana ja näytti hyvässä rauhassa
katselevan hänen työtään.--Kerran, kun pilvenvarjot kulkea vilahtivat
sen ylitse, näytti kuin se liikahtaisi ja tahtoisi nousta.

Hänet valtasi tuskallinen halu olla uskomatta, jota jokainen tuntee
katsoessaan rakastettua vainajaa kasvoista kasvoihin. Hän huusi
Reginaa nimeltään ja syöksi ruumiin luo.

Tämän käsi oli vaipunut Dianan pään päälle, joka makasi vieressä
nurmikolla. Boleslav ei tohtinut vainajaa koskettaa, vaan hiipi,
peittäen kasvonsa käsillään, työhönsä takaisin.

Kun hauta alkoi tulla niin syväksi, että häntä alkoi pelottaa, ettei
enää voisi kiivetä reunalle, nouti hän lasihuoneesta kukkashyllyn,
jolle Regina oli asettanut lautasia ja vateja hyvään järjestykseen.

»Näistä ei kukaan saa enää syödä», sanoi hän ja heitti saviastiat
maahan, niin että ne kilisten särkyivät.

Kukkashyllyn laski hän tikapuiden sijasta hautaan ja jatkoi
kaivamistaan.

Kellojen kylässä ilmottaessa toista aamuhetkeä oli hänen surullinen
työnsä lopussa.

Kirstua ei hän voinut vainajalle antaa, mutta jottei tämä joutuisi
mustalla, märällä maalla lepäämään, nouti hän vuoteestaan, jonka
Regina oli pitänyt hienon puhtaana häntä varten, lakanan ja pari
höyhentyynyä, laittaakseen tälle vuoteen syvälle maahan.

Eron hetki oli käsissä.

Hän kantoi ruumiin käsivarsillaan haudan reunalle, sitten istuutui hän
levähtääkseen nurmipenkille ja nosti vainajan pään syliinsä.

Koskaan ennen ei hän vielä ollut voinut Reginaa katsoa niin vapaasti
kuin nyt, sillä hän ei ollut uskaltanut antaa katseensa jäädä hänessä
lepäämään. Nyt tarkasteli hän kuolleiden kasvojen jokaista piirrettä,
siveli kangistunutta poskea ja puristeli vettä tuuheasta tukasta.

Häntä värisytti vilu. Hän oli pitänyt märkää ruumista valuvine
vaatteineen niin kauan käsivarsillaan, että hänen oma pukunsa oli
kostunut läpimäräksi.

»Jääös hyvästi!» sanoi hän ja suuteli ruumista otsalle--mutta kun hän
aikoi suudella huulillekin, vavahti hän pelästyneenä.

»Kun hän ei ole elämässä kuulunut sinulle», puhui hän itsekseen, »ei
hän kuulu kuolemassakaan.»

Ja sitten kantoi hän ruumiin haudan reunalle ja astui kukkashyllyn
ylimmälle portaalle.--Verkkaan ja varovasti otti hän ruumiin, kantoi
sen alas, oikaisi hänet lakanalle ja laski pään pehmeälle tyynylle.

Vielä kerran yritti hän ruumista suudella, mutta tyytyi sitten vain
sivelemään käsiä. Sitten kiipesi hän haudan reunalle ja veti
lapionterän olkapäällä hyllyn haudasta pois.

Silloin älysi hän, että oli unhottanut kääntää lakanan nurkan vainajan
kasvoille, jottei multa niitä tahraisi.

»Kukat ajavat saman asian», ajatteli hän ja lähti etsimään.

Puiston puiden juurella kukki koko joukko valko- ja sinivuokkoja,
orvokkeja ja esikkoja, joita Regina itse oli kasvattanut.

Hän haali kokoon mitä pimeänhämärässä vain huomasi. Vuokot olivat
ummistaneet teränsä uneen, ainoastaan sinisilmäiset orvokit katselivat
uskollisesti häntä silmiin.

Kukkia syli täynnä palasi hän haudalle, mutta alas hautaan katsottuaan
ponnahti hän takaisin kuin lumottuna.

Ja lumoava olikin kuva, jonka hän näki.--Kuu, joka oli kulussaan
ehtinyt suoraan haudan jalkapään puolelle, heitti säteensä hautaan ja
kirkasti lempeällä valollaan pään, verentahraaman vartalon jäädessä
pimeän peittoon.

Ikäänkuin unissaan hymyillen katsoivat vaaleat kasvot ylös häneen.

Silloin heitti hän kukat sylistään, painautui multakasalle istumaan ja
tuijotti ruumiin kasvoihin--viettäen hiljaista hautajaisjuhlallisuutta.

Hänen aivoissaan ajalehtivat ajatukset ristiin rastiin, ja vasta
vähitellen alkoi sekamelska selvitä ja asettua.

Kunniatonna ja syyllisyyden painamana oli tyttö elänyt elämäänsä eikä
sentään ollut milloinkaan katunut, näyttipä suorastaan olevan
tyytyväinenkin siihen, mitä oli tapahtunut.

Kerran raskaan ahdistuksen hetkenä oli hän yksikseen kysynyt,
vallitsiko tyttöä eläimen tylsyys vai hurmahengen ilkeys, kun hänen
tahtonsa oli niin voimakas ja omatuntonsa niin heikko--mutta ei ollut
tiennyt mitään vastausta.

Tänään, liian myöhään, oli tytön olento hänelle selvinnyt.

Ei, hän ei ollut eläin eikä hurmahenki, vaan ainoastaan eheä ja suuri
ihminen.--

Muuan niitä täysiverisiä olentoja, joita luotiin, kun sivistys
veltostavine sääntöineen ei vielä turmellut luontoäidin käsitöitä, kun
jokainen nuori olento sai estämättä kehittyä kukoistavaan voimaan ja
suli luonnonelämän kera yhteen niin hyvässä kuin pahassakin.

Ja niin ajatellessaan tuntui hänestä kuin hälvenisi usva, joka erotti
inhimillisen todellisuuden inhimillisestä tietoisuudesta, ja hän
näkisi syvemmälle kuin ihmiset tavallisesti tuntemattomiin syvyyksiin.
Se, mitä nimitetään hyväksi ja pahaksi, leijaili sisällyksetönnä
sumuna pinnalla, ja alla lepäsi unelmoivana voimana--luonnollisuus.

»Kenen luonto on ottanut armoihinsa», puhui hän itsekseen, »sen sallii
se lujasti juurtua synkkiin syvyyksiin ja rohkeasti ponnistella valoa
kohden, viisauden ja harhaluulojen usvan häntä estämättä ja
hämmentämättä.»

Tällainen armotettu, eheä ihminen oli tämä vainottu, kunniaton olento.

»Ja minä, jonka puolesta hän eli ja kuoli, olinko minä tämän uhrin
ansainnut?» kysyi hän edelleen. »Olinko sen arvoinen, että hänellä oli
syytä katsoa minuun uskollisella luottamuksella?»

Ankarasti tutkistellen kävi hän käräjiä itsensä kanssa, ja tuomio ei
langennut hänen edukseen.

»Minä tosiaan--minä kuulun niihin toisiin, jotka koko pitkän ikänsä
heittelehtävät sinne tänne hyvän ja pahan välillä eivätkä usvassa voi
löytää tietä.--Mitä luonto meiltä vaatii, on meistä saastaista ja
synnillistä, ja mitä ihmissäännöt opettavat, näyttää meistä äitelältä
ja typerältä.--Uhman ja pelon välillä häilymme sinne tänne.--Halajamme
vieraita siunauksia, joihin emme usko, ja vapisemme vieraita
kirouksia, joille nauramme. Taanoin pidin häpeänä haudata isääni tähän
paikkaan, nyt olisin onnellinen jos olisin sen tehnyt. Taanoin
takerruin uhmassani kiinni ajatukseen, että minun oli pidettävä kiinni
isieni perinnöstä, nyt olen iloinen voidessani pudistaa sen tomun
jaloistani.--Taanoin haukuin schrandenilaisia villipedoiksi, nyt
käsitän, että oma sukuni heidän ihmisyytensä on tukehuttanut. Taanoin
oli tämä nainen minusta liian tahrainen voidakseni hänen kädestään
ottaa palan leipää, nyt seison itkien hänen haudallaan. Nuoruuteni
ujossa houreessa, sammuneessa liekissä riipuin kiinni sydämineni;
tekopyhän vanhanpiian alun, joka minulle ei maksanut niin mitään,
asetin tekojeni tuomariksi ja vavisten pakenin täysiveristä,
kaikkivaltiasta ihmisyyttä».

»Tosin tämä ihmisyys oli kuolemansynti, ja vereni himoitsi häväistä
itseäni».

»Mutta enkö voinut kuolemalla sovittaa, jos elämä, joka virtasi
suonissani, vei minut inhimillisten ja jumalallisten lakien rajojen
ylitse.»

Ja sitten tuli hän jälleen ajatelleeksi, kuuluikohan ruumis, jonka
kanssa hän menetteli niin mielensä mukaan, tosiaankin yksinomaan
hänelle. Saikohan hän sitä niin mielin määrin vallita? Mitähän, jos
isänmaa vaati sen itselleen?

»On hyvä, että tässä kaaoksessa, missä hyvä ja paha, oikeus ja
vääryys, kunnia ja häpeä hoippuvat sekaisin kirjavana vilinänä ja
johon itse vanha Jumala ja taivas voimatonna katoavat, on sentään
vielä olemassa luja napa, jonka ympärille meidän täytyy uudelleen
järjestyä, kallio, johon me hukkuvat voimme tarttua, ja jonka tähden
mielihyvällä joutuu perikatoonkin--isänmaa!»

Niin puhui isänmaankavaltajan poika, ja pani hartaasti kätensä
ristiin.

Kuun säteet olivat sillaikaa kääntyneet paistamaan haudan sivuseinään.
Vainajan kasvot, jotka ne olivat kirkastaneet, peittyivät nyt
pimeänhämärään. Hän tuskin saattoi niitä erottaa ympäröivästä maasta.

»On jo aika», sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Idässä hehkui jo aamurusko kaitana juovana, siintävä päivänkajo
valaisi puutarhan aukeamat, ja puiden oksilta alkoi kuulua unelmoiva
viserrys.

Hän aikoi sirotella kukat kuolleen ylitse, mutta pysähtyi otsaansa
rypistäen ja heitti ne syrjään.

»Miksi tämä hempeys?» tuumi hän. »Tomun ei tarvitse tomua pelätä.»

Sitten tarttui hän lapioon ja sulkien silmänsä lapioi mustaa multaa
rakkaan vainajan peitteeksi.

Neljännestunnin kuluttua oli hauta täytetty.--Sitten asetteli hän
nurmiturpeet vanhoille paikoilleen, poisti huolellisesti liian mullan
ja ympärinsä sirottuneet kukat, ja kun aurinko nousi, olisi se turhaan
saanut etsiä paikkaa, jossa Reginan ruumis lepäsi, ilmottaakseen
hänelle päivän tuloa.

Boleslav tähysteli jotakin merkkikiveä, jolla paikan voisi merkitä
pyhitetyksi. Hänen silmiinsä sattui murskaantuneen patsaan pää, joka
ontoin silmin hymyili häntä kohden.

Hän kantoi sen paikalle ja pystytti nurmikkoon.

»Diana, siveä neito», sanoi hän, »olkoon hänen muistomerkkinään. Hän
ei ole arvoton siskolleen, jota vartioi.»

Sitten heittäytyi hän nurmikolle vaipuen unelmiinsa.

Kuudetta käydessä varustautui hän lähtemään.

»He olisivat narreja», tuumi hän, »jolleivät tekisi minusta loppua.»

Hän pani pistooliinsa uuden nallihatun ja höllensi miekkansa
huotrastaan, sillä hän aikoi myydä kalliista henkensä.

Mutta astuessaan nostosillan ylitse näki hän jo kaukaa ystävällisiä
kasvoja vastassaan.

Heiden pojat ne matkalla kokoontumispaikkaan olivat asettuneet
Schrandeniin levähtämään.

He kasaantuivat hänen ympärilleen ja ojensivat hänelle kätensä.

»Olemme saapuneet tänne asettuaksemme käskettäviksesi», puhui Karl
Engelbert hänelle. »Sillä me tahdomme hyvittää, mitä olemme sinua
vastaan rikkoneet.»

»Kiitän teitä», vastasi hän. »Se on anteeksi annettu ja unhotettu.»

Sitten meni hän schrandenilaisten nostoväen miesten luo, jotka
kalpeina ja noloina kuin vaivaiset syntiset viimeisen retkensä
johdosta, seisoivat kirkonoven lähellä.

Ystävät osottelivat pelästyksissään hänen verentahraamaa pukuaan,
mutta eivät rohjenneet pyytää selitystä.


»Noutakaa vanki kirkosta ja hankkikaa rattaat häntä varten!» käski
hän.

Felix Merckel tuotiin esiin. Hän ei kunnioittanut Boleslavia
ainoallakaan katseella.

Kun kansa oli jätellyt hyvästi omaisensa ja joukko oli valmiina
lähtemään, tunkeutui töllistelevästä joukosta vanha kirkkoherra esiin.

Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ja hänen kätensä vapisivat.

Hän tunkeutui Boleslavin luo ja kuiskasi hänelle: »Olen kuullut, että
Regina on tänä yönä saanut surmansa... Tahdon kernaasti hänet
kristillisesti haudata.»

»Kiitän, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi Boleslav. »Olen hänet
jo haudannut pakanallisesti.»

Ja hän käänsi hänelle selkänsä.

Muuan schrandenilainen, joka suosioon päästäkseen oli yöllä ottanut
kiinni Boleslavin hevosen, toi sen alamaisesti irvistellen saapuville.

Boleslav hyppäsi satulaan. Hänen miekkansa lennähti huotrastaan.

»Hiljaisuus!»--Kovana ja jyrisevänä kaikui hänen äänensä joukon päiden
ylitse.

»Käännös oikeaan, mars!»

Ulos kylästä kävi kulku.--Metsät lähenivät.

Hän ei katsonut enää taaksensa.

       *       *       *       *       *

Boleslavin myöhemmistä vaiheista ei paljoa tiedetä.

Ilmenneen salakapinoimisen johdosta katsoivat asianomaiset
sopivimmaksi siirtää hänet entiseen rykmenttiinsä.

Itäpreussilaisen nostoväen jäädessä vanhoihin maakuntiin sai hän
kaikkien kateeksi luvan viivyttelemättä lähteä sotanäyttämölle.

Lignyssä hänen sanotaan kaatuneen.









End of the Project Gutenberg EBook of Kissanporras, by Hermann Sudermann

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KISSANPORRAS ***

***** This file should be named 12382-8.txt or 12382-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/2/3/8/12382/

Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and PG Distributed Proofreaders

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year.

     http://www.gutenberg.net/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     http://www.gutenberg.net/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     http://www.gutenberg.net/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     http://www.gutenberg.net/GUTINDEX.ALL